Ja hetken aikaa maa oli valkoinen....

Tänään on ollut se päivä, kun syksy ja talvi lyövät kättä toisilleen. Aamusella rupesi satamaan lunta ja hetken aikaa maa oli valkoinen. Lapsia pyhäkouluun viedessäni jäin hetkeksi kirkon pihalle kuvaamaan kauniin punaisena hohtavaa marja-aroniapensasta. Ohut kerros lunta sen ympärillä oikein korosti lehtien hehkuvaa väriä. 

Ei se lumi pitkään maassa pysynyt, mutta kummasti se vain saa jälkikasvuun vipinää. Pikku-ukko halusi heti ulos, kun näki ensimmäisten hiutaleiden leijuvan  maahan, eikä isosiskoakaan tarvinnut pitkään houkutella. Itsellekin tuli jotenkin jouluinen olo, kun pihalla seisoin. Mutta yhtään ei harmittanut myöskään se, että lumi suli pois. Sisälle päästyä piti vähän selailla jouluisia leivontalehtiä ja mietin, joko kaivaisin läjän joululehtiä esille illalla selailtavaksi. 

Syksy ja talvi löivät kättä toisilleen, mutta älä talvi ihan vielä tule. Käy kierros ensin jossain muualla.

Syksyistä elämää ja ongelmanratkaisuja

Kun on (jälleen kerran) ollut pitkään kirjoittamatta mitään, tuntuu aloittaminen kovin työläältä. Joku piuha aivojen ja sormien välissä on niin solmussa, etteivät mielessä pyörivät ajatukset tulostu näppäimistölle millään ja muutenkin on hankala saada ajatuksia mihinkään loogiseen järjestykseen. Jälleen kerran tuntuu siltä, että elämässä on meneillään aika paljon kaikenlaista yhtä aikaa. Tapahtumat ja tilanteet pyörivät ruskalehtien lailla sinne tänne ja tarvittaisiin joku topakka puutarhuri haravansa kanssa laittamaan kaikki järjestykseen, niin lehdet kuin sen kaiken muunkin. Mutta luullakseni ja toivoakseni tästä kaikesta selvitään, ehkäpä vielä ihan hyvin.

Loppujen lopuksi kiire ja sen tuntu on ainakin osittain oman pääkopan aikaansaamaa. Kun on paljon kaikenlaista meneillään, huomaan ajautuvani ajattelemaan kaikkea aivan liian isoina kokonaisuuksina. Että koko maailman ongelmat pitäisi ratkaista heti, tässä ja nyt. Mikä siis neuvoksi? Mikä auttaa minua silloin, kun aivot käyvät ylikierroksilla?

Yritän noudattaa omaa  neuvoani, joka ei kylläkään ole omasta päästäni lähtöisin, mutta jota toistelen päivittäin töissä kuin parastakin mantraa: isot asiat paloitellaan ja hoidetaan sitten pala kerrallaan kuntoon. Entinen opettajani tapasi sanoa, ettei norsuakaan syödä kerralla. Kun aamulla miettii vain tulevan työpäivän  asiat ja vasta iltapäivällä kotiin ajaeassa alkavan illan tapahtumat, ei mieli täyty kiireellä vaan kohtuullisella määrällä edessä olevia asioita.

Eikä se kiire tai kiireen tuntu aina tarkoita pelkästään negatiivista sävyä. Katsantokantaa muuttamalla asiat saavat ehkä hieman totuudellisemmat raamit ympärilleen. Levällään olevat tavarat kertovat toki sotkusta, mutta myös siitä, että illalla ollut mieluisa harrastus vei energian muualle kuin siivoamiseen. Täydet pyykkikorit eivät tyhjene itsestään, mutta siltikin valitsen mieluummin kuraiset housunpolvet, öljyiset verkkarit ja jauhonpölyiset puserot kuin pienemmät pyykkivuoret ja illat, joilloin ei tehdä yhtään mitään.

Ja kun oikein tuntuu siltä, että nyt on liikaa kaikkea, yritän ottaa oppia kaksi ja puolivuotiaan elämänasenteesta: ihmettele kaikkea, tee pieniä jekkuja, naura paljon, ihastele jokainen traktori kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa, syö vain sitä mistä tykkäät, piereskele vapaasti, itke silloin kun itkettää ja iltarukouksen jälkeen sano painokkaasti aamen ja paina pääsi tyynyyn varmana siitä, että se rukous kuultiin.