Vuoden ensimmäisen kuukauden viimeinen päivä on tänään. Ajankulumista tulee päiviteltyä useinkin, mutta tämän tammikuun kohdalla totean, että melko hitaasti aika kului.
Tammikuu on jo pitempään ollut sellainen kuukausi, joka ei mahdu omaan kuukausien kärkikolmikkoon. Vuoden alussa kaikki tuntuu toki hienolta ja joulunajan valot ja tunnelma kantavat hyvinkin loppiaiseen ja sen ylikin. Mutta vääjäämättä jokaisen tammikuun kohdalla tulee se hetki, kun jouluvalot sammuvat, viimeisetkin joulusuklaat on syöty, uudenvuoden lupaukset on rikottu ja pimeys tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Silloin iskee pienimuotoinen tuskastuminen talveen, liian aikaisin tulevaan pimeyteen ja arkeen, jota tuntuu olevan edessä aivan liikaa.
Ja aivan yhtä vääjäämättä jokaisen tammikuun kohdalla tulee eteen myös se hetki, jolloin ihastelen töistä tullessa hämärää pihaa, joka jo muutamien päivien päästä ei enää olekaan hämärä, vaan suorastaan valoisa. Niin hitaalta kuin se aluksi tuntuukin, valo alkaa vähitellen voittaa ja kohti kevättä mennään.
Vaalipyhänä eli tammikuun puolenvälin jälkeen tunsin ensimmäisen kerran auringon lämmittävät säteet kasvoillani. Kovasti yritin nuuhkia, josko jo ihan kevät tuoksuisi ilmassa, mutta siitä en ollut varma. Oliko se vain oma mieleni, joka niin kovin toivoi kevään ensimmäistä häivähdystä talvi-ilmaan vai tuntuiko se hetken aikaa ihan oikeasti? En oikein saanut siitä selvää.
Tammikuussa päättyi superpitkä joululoma. Se tuntui niin pitkältä, että välillä mietin jopa, että oliko se vähän liiankin pitkä. Iloisesti saimme koko perhe rytmin sekaisin ja nuoriso nautti pitkistä aamu-unista. Minä taas nautin rauhallisista aamuista, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Enkä kyllä itsekään liian aikaisin noussut. Pimeys teki tehtävänsä tässäkin. Kun kuun alussa vielä puolikymmeneltäkin oli lähes pimeää, oli heräämisen hetkellä hyvinkin hankalaa hahmottaa, paljonko kello oli.
Koska perheen lapsista kaksi on syntynyt tammikuussa, riittää joulun jälkeen myös juhlaa, vaikka arki tuntuukin vievän voiton. Pandemiatilanteesta johtuen vieraita kutsuttiin useammassa erässä, mikä oli oikeastaan vain hyvä asia, koska näin ehtii jutella kaikkien kanssa paljon paremmin. Perheen nuorimmainen sai elämänsä ensimmäiset kaverisynttärit ja oli kahdesta vieraasta niin sekaisin, ettei meinannut saada nukutuksi:D
Nyt onkin ollut aika totutella siihen tosiasiaan, että meidän perheessä on enää yksi (!) alle 10 vuotias ja hänkin täytti jo viisi vuotta. Lapsiperhe olemme edelleenkin, mutta varsinaisesti aivan pikkulapsia meidän taloudessa ei enää asu. Edellisen kerran, kun perheen kuopus täytti viisi vuotta, meille odotettiin vauvaa, joka sitten syntyikin alle viikon päästä. Jos tämä tammikuu on kulunut hitaasti, niin viisi viimeistä vuotta ovat menneet nopeampaa kuin mikään muu aika ennen tätä.
Harrastuksetkin ovat pikkuhiljaa palanneet joulu- ja koronatauolta takaisin. Partiolaisten kanssa teimme vuoden ensimmäisen retken lähilaavulle, soittimet on kaivettu esiin ja laulamaankin olen päässyt.
Kuukauden kääntyessä loppua kohti on myös sairastettu. Iso-K on pysynyt meiltä (ainakin vielä) poissa, mutta arvelen, että jossakin vaiheessa sen sairastamme. Siltä tämä maailman meno nyt näyttää. Jos jotakin helmikuulle toivon, niin monta tervettä päivää kiitos.
