lauantai 14. lokakuuta 2017

Lokakuu puolivälissä

Kalenterissa ja elämässä päivät ovat nakutelleet eteenpäin niin, että lokakuutakin on eletty jo kaksi viikkoa. Puut ovat lähes kokonaan luopuneet lehdistään ja sehän tarkoittaa sitä, että enää ei voi kovin pitkään vältellä haravaan tarttumista. Ei vain yhtään huvita haravoida pihaa kovin montaa kertaa syksyn aikana ja siksi yritämme vitkutella haravanvarteen tarttumisen kanssa mahdollisimman pitkälle. Viime vuonna onnistuimme siinä niin hyvin, että satoi ensi lumi lehtien päälle. Toivottavasti tänä syksynä talvi antaa odottaa itseään ihan kunnolla marraskuun puolenvälin paremmalle puolelle. Tämä siis kainona toivomuksena Hänelle, joka säät ja ilmat säätää.

Lokakuu on myös Roosa-nauha kuukausi ja perinteitä noudattaen kauppareissulla tarttui mukaan tämä Duudsonien taidonnäyte. Lokakuussa on hauskaa seurata ihmisiä ja bongailla Roosa-nauhoja milloin mistäkin. Omasta mielestäni hauskin bongaus on toistaiseksi ollut kirkossa suntion rintapielestä, kun hän kolehtia keräsi.


Lokakuu on ollut ensimmäiseltä puoliskoltaan, niin kuin yleensäkin, sellainen tavallinen ja arkinen syksyn kuukausi. Koululaiset hoitavat leiviskäänsä koulussa ja me aikuiset sitten kukin tahoillamme. Harrastukset pyörivät omalla painollaan ja elämä on kutakuinkin tasapainossa tai ainakin niin tasapainossa kuin se nyt voi seitsemän hengen perheessä olla. Päivät ovat ennalta-arvattavia ja jos eivät nyt aivan tylsiä niin aika tasaisia kuitenkin. 


Sateiset päivät ovat houkutelleet sytyttelemään kynttilöitä ja vuosi vuodelta suuremmaksi käyvä joululehtien läjä on aseteltu koriin ja olohuoneen nurkkaan tarjoamaan rentoutusta kauniiden kuvien ja tunnelmien muodossa.



Loppukuusta onkin sitten ihan eri meiningit, kun koittaa koululaisten syysloma ja loman molemmin puolin saamme olla mukana pienten poikien ensimmäisissä juhlissa, mukavaa:)

maanantai 2. lokakuuta 2017

Lokakuun lehdetön puu

En tiedä kuinka kummajaiselta kuulostan tämän myöntäessäni, mutta mielestäni Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on mielenkiintoinen kirja. Se on kirja luettavaksi ympäri vuoden. Kirja kertoo vanhoista merkkipäivistä ja kansanomaisesta sääkalenterista kuukausikohtaisesti. Ennen seurattiin luonnonmerkkejä paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin nykyään. Eikä se ole mikään ihme, kun jokapäiväinen leipä oli kiinni siitä, millainen sato itse kunkin peltotilkuilta oli syksyllä tulossa. Muutenkin elämänmeno oli nykyistä huomattavasti riippuvaisempaa ilmoista, joten ihmekkös tuo, jos säätila kiinnosti. 

Aamukahvia hörppiessäni lueskelin tänään, mitä lokakuun kohdalle oli kirjoitettu. Savolainen (tarkemmin sanottuna maaninkalainen) kansanruno maalaili nyt alkanutta uutta kuukautta seuraavasti: 
"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana."

Enpä tuota runoa osaa sen kummemmin tulkita, mutta jokin siinä osui ja upposi mieleni runolliseen puoleen. Erittäin osuva runo lokakuulle, kyllä maaninkalaiset sen ovat tienneet.

Perinteisesti lokakuussa on seurattu vesien jäätymistä ja lehtien lähtöä, koska niistä on saatu vihjeitä tulevasta keväästä ja uudesta sadosta. Vilkuna kirjoittaa, että milloin lehti lähtee lokakuussa, niin samana päivänä lumet lähtevät toukokuussa tai sitten jo huhtikuussa, jos lehdet ovat varisseet jo syyskuun puolella. Jäin miettimään kuinka tämän tulkitsisin meidän pihan puiden perusteella. Lehdet alkoivat varista jo hyvän aikaa ennen syyskuun loppua, mutta toisaalta puissa on edelleen paljon lehtiä. Poikkeuksen muodostaa yksi ainut koivu, joka kasvaa pihallamme pihlajien ja koristekirsikkapuiden ympäröimänä: se on pihan ainut puu, jossa ei ole enää yhtään lehteä.


