sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kathryn Stockett: Piiat

Niin kuin olen monesti ennenkin todennut, minulla on oikeastaan koko ajan vähintään yksi kirja kesken. Tänä kesänä luettujen kirjojen pino ei taivaita tavoittele, mutta muutama kirja on kuitenkin tullut luetttua. Viimeisin päätökseen saatettu kirja on Kathryn Stockettin Piiat. Pokkarikirja tarttui mukaani vaasalaiselta kirpputorilta, jossa kävin heinäkuun lopulla miehen veljenvaimon kanssa. Ostin kirjan lähinnä matkalukemiseksi kotimatkaan silmälläpitäen, kun viidenkymmenen sentin hintakaan ei päätä huimannut.

Piiat kertoo maailmasta, joka on pohjoismaiseen tasa-arvon edelläkävijämaahan syntyneelle valkoiselle naiselle hyvin vieras. Se kertoo 60-luvun Yhdysvalloista, joissa raja värillisten ja valkoisten välillä on sekä näkymätön että hyvinkin näkyvä. Piiat on kertomus värillisistä kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. Kirja ei ole tietokirja, mutta tarjoaa tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Kun omaan elämänpiiriin eivät koskaan ole kuuluneet jaottelut mustien ja valkoisten kauppoihin, kirjastoihin tai asuinalueisiin, tuntuu lähes käsittämättömältä, että tällaista rotuerottelua on pidetty joskus normaalina ja sitä on lainsäätäjien toimesta edistetty ja ylläpidetty. 


Kirjan punaisena lankana kulkee tarina valkoisesta naisesta, joka ryhtyy kyseenalaistamaan sääntöjä ja normeja, joita värillisillä kotiapulaisilla on. Hän ryhtyy keräämään haastatteluaineistoa heidän elämästä. Tehtävä, joka aluksi tuntuu yksinkertaiselta, on loppujen lopuksi kaikkea muuta. Työpaikan menettämisen ja paljastumisen pelon vuoksi haastteluja on vaikea saada. Samalla kirja on kertomus ystävyydestä, rohkeudesta ja siitä, että maailmaa voidaan muuttaa pala kerrallaan.

2010-luvun Suomesta käsin räikeää epätasa-arvoa ja rotuerottelua on helppo tuomita ja halveksia. Kirja kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, onko omassa elämässä näkymättömiä raja-aitoja, kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita vain sokeasti noudattaa ilman, että pysähtyy hetkeksi ja kyseenalaistaa ne ja miettii niiden järkevyyttä. Väitän, että näitä raja-aitoja on meidän jokaisen elämässä. Meitä ohjaavat paitsi laki ja asetukset, myös monet tavat, perinteet ja pelotkin, jotka vaikuttavat asenteisiimme ja käytökseemme. Näkymättömiä raja-aitoja ei voi muuttaa ennen kuin niiden olemassaolon on rehellisesti itselleen myöntänyt. Suurinta itsepetosta ja valhetta on väittää, ettei omassa elämässä niitä ole.


Kirjasta on tehty myös elokuva. Sen haluan katsoa seuraavaksi.

lauantai 19. elokuuta 2017

Paha tuli lähelle

Eilen alkuillasta Turusta kuului pahoja uutisia. Olin kaupassa ja siellä kuulin taustalla soivasta radiosta ensimmäisen kerran, että Turussa on tapahtunut puukotus. Kotiin päästyäni kiirehdin avaamaan telelvision ja sieltähän se koko kauheus pullahti esille. Paha tuli lähelle. Paha tuli melkein iholle kiinni.


Olipa Turun puukotuksessa kyse terrori-iskusta (tätä kirjoittaessa asiaa ei ole vielä viranomaistaholta varmistettu) tai ei, se kuuluu samaan sarjaan niitä kauheuksia, joita on tasaisin väliajoin tapahtunut ympäri maailmaa. Barcelonan terrori-iskusta on niin vähän aikaa, että väkisinkin näiden kahden tapahtuman yhteyttä miettii. Ja vaikka näillä ei mitään yhteyttä olisikaan (näin ajattelen omassa päässäni), niin inhimillisen kärsimyksen määrä ei siitä muuksi muutu. Nyt vain paha tuli lähelle.