Miksi tuo yksi koivu pudotti kaikki lehtensä, mutta pihan muut koivut vielä sinnittelevät? Onko kyseessä joukkovoima? Muut koivut kasvavat pihan reunalla siistissä rivissä. Onko heillä tukea toisistaan? Joutuiko tämä yksinäinen koivu antamaan periksi tulevalle talvelle aikaisemmin, koska ei saanut muista "eri merkkisistä" puista tukea itselleen? Mitenkä sen selittäisit Kustaa Vilkuna ja vanha kansa? Entä onko Pekka Poudalla tähän mitään lisättävää?

lauantai 30. syyskuuta 2017

Syyskuun viimeinen ilta

Ulkona on jo aivan pimeää. Katuvalot valaisevat talon ohi kulkevaa tietä ja ulottavat kajoaan sisällekin, jos sammuttaa kaikki muut valot. Talo alkaa olla hiljainen, keittiöstä kuuluu tiskikoneen hurina, mutta jutustelu kahden pienen tytön huoneessa on vähitellen vaimennut. Tänä iltana he saivat odotettuun yökylään isoveljen, joka oli viime yön partioryhmänsä kanssa yöretkellä. Ihan täyttä vahvuutta yökyläily ei tänä viikonloppuna saavuta, koska isosisko tulee kotiin vasta huomenna 10-leiriltään. Ja mikä parasta, yskimistä kuuluu enää vain siitä huoneesta missä minä olen:D Näyttää siltä, että joka syksyinen flunssa on vain pakko hyväksyä. Onneksi ei mitään sen pahempaa. Viime syksyyn verrattuna tämä flunssa-aika tuntui jotenkin helpolta, kun on voinut surutta ottaa päänsärkyyn lääkettä, eikä ole tarvinut miettiä onko siitä kuinka paljon haittaa mahassa kasvavalle elämälle. 



Menemisiä ja tulemisia. Sitä on tämä viikonloppu ollut ja sitä on jollakin tavalla ollut koko syyskuu. Olemme ottaneet tavaksi tehdä sunnuntaisin jääkaapin oveen listan, johon kirjaamme ylös kaikki seuraavalla viikolla muistettavat menot ja muut asiat. Samalla, kun ottaa kaapista maitopurkin, voi toisella silmällä vilkaista listaa ja muistuttaa itseään ja muita asianosaisia, kenen pitää milloinkin muistaa ottaa kouluun uimakamppeet, milloin on vanhempainvartti tai mitä harrastuksa milloinkin on. Harmittelen, etten ole älynnyt tehdä tätä jo aikaisemmin, sillä viikkolista on ollut helpommin hahmotettava juttu ihan tuolle viisivuotiaallekin tavallliseen kalenteriin verrattuna. 


Sumu ja sateet ovat hallinneet tämän kuukauden säätiloja. Minä en sumusta tykkää. Siinä on jotakin arvaamatonta ja liian peittävää. Sateen kanssakin pärjää, kun kuitenkin näkee eteensä. Viime vuoden lokakuusta jäi mieleen kauniit ja kuulaat säät. Toivottavasti sellaisia olisi tiedossa nytkin. Joten hei sitten sumuinen syyskuu, nähdään taas ensi vuonna!


lauantai 16. syyskuuta 2017

Tarina kahden pienen tytön huoneesta

Olipa kerran kaksi pientä tyttöä, jotka nukkuivat kerrossängyssä yhteisessä huoneessaan. Tyttöjen mielestä uni ei tule, ellei sängyssä ole vähintään viisi erilaista unilelua ja jokaisella unilelulla täytyy luonnollisesti olla oma peitto ennen nukkumaan menoa. Jotkut unileluista tarvitsevat myös oman unilelunsa, jotta yöstä tulisi rauhallinen. Uni ei myöskään tule ilman iltasatua, joka luetaan joka ilta eri kirjasta. Isompi näistä pienistä tytöistä tykkäsi lukea iltasatua pienemmälle siskolleen ja usein he nukahtivatkin samaan sänkyyn kirja välissään. Unilelujen ja iltasatukirjojen lisäksi sängyssä on mukava piirtää ja värittää ja ennen nukahtamista värityskirjat voi säilöä tyynyn alle odottamaan seuraavaa iltaa. Kynät säilötään myös tyynyn alle, mutta ymmärrettävästi ne eivät siellä pysy koko yötä, vaan leviävät tasaisen varmana mattona sänkyyn ja siitä sängyn alle ja viereen.


Barbileikit ovat myös näiden kahden pienen tytön suuressa suosiossa. Barbeille on mukava vaihtaa vaatteita ja kenkiä. Lisäksi barbien hiuksia on hauska kammata ja laittaa. Tähän hommaan he käyttävät omia pinnejään ja hiuslenkkejä, jotka kyllä helposti saattavat unohtua barbien päähän pitkäksikin aikaa. Barbitaloa voi sisustaa oikeilla ja lisäksi itse tehdyillä huonekaluilla niin, että se muuttuu tarpeen vaatiessa barbin asunnosta milloin eläinsairaalaksi tai kouluksi. Ja mikäli barbitalosta tulee eläinsairaala, vaatii se ehdottomasti paljon pieniä eläinpotilaita. Mitä pienempiä eläimiä, sen parempi, koska niitä mahtuu sairaalaan monta. Hevosia ei kuitenkaan viedä eläinsairaalaan, vaan niillä leikitään kaikkea muuta. Ne laiduntavat, ravaavat ja niillä ratsastavat kaikki mahdolliset nuket ja nuken sukulaiset, jotka vain selkään mahtuvat.

Ja eipä olisi kahden pienen tytön elämä mitään ilman pukuleikkejä. Kuinka mahtavaa onkaan pukeutua prinsessoiksi tai keijuiksi. Mitä enemmän pinkkiä ja hörhelöitä, sen parempi. Tyylitietoiset prinsessat käyttävät toki käsilaukkuja ja lukuisia koruja, joita vaihdetaan uusiin noin kahden minuutin välein. Lisäksi kengät ovat oleellinen osa pukeutumista. Ei välitä ovatko kengät samaa paria tai muutenkaan sopivia, pääasia että kivasti kopisee.

Ja pukuleikkien jälkeen on vuorossa legoilla rakentelu. Se onnistuu helpoiten, että kaadetaan kaikki legot lattialle, niin löytää helpoimmin sen "milli kertaa milli"-kokoisen osan, jota juuri nyt tarvitsee. Hieman tietysti täytyy legoläjää penkoa, koska juuri nyt näkyy vain muutamia kymmeniä turkooseja ja liiloja "milli kertaa milli"-palasia ja pienet tytöt tarvitsevat vaalean keltaisia paloja. Legorakentelu ei tietenkään tule koskaan valmiiksi, joten ne kannattaa jättää lattialle levälleen siksi ajaksi, että käy syömässä tai menee ulos. Ja ulkoilun jälkeen väsyttää niin, ettei heti jaksa rakentaa legoja vaan mieluummin tekee uusia koruja prinsessaleikkeihin. Uusia koruja saa helposti tehtyä pujottamalla pieniä ja vähän suurempiakin helmiä siimaan tai lankaan. Näitä helmipaketteja myydään kaupoissa ja yhdessä paketissa voi helposti olla useampi tuhat helmeä.

Kovasti nämä pienet tytöt tykkäävät asua omassa huoneessaan. He tykkäävät myös kovasti leikkimisestä ja ainakin heidän äitinsä on sitä mieltä, että heillä on tosi mukavia leikkejä. Pienet tytöt myös ihan tosissaan yrittävät pitää huoneensa siistinä. Minkä sille voi, että joskus väsyttää niin paljon, ettei jaksa olla kovin huolellinen. Silloin on helpointa vain survoa tavarat yhteen kasaan ja lykätä se kasa nurkkaan. Ei ole maailman tärkeintä, että pienten tyttöjen huone kiiltelisi puhtauttaan. Siellä saa näkyä ja kuulua elämä. Mutta joskus tilanne voi mennä siihen pisteeseen, että tilanne vaikuttaa lähes toivottomalta. Siinä vaiheessa, kun pieni tyttö painaa kasvot käsiinsä, antaa kyynelten valua ja toteaa, että "me ei saaja meijän huonetta enää siistiksi, kun sielä on niin palijo kaikkia", on aika astua apujoukkojen esiin.

Tänä viikonloppuna olemme käyttäneet puolitoistapäivää siivoamalla huonetta, jossa asuu kaksi pientä tyttöä. Urakoinnin saldona tavarat ovat nyt siellä missä niiden pitääkin olla. Lisäksi olemme löytäneet ainakin 35 hiuspinniä, lukuisia parittomia villasukkia, koneellisen puolipitoisia vaatteita, neljä aluslakanaa (muualta kuin sängystä) ja legoja ihan joka paikasta. Lisäksi minulle on selvinnyt, että lapsilla on tarroja vaikka kokonaisen koululuokan tarpeisiin, he ovat suunnitelleet matkavärityskirjan (jonka takakannessa luki: valmistettu Suomessa... miten niin meillä syynätään ainakin ruuan alkuperämaa tarkkaan?) ja leikkihevosten määrä lasketaan kymmenissä. Sellaisia leluja, joille ei leikitä, en juurikaan löytänyt. 

Jos nyt aikaansaatu järjestys kestää esimerkiksi keskiviikkoon, voidaan siivouspäivää pitää onnistuneena. Korotinko ääntäni siivouksen aikana? Kyllä, kolmesti. Olenko iloinen siitä, että pienet tytöt tykkäävät leikkiä? Kyllä, enenmmän kuin kolmesti. Olenko tietoinen, että tämäkin on vain vaihe? Kyllä, valitettavasti. Meillä on jo sellainenkin huone, jossa ei enää leluja juurikaan näy. Aionko ostaa lapsilleni lisää leluja? Luultavasi kyllä, mutta harkitusti ja tarpeeseen. Mitä opin? Jos löydät laatikon peränurkasta paperin, jossa on haalea vihreä viiva ja yhdessä kulmassa violettia suttua, älä kysy onko se tarpeellinen. Lukija saa vapaasti arvata mikä oli vastaus.

Luin kerran jostain viikkolehdestä artikkelin, jossa väitettiin, että keskiaikaisessa linnassa oli lukumäärällisesti vähemmän tavaraa kuin nykyajan lastenhuoneessa. En ihmettele sitä lainkaan.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Syyskuun puolivälin kuulumisia

Syyskuu kolkuttelee puoltaväliä. Niin äkkiä ovat taas kaikki päivät menneet, että oikein itsekin hämmästyin, kun kalenteria katsoin. Mutta uskottava se on, kesä on ohi, tuuli viskoo koivujen lehtiä ympäri pihaa ja sataa. Sataa, sataa ja sataa. Jos ei muuta sanottavaa tämän kuun ensimmäisestä puolikkaasta ole, niin ainakaan ei ole ollut kuivaa, ei missään mielessä.


Pihlajat ovat hehkuneet tänä syksynä oranssinaan marjoja. Joka vuosi ei ole samanlaista loistetta niiden oksilla, mutta sen muistan varmuudella, että viisitoista vuotta sitten pihlajat olivat myös yhtä loistavan oranssin ja vihreän värisiä kuin tänäkin vuonna. Viisitoista vuotta sitten syyskuussa menin naimisiin. Tämän vuoden syyskuulla seisoin pihalla, katselin pihlajia ja mietin hieman hölmistyneenä ajan kulumista. Olo oli jotenkin epätodellinen. Viisitoista vuotta tuntuu näin kirjoitettuna pitkältä ajalta, mutta ei se siltä kyllä tunnu. En uskaltanut ajatella samaa aikaa eteenpäin.


Vastapainoa kotielämälle sain viime viikonloppuna, jolloin lähdin kolmen vanhimman lapsen ja kahden lainalapsen kanssa lippukuntamme syysretkelle Kuusamoon. Retki oli kaikinpuolin onnistunut ja ehdimme kokea monenlaisia asioita viikonlopun aikana. Lauantaina kävimme mm. melomassa ja kiersimme pienen karhunkierroksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut yötä erossa meidän vauvoista näin varhaisessa vaiheessa ja se tietenkin jännitti etukäteen. Eppu on siis rahtusen alle 8kk ja hyvin oli selvinnyt kotona iskämiehen ja nuorimman isosiskonsa kanssa. Jonkin sortin ihmettelyä oli ollut ilmassa, sillä Eppu oli jokellellut huomattavasti vähemmän kuin yleensä, mutta muuten kaikki oli mennyt hyvin. Itseäni onnittelen siitä, että sain kaikki viisi kyytiläistäni turvallisesti Kuusamoon ja sieltä kotiin. Ajan nykyisellään autoa niin vähän, että pitemmät ajomatkat jännittävät paljon enemmän kuin ennen.


Syyskuun puoliväli päättää kuukauden ensimmäisen jakson, mutta aloittaa samalla lähes koko loppuvuoden kestävän ajanjakson, tänään on 100 päivää jouluun. Sen kunniaksi söimme tänään riisipuuroa. Vaikka ei tuo riisipuuro meillä mikään jouluruoka olekaan. Syömme sitä tasaiseen tahtiin ympäri vuoden: halpaa, hyvää ja haudekattilalla tehtynä myös helppoa. Vaikka olenkin jouluihminen ja tykkään kaikenlaisesta jouluun valmistautumisesta, niin ei täällä Puron varresa vielä mitkään joulufiilistelyt ala. Syksyn pitää ensin saada tulla ja olla ja vasta sitten on joulun odotuksen aika. Sadan päivän valmstautuminen tuntuu turhan pitkältä ajalta. Mutta heitäkin on, jotka aloittavat tänään ihan kunnolla "jouluttamisen". Facebookissa on oikein mukava hyvän mielen ryhmä, jossa erilaiset jouluhöperöt jakavat ajatuksiaan ja fiiliksiään joulusta ympäri vuoden. Niitä juttuja on ollut mukava lukea, vaikken ihan niin innokas itse olekaan. Mutta jokainen tyylillään ihan vapaasti.

Hyvää viikonloppua!

torstai 31. elokuuta 2017

Miten kävi kesälistan?

Kirjoittelin toukokuussa itselleni kesälistaa eli asioita, joita toivoisin tapahtuvan tulevana kesänä. Lupasin palata kesälistan toiveisiin ja suunnitelmiin kesän lopulla ja katsoa millainen on listan toteutumisprosentti. Elokuuta on jäljellä vielä muutama tunti, joten katson kesän jollakin tasolla päättyneeksi tähän iltaan. Vaikka sää saattaa syyskuussa olla moninpaikoin hyvinkin kesäinen, on syyskuu kuitenkin jo selkeästi syksyä, joten olkoon tämä samalla päätös Puronvarren kesälle. 

Pitemmittä puheitta suoraan asiaan, mitä toivoin kesälle 2017 ja miten toiveet toteutuivat?

- Käyn kesäteatterissa
Jee! Ensimmäinen toive voidaan katsoa toteutuneeksi kokonaan. Kävin ystäväni kanssa kesäteatterissa katsomassa "Särkelä itte"-näytelmän. Hyytävästä heinäkuisesta ilmasta huolimatta ilta oli varsin onnistunut ja meillä oli tosi mukavaa. Lasten kanssa en käynyt teatterissa, mutta tämä olikin kesälista, johon olin listannut nimenomaan itseäni koskettavia asioita, joten tarkastelen toteutumaa myös sitä kautta.

- Istun terassilla saunan jälkeen ja nautin hiljaisesta kesäillasta/yöstä
Tein näin kahdesti. En tiedä miksi olin tämän kirjannut, koska tiedossa oli tuleva sauna- ja pesuhuoneremontti. Terassilla istumisen sijasta kävin hiljaisessa kesäillassa/-yössä ulkona suihkussa monta kertaa. Siitä tykkäsin ja se oli omalla tavallaan rentouttavaa, paitsi silloin kun satoi jotain ihme jäätävää tihkua ja maisema oli pelottavan sumuinen.

- Harrastan liikuntaa kolme kertaa viikossa
KUKA TÄMÄN ON TÄNNE KIRJANNUT???????????????????????????????????????
 KOLME KERTAA VIIKOSSA??????????????????????????????????? 
Joko saa lopettaa nauramisen? Kävin pyöräilemässä ehkä kahdesti tai kolmesti, siis koko kesänä. Voisin kaunistaa tätä tilastoa kertomalla, että kävin tänä iltana lenkillä, mutta en viitsi. Minulla on liikuntaongelma ja haluan tehdä sille jotakin.

- Käyn ulkona syömässä.
Toteutui. Meillä juhlittiin Emmyn ensimmäistä täyttä vuosikymmentä ja sen kunniaksi kävimme koko perhe ulkona syömässä Emmyn valitsemassa paikassa. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että tätä toivetta kirjoittaessani toivoin, että kävisin ulkona syömässä huomattavasti useammin, mutta hyvä näinkin. Melkein ulkona syömiseksi voi laskea minun ja iskämiehen salaisen paheen, että aina joskus lasten mentyä nukkumaan toinen hyppää autoon ja hakee grilliruokaa kotiin. Suosittelen!

- Järjestän autotallissa majailevat laatikot, jotka sisältävät lähinnä minun romujani
Toteutui, mutta ei täysin omaa ansiotani. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että iskämies roudasi laatikon kerrallaan sisälle ja järjestimme ne yhdessä. Sain hyvät naurut, kun huomasimme, että laatikoissa oli yllättävän paljon myös iskämiehelle kuuluvia tavaroita.

- Grillaan paljon
Totetui aika hyvin. Jokainen määrittelee itse, mitä tarkoittaa, kun grillataan paljon, mutta omasta mielestäni meidän kesäkeittiö oli Suomen suven vaihtelevissa sääoloissa ihan hyvällä käytöllä.



Tällainen oli varsinainen kesälista ja aika mukavalta näyttää toteutumisprosentti. Jatkoin listaa jo lähtökohtaisestikin epävarmemmilla toiveilla, kuinka kävi sen kanssa?

- Teen reissun entiseen asuinkaupunkiini Turkuun
No en sitten tehnyt. Ei olisi missään välissä ehtinytkään.

- Teen reissun Helsinkiin
En mennyt sinnekään. Missä ihmeen välissä?

- Luen kirjan joka viikko
Luin, mutten joka viikko. Edelleenkin aika oli aika kortilla, mutta joku kirja oli koko kesän luvun alla.

- Vietän päivän Oulussa
Lasketaanko Hailuoto Ouluun? Olin siis melko lähellä.

- Vietän päivän Jyväskylässä
Olipas mulla hinku matkustaa. Kovin jäi kesä köykäiseksi reissaamisen osalta. Arvattavastikaan en selvinnyt Jyväskyläänkään.

Edelleenkin olisi kova tarve päästä hetkeksi irtautumaan näistä kotiympyröistä. Jos kaikki menee hyvin, niin ensi viikolla tähän aikaan laukut on pakattu ja auto suunnattu kohti Koilismaata partion syysretken merkeissä. Pientä irtiottoa siis luvassa.

Mutta tähän päättyköön Puronvarren kesä. Jos menneen kesän haluaisi jotenkin tiivistää, niin ehkä sitä voisi kuvailla sanoilla kiva, mutta kiireinen. Akut eivät varsinaisesti ole ladattuja tulevaa talvea varten, mutta oma oli valintamme, tämä kiire ja touhotus siis. Pitää yrittää latautua tuolla uudessa saunassa nyt.



Hei, hei elokuu! Katsotaan mitä syyskuu tuo tullessaan.


lauantai 26. elokuuta 2017

Pullapäivä

Kun on elänyt lapsuutensa kodissa, jossa tuoksui tuore pulla usein, sitä kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei tarjoa omille lapsilleen sitä samaa. Sillä mikään ei ollut niin mukavaa kuin tulla koulusta kotiin ja jo pihalle haistaa, että äiti oli leiponut pullaa. Tykkään leipoa ja leivonkin aika usein, mutta yleensä kaikkea muuta kuin pullaa. Kynnys suklaapiirakan tekoon tai sämpylöiden pyöräytykseen on varsin matala, mutta ruetaampa puhumaan pullan leipomisesta, niin johan keksin suut ja silmät täyteen erilaisia syitä, miksi juuri tänään en sitä voi leipoa.


Yksi tekosyy lienee se, että pullan leipomiseen menee jonkin verran aikaa. On helpompaa leipasta piirakka tai joku muu sellainen leivonnainen, jota ei tarvitse kohottaa. Jos olen yksin kotona lasten kanssa, tuntuu hankalalta ryhtyä sellaiseen leivontaan, jossa parhaan lopputuloksen saa silloin, kun sen voi hoitaa yhtäjaksoisesti, ilman keskeytyksiä alusta loppuun. Tiedän tosin aika monta äiti-ihmistä, joilta onnistuu mainiosti sekä vauvan hoitaminen että pullan leipominen, joten tämä tekosyy ei välttämättä päde muihin kuin minuun. 

Tänään kuitenkin tuollaiseen keskeytyksettömään leivontaan oli mahdollisuus, kun iskämies oli kotosalla, eikä mikään remonttitarve hönkinyt niskaan. Olipas pitkästä aikaa varsin rentouttavaa leipoa, kun ei tarvinnut samalla huolehtia mistään muusta. Kesän remonttijaksolla kotihommat suunniteltiin niin, että iskämies pystyi tekemään hommia pesuhuoneessa rauhassa ja minä sompailin sitten muiden kotitöiden parissa. Silloin oli paras leipoa vain jotakin nopeaa ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kesän leipomiskerrat voi laskea yhden käden sormilla. Nyt kuitenkin upotin kädet taikinaan ja paras kiitos oli "saako ottaa vielä toisenkin?"-kommentit, tietenkin.


Lämmintä pullaa ja kylmää maitoa. Rohkenen suositella lääkkeeksi myös tilapäiseen ärsytykseen ja harteita painaviin kuormiin. Ei poista elämän ongelmia, mutta tekee ne jotenkin helpommiksi kohdata.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kathryn Stockett: Piiat

Niin kuin olen monesti ennenkin todennut, minulla on oikeastaan koko ajan vähintään yksi kirja kesken. Tänä kesänä luettujen kirjojen pino ei taivaita tavoittele, mutta muutama kirja on kuitenkin tullut luetttua. Viimeisin päätökseen saatettu kirja on Kathryn Stockettin Piiat. Pokkarikirja tarttui mukaani vaasalaiselta kirpputorilta, jossa kävin heinäkuun lopulla miehen veljenvaimon kanssa. Ostin kirjan lähinnä matkalukemiseksi kotimatkaan silmälläpitäen, kun viidenkymmenen sentin hintakaan ei päätä huimannut.

Piiat kertoo maailmasta, joka on pohjoismaiseen tasa-arvon edelläkävijämaahan syntyneelle valkoiselle naiselle hyvin vieras. Se kertoo 60-luvun Yhdysvalloista, joissa raja värillisten ja valkoisten välillä on sekä näkymätön että hyvinkin näkyvä. Piiat on kertomus värillisistä kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. Kirja ei ole tietokirja, mutta tarjoaa tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Kun omaan elämänpiiriin eivät koskaan ole kuuluneet jaottelut mustien ja valkoisten kauppoihin, kirjastoihin tai asuinalueisiin, tuntuu lähes käsittämättömältä, että tällaista rotuerottelua on pidetty joskus normaalina ja sitä on lainsäätäjien toimesta edistetty ja ylläpidetty. 


Kirjan punaisena lankana kulkee tarina valkoisesta naisesta, joka ryhtyy kyseenalaistamaan sääntöjä ja normeja, joita värillisillä kotiapulaisilla on. Hän ryhtyy keräämään haastatteluaineistoa heidän elämästä. Tehtävä, joka aluksi tuntuu yksinkertaiselta, on loppujen lopuksi kaikkea muuta. Työpaikan menettämisen ja paljastumisen pelon vuoksi haastteluja on vaikea saada. Samalla kirja on kertomus ystävyydestä, rohkeudesta ja siitä, että maailmaa voidaan muuttaa pala kerrallaan.

2010-luvun Suomesta käsin räikeää epätasa-arvoa ja rotuerottelua on helppo tuomita ja halveksia. Kirja kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, onko omassa elämässä näkymättömiä raja-aitoja, kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita vain sokeasti noudattaa ilman, että pysähtyy hetkeksi ja kyseenalaistaa ne ja miettii niiden järkevyyttä. Väitän, että näitä raja-aitoja on meidän jokaisen elämässä. Meitä ohjaavat paitsi laki ja asetukset, myös monet tavat, perinteet ja pelotkin, jotka vaikuttavat asenteisiimme ja käytökseemme. Näkymättömiä raja-aitoja ei voi muuttaa ennen kuin niiden olemassaolon on rehellisesti itselleen myöntänyt. Suurinta itsepetosta ja valhetta on väittää, ettei omassa elämässä niitä ole.


Kirjasta on tehty myös elokuva. Sen haluan katsoa seuraavaksi.

lauantai 19. elokuuta 2017

Paha tuli lähelle

Eilen alkuillasta Turusta kuului pahoja uutisia. Olin kaupassa ja siellä kuulin taustalla soivasta radiosta ensimmäisen kerran, että Turussa on tapahtunut puukotus. Kotiin päästyäni kiirehdin avaamaan telelvision ja sieltähän se koko kauheus pullahti esille. Paha tuli lähelle. Paha tuli melkein iholle kiinni.


Olipa Turun puukotuksessa kyse terrori-iskusta (tätä kirjoittaessa asiaa ei ole vielä viranomaistaholta varmistettu) tai ei, se kuuluu samaan sarjaan niitä kauheuksia, joita on tasaisin väliajoin tapahtunut ympäri maailmaa. Barcelonan terrori-iskusta on niin vähän aikaa, että väkisinkin näiden kahden tapahtuman yhteyttä miettii. Ja vaikka näillä ei mitään yhteyttä olisikaan (näin ajattelen omassa päässäni), niin inhimillisen kärsimyksen määrä ei siitä muuksi muutu. Nyt vain paha tuli lähelle.

Kun ulkomailla tapahtuu verenvuodatusta, se on helppo sivuuttaa. Tai ainakin siihen voi suhtautua jotenkin neutraalimmin. Tapahtunutta voi tarkastella asian ulkopuolelta, mutta nyt se on vaikeampaa. Eikä se ole vaikeampaa siksi, että useita ihmisiä puukotettiin Suomessa. Se on vaikeampaa siksi, että se tapahtui nimenomaan Turussa. Kaupungissa, jossa olen asunut yli neljä vuotta. Paha tuli lähelle niin, että tuntui.


Paha tuli lähelle. Se tuli torille ja kaduille, jossa kulkevien ihmisten joukossa on hyvinkin voinut olla entisiä työkavereita, partiotuttuja, naapureita. Paha tuli sinne, missä olisi aivan hyvin ollut mahdollista, että kummilapsemme olisi veljensä kanssa ollut paikalla. Paha tuli kaduille, joita Kasperin kaikki kummit kulkevat. Ja jos elämä olisi mennyt vähän toisella tapaa, paha tuli kaduille, joita pitkin olisin itse voinut eilen illalla kulkea. Tai sitten siellä olisi ollut tuo meidän perheen ainoa syntyperäinen turkulainen kavereidensa kanssa. 

Eikä tähän pohdintaan mitään vastausta ole. Tuli vain mieleen, että jos jokainen yrittäisi joka päivä sanoa, tehdä tai edes ajatella jotakin pientä hyvää, niin olisiko sillä vaikutusta? En tiedä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Me ihmiset osaamme olla hiton hankalia toisillemme. Ei kaikkia voi rakastaa, mutta koitetaanko edes jotenkuten sietää toisiamme?


p.s. Postauksen kuvat ovat Turusta vuodelta 2003. Maisemat ovat muuttuneet sen jälkeen, mutta oikein kauhistuin, että sen tuoreempia kaupunkikuvia en löytänyt.

perjantai 11. elokuuta 2017

Perjantai illassa

Perjantai on illassa. Ensimmäinen vajaa viikko koululaisten arkea on takana. Olo on kliseisesti väsynyt, mutta (jos nyt ei ihan siirappimaisesti onnellinen, niin jokatapauksessa) tyytyväinen. Kirjat ovat saaneet kontaktimuovit pintaan ja läksyjäkin on ollut jo vähän. Ensimmäiset kaverisynttärikutsut ovat saapuneet, lukujärjestykset ovat lähestulkoon kaikilla kohdallaan ja ainakin tiedämme mihin aikaan kenelläkin koulu alkaa ja päättyy. Viime vuoteen verrattuna tänä kouluvuonna on jopa yksi sellainen päivä, jolloin kaikilla kolmella koulu sekä alkaa että loppuu yhtä aikaa. Se päivä on perjantai, joka samalla on tokaluokkalaisen viikon pisin koulupäivä. Hmm... 


Eli eiköhän se taas tästä ala rullaamaan. Nyt kun vielä oppisin muistamaan suunnilleen ulkoa nuo lukujärjestykset, niin ei tarvisi iltaisin ja aamuisin seistä jääkaapin edessä niin pitkään ja monta kertaa. Meilllä lukujärjestyset ovat siis kiinni jääkaapin ovessa, siitä tuo seisominen;)

Ja se mikä on tietysti kaikkein parasta, koulusta on tullut kotiin hyvällä tuulella olevia oppijoita. Päällimmäisenä mielessä ovat olleet monet positiiviset asiat päivän ajalta. Toki uudella tavalla aikataulutettu elämä kesäloman jälkeen vaatii veronsa. Arvelisin, että olisi jonkinasteista viisautta antaa koululaisten nukkua huomenna pitkään. Ja vielä pidemmälle vietyä viisautta olisi, jos ymmärtäisin itse mennä tänään ajoissa nukkumaan. Menkää te muutkin.


maanantai 7. elokuuta 2017

Arki

Kun käy pihalla, ei voi välttyä huomaamasta, miten erilaiselta tuuli tuntuu näin loppukesästä verrattuna alkukesän tuuleen. Alkukesän tuuli tuoksui kaikelle sille, miltä kesä parhaimmillaan tuoksuu: kukille, vesisateelle, savulle, tuoreelle ruoholle, sonnan ajolle. Se tuntui viileänä kasvoilla ja jotenkin kovin kevyeltä. Näin loppukesästä tuulen olemus on muuttunut. Kesän tuoksujen lisäksi siinä on jonkinlainen viileä välähdys, aivan kuin ennakkovaroitus tulevasta syksyn ja talven ajasta. Tuuli ei ole enää pelkästään iholla viileänä tuntuva leyhähdys, vaan se menee syvemmälle, tuntuu raaemmalta ja paleltaa. Kesätuuli muuttuu syystuuleksi ja tuo tullessaan arjen.

Tai miten sen nyt ottaa. Ei se arki täältä meiltä ainakaan ole mihinkään kesän aikana hävinnyt. Samat arkiset kuviot toistuvat päivästä toiseen, mutta se mitä