Kun ulkomailla tapahtuu verenvuodatusta, se on helppo sivuuttaa. Tai ainakin siihen voi suhtautua jotenkin neutraalimmin. Tapahtunutta voi tarkastella asian ulkopuolelta, mutta nyt se on vaikeampaa. Eikä se ole vaikeampaa siksi, että useita ihmisiä puukotettiin Suomessa. Se on vaikeampaa siksi, että se tapahtui nimenomaan Turussa. Kaupungissa, jossa olen asunut yli neljä vuotta. Paha tuli lähelle niin, että tuntui.


Paha tuli lähelle. Se tuli torille ja kaduille, jossa kulkevien ihmisten joukossa on hyvinkin voinut olla entisiä työkavereita, partiotuttuja, naapureita. Paha tuli sinne, missä olisi aivan hyvin ollut mahdollista, että kummilapsemme olisi veljensä kanssa ollut paikalla. Paha tuli kaduille, joita Kasperin kaikki kummit kulkevat. Ja jos elämä olisi mennyt vähän toisella tapaa, paha tuli kaduille, joita pitkin olisin itse voinut eilen illalla kulkea. Tai sitten siellä olisi ollut tuo meidän perheen ainoa syntyperäinen turkulainen kavereidensa kanssa. 

Eikä tähän pohdintaan mitään vastausta ole. Tuli vain mieleen, että jos jokainen yrittäisi joka päivä sanoa, tehdä tai edes ajatella jotakin pientä hyvää, niin olisiko sillä vaikutusta? En tiedä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Me ihmiset osaamme olla hiton hankalia toisillemme. Ei kaikkia voi rakastaa, mutta koitetaanko edes jotenkuten sietää toisiamme?


p.s. Postauksen kuvat ovat Turusta vuodelta 2003. Maisemat ovat muuttuneet sen jälkeen, mutta oikein kauhistuin, että sen tuoreempia kaupunkikuvia en löytänyt.

perjantai 11. elokuuta 2017

Perjantai illassa

Perjantai on illassa. Ensimmäinen vajaa viikko koululaisten arkea on takana. Olo on kliseisesti väsynyt, mutta (jos nyt ei ihan siirappimaisesti onnellinen, niin jokatapauksessa) tyytyväinen. Kirjat ovat saaneet kontaktimuovit pintaan ja läksyjäkin on ollut jo vähän. Ensimmäiset kaverisynttärikutsut ovat saapuneet, lukujärjestykset ovat lähestulkoon kaikilla kohdallaan ja ainakin tiedämme mihin aikaan kenelläkin koulu alkaa ja päättyy. Viime vuoteen verrattuna tänä kouluvuonna on jopa yksi sellainen päivä, jolloin kaikilla kolmella koulu sekä alkaa että loppuu yhtä aikaa. Se päivä on perjantai, joka samalla on tokaluokkalaisen viikon pisin koulupäivä. Hmm... 


Eli eiköhän se taas tästä ala rullaamaan. Nyt kun vielä oppisin muistamaan suunnilleen ulkoa nuo lukujärjestykset, niin ei tarvisi iltaisin ja aamuisin seistä jääkaapin edessä niin pitkään ja monta kertaa. Meilllä lukujärjestyset ovat siis kiinni jääkaapin ovessa, siitä tuo seisominen;)

Ja se mikä on tietysti kaikkein parasta, koulusta on tullut kotiin hyvällä tuulella olevia oppijoita. Päällimmäisenä mielessä ovat olleet monet positiiviset asiat päivän ajalta. Toki uudella tavalla aikataulutettu elämä kesäloman jälkeen vaatii veronsa. Arvelisin, että olisi jonkinasteista viisautta antaa koululaisten nukkua huomenna pitkään. Ja vielä pidemmälle vietyä viisautta olisi, jos ymmärtäisin itse mennä tänään ajoissa nukkumaan. Menkää te muutkin.


maanantai 7. elokuuta 2017

Arki

Kun käy pihalla, ei voi välttyä huomaamasta, miten erilaiselta tuuli tuntuu näin loppukesästä verrattuna alkukesän tuuleen. Alkukesän tuuli tuoksui kaikelle sille, miltä kesä parhaimmillaan tuoksuu: kukille, vesisateelle, savulle, tuoreelle ruoholle, sonnan ajolle. Se tuntui viileänä kasvoilla ja jotenkin kovin kevyeltä. Näin loppukesästä tuulen olemus on muuttunut. Kesän tuoksujen lisäksi siinä on jonkinlainen viileä välähdys, aivan kuin ennakkovaroitus tulevasta syksyn ja talven ajasta. Tuuli ei ole enää pelkästään iholla viileänä tuntuva leyhähdys, vaan se menee syvemmälle, tuntuu raaemmalta ja paleltaa. Kesätuuli muuttuu syystuuleksi ja tuo tullessaan arjen.

Tai miten sen nyt ottaa. Ei se arki täältä meiltä ainakaan ole mihinkään kesän aikana hävinnyt. Samat arkiset kuviot toistuvat päivästä toiseen, mutta se mitä arjella tarkoitan on tietenkin koulujen alku. Niin kauan kuin talossa asuu koululaisia, elämän rytmiä säätelevät enemmän tai vähemmän koulujen työ- ja loma-ajat. Kun koululaiset ovat lomalla, sitä samaa lomaa elävät vanhemmatkin, olivat sitten töissä tai eivät. Onnellisia olemme me, jotka saamme sen loma-ajan olla kotona vailla huolia siitä, mihin koululaiseni säilön siksi aikaa, kun itse käy kodin ulkopuolella töissä. Iso peukku kaikille teille, jotka luovitte kodin ulkopuolisen työn ja koululaisten loma-aikojen välillä. Ei varmasti ole mitään herkkua ainakaan joka hetki.



Arki, joka siis astuu koulun alkamisen myötä kuvioihin, tulee tänä syksynä olemaan mitä luultavimmin samantyyppistä kuin aikaisempinakin syksyinä. Meiltä lähtee aamulla kouluun kuudes-, nelos- ja kakkosluokkalainen. Kaikki siis jo konkareita koulutiellä ja siksi suuremmilta hermoiluilta ja jännityksiltä kaiketi vältytään. En vielä tässä vaiheessa halua ajatella vuoden päästä käsillä olevaa syksyä, jolloin esikoinen suuntaa yläkouluun. Silloin voi mietteet ainakin äidillä olla ihan toiset. Suurimmat muutokset arkeen tulevat olemaan perheen iskämiehellä, jonka työ tarjoaa kiireisen ja liikkuvan syksyn. Reissupäiviä on tiedossa paljon ja silloin pitää koko porukan puhaltaa yhteen hiileen, jotta paketti pysyy kasassa. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äitiysloman myötä mahdollisuus olla tämä syksy kotona ja hoitaa oma osuuteni täällä "kotirintamalla". Koen olevani juuri oikealla paikalla täällä, enkä hinkua töihin vielä ollenkaan. Suoraan sanottuna, tällä järjestelyllä minusta on kaikkein eniten hyötyäkin.

Onneksi ei koko syksyä tarvitse elää kerralla, vaan päivä toisensa jälkeen riittää. Ja jospa tätä kesää riittäisi vielä hetkeksi. Kovin äkkiä se taas tuntuu menneen ja minä ainakin haluaisin pitää siitä vielä kiinni. Tuntuu, että kesävarasto talvea varten ei ole vielä läheskään täynnä. Tätä valoisuutta voisin ainakin tankata ihan loputtomiin.

Osa Suomen koululaisista jatkaa vielä lomaansa hetken verran, mutta paluu koulunpenkille on edessä jokaisella viikon sisällä. Mitäpä sitä muuta osaisi toivoa ja rukoilla niin omille kuin kaikille muillekin koululaisille kuin turvallisia koulupäiviä ja -matkoja, oppimisen iloa, tekemisen meininkä, mukavia kavereita eikä yhtään kiusaamista.

lauantai 5. elokuuta 2017

Malttamattomuutta ilmassa

Iskämiehen kesäloman viimeinen päivä on huomenna. Kolme viikkoa sitten meillä oli pieni toive siitä, että josko olisi mahdollista, että saunoisimme kesäloman viimeisenä lauantaina uudessa saunassa. Aika nopeasti remontin päästyä vauhtiin tuli selväksi, että tämä toive ei toteudu. Vaikka olemme saaneet remonttiin apua ja iskämies on tehnyt välillä hyvinkin pitkää päivää pesuhuoneessa, putkimiehellä ja sähkömiehellä on omat aikataulunsa ja työnsä ja sieltä tulivat raamit meidänkin remonttiaikataululle. Vielä ei ole valmista, mutta voiton puolella jo ollaan. 




Urakka on siinä mallissa, että kaikki tehtävä työ jättää näkyvän jäljen. Vesieristeet ja muut kalvot ja töhnät, joita kaakeleiden alle laitetaan, on laitettu, laastit ovat kuivuneet ja nyt on lähinnä pintatöiden ja hienosäädön aika. Autotallissa odottavat uudet lauteet käsittelyä, kylppärikalusteet odottavat sähkö- ja putkimiestä ja ovenpielet uusia ovia. Ero entiseen on... no, sanotaanko näin, että kyllä sen huomaa, että jotakin on tehty;)


Tähän asti työ on joutunut aikataulussa ja aivan mukavassa tahdissa. Kun maanantai koittaa, hommien tahti hidastuu huomattavasti. Jonkinlainen malttamattomuus hiipii mieleen. Huomaan ajattelevani useammin ja useammin, että olisipa jo valmista. Mutta vielä pitää jaksaa odotta, hetki tai kaksi. Siihen asti jatkamme pihasuihkuja, jotka ennakkoluuloista huolimatta ovat osoittautuneet varsin mukaviksi kokemuksiksi. Ennen remonttia ajattelin, että kutsumme itsemme vähän sinne sun tänne suihkuun ja saunaan, mutta eipä siihen ole ollut tarvetta. Hyvin on pihasuihkukin pelittänyt. Jopa niin hyvin, että huomasin tässä yhtenä iltana toivovani, että olisin jonkinlainen keksijä, joka osaisi suunnitella sadeveden keräilyjärjestelmän, joka lämmitettäisiin aurinkokennoilla ja siitä vesi ohjattaisiin pihalla ihan pysyvästi olevaan kesäsuihkuun.

Laatoituksen välillä on ollut päiviä, jolloin on vain pitänyt odottaa kuivumista. Nämä päivät ovat tarjonneet meille mahdollisuuden pieneen lomareissuun, joka suuntautui Etelä-Pohjanmaalle serkkujen luo ja Powerparkkiin.


Voi mitä kieputusta se taas oli yksi kokonainen päivä! On kyllä hieno homma, että meillä on kohtuullisen automatkan päässä noin kiva retkikohde. Viime kesänä minun piti jättää aika moni laite käymättä, kun pikku-ukko kasvoi masussa ja monen laitteen kohdalla oli ohjeet, ettei sovellu raskaana oleville. Nyt pääsin vuoristorataankin, aivan hirveää ja tosi siistiä yhtä aikaa:D

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Kiitos vielä yhteisesti kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen! Koitan jaksaa tämän malttamattomuuden kanssa vielä viikon tai kaksi.

tiistai 1. elokuuta 2017

Blogimietteitä

Kesän alussa suunnittelin kirjoittavani tähän virtuaaliseen muistokirjaani paljon ja usein. Ajattelin jättäväni tänne monet muistot meidän perheen kesätouhuista. Kesä ei ole vielä lopussa, mutta heinäkuu on ja sitä myötä suurin osa kesästä ja jouduin toteamaan, että olen kirjoitellut tänne blogiin vähän ja harvoin. 

Loppujen lopuksi aika monet asiat tässä elämässä menevät jotenkin toisin mitä etukäteen suunnitteli, niin pienet kuin isotkin asiat. Blogi kuuluu niihin pieniin asioihin ja kesän edetessä ja pesuhuoneremontin sen myötä, on täytynyt tunnustaa tosiasiat, ettei aikaa ole läheskään niin paljon mitä haluaisi sitä olevan. Kirjoittaminen on siis jäänyt lähes kokonaan.

Jossakin vaiheessa mietin, että lopetan tänne kirjoittamisen tykkänään. En siksi, etten tästä enää tykkäisi, vaan siksi, että ehdin tehdä tätä niin harvakseltaan. Joskus blogitaipaleen alkuaikoinan ajattelin tätä jonkinlaisena virtuaalisena päiväkirjana, mutta sellainen tästä ei tullut koskaan. En kirjoita tänne kuin pienen raapaisun Puron varren elämästä, hyvin valikoidun raapaisun, eikä sillä kirjoittamisella ole päiväkirjan kanssa mitään tekemistä. Lähinnä tämä on eräänlainen pienien hetkien muistokirja. Oikeaa päiväkirjaa kirjoitan ihan muualle kuin tänne. 


Lopettamisajatusta päässäni aikani pyöriteltyäni totesin, etten taida kuitenkaan lopettaa. En halua lopettaa. Jollakin tavalla minussa on tarve kirjoittaa jonnekin niin, että sen tekstin voivat muutkin lukea ja tämä blogi pysyköön edelleenkin sellaisen tarpeen alustana. Luin kerran erään suomalaisen psykologin (nimi on karannut mielestä) haastattelun, jossa hän sanoi, että ihmisellä on tarve tulla ja tehdä itsensä näkyväksi. Minusta se oli hyvin sanottu ja ainakin itsessäni tämän tarpeen huomaan. Voimme olla ja elää pitkiäkin aikoja ilman, että kunnolla huomaamme itseämme taikka toisiamme, eikä se tietenkään ole hyvästä. Se, miten meistä itse kukin itsensä näkyväksi tekee, vaihtelee toki ihmisen mukaan. Arvelisin näkyväksi tekemisen olevan aika monen kohdalla ihan jotakin konkreettista tekemistä: maalaamista, käsitöitä, musiikkia, rakentamista, korjaamista, leipomista, hoitamista (ihmisten tai eläinten) tai kuten minulla, kirjoittamista. Jos minun täytyy sanoa esim. mielipiteeni jostakin asiasta, mietin ensin miten sen kirjoittaisin ja sanon sen vasta sitten. Tämä siis sellaisissa tilanteissa, että olen sanomassa jotakin harkittua;) Möläytykset ovat sitten asia erikseen.

Niinpä jatkan aina silloin, kun aikaa on. Ehkä jo huomenna tai vasta ensi viikolla. Mutta jatkan, koska päässä pyörivät ajatukset on tavalla tai toisella saatava ulos. Minä en osaa niitä ulos piirtää, en säveltää, en tavaraksi rakentaa. Minun on ne sanoiksi saatava.


Ilahdun joka kerta, kun huomaan, että joku on täällä käynyt kirjoittamaani lukemassa. Joku lukee uteliaisuuttaan, toinen mielenkiinnosta, kolmas tavan vuoksi, neljäs ehkä hieman hymähdellen, että siellä se PeePee taas jotakin koittaa selittää. Mutta kuten sanoin, minulla on tarve tehdä itseni näkyväksi kirjoittamalla, kiitos kun kävit tämän lukemassa:) 

Hyvää alkanutta uutta kuukautta! Eläköön elokuu!

p.s. Ai mitenkä nuo kuvat liittyvät tähän postaukseen? Eivät mitenkään. 
Räpsyjä heinäkuun ajalta, ihan tästä kotipiiristä.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Puolivuotias

Aika kultaa muistot, niin se vain on ja niin tulee olemaan. 
Millään muulla ei voi selittää sitä järjetöntä päännousemaa, 
että ihan tosissani kuvittelin lähestulkoon suursiivoavani koko talon sillä aikaa, 
kun meidän kikattava tyttötriomme viettää spesiaaliaikaa tätinsä kanssa 
kolmen maakunnan mummulassa. 
Iso ja pieni poika talossa, 
silloinhan minulla on aikaa mihin vaan. 
Näinhän sitä luulisi.


Vähänpä muistin. 
Liian paljon luulin.
Tai ainakaan en muistanut sitä, 
että puolivuotias ei välttämättä nuku joka päivä 
kaksia pitkiä päiväunia ja yksiä lyhyitä. 
Hän saattaa nukkua neljät tai viidet lyhyet unet 
ja vaatia niiden välissä monenlaista viihdytystä, kuivitusta ja muonitusta. 

Nyt taas muistan. 
Eilinen ei kerro mitään tästä päivästä 
ja huomenna on kuitenkin uudet kuviot kaikessa.
Talossa vallitsee edelleen kaaos 
ja silti pelkkä keittiön siivous illalla sai riittää.


Mutta onneksi on tuo puolivuotias, 
joka opettaa ja muistuttaa monenlaista asiaa. 
Ei enää mikään liikkumaton käärö, 
mutta silti edelleen ihanan pieni. 
Hän on kaikkien käyrien (painokäyrää lukuunottamatta) 
ja oppaiden mukaan niin tavallinen puolivuotias kuin olla ja voi.
 Ei ketään edellä, ei pahemmin jäljessäkään, 
mutta meille toki se erityisin kaikessa tavallisuudessaan. 
Tästä on hyvä suunnata kohti vauvavuoden toista puoliskaa. 
Siivotaan ensi kesänä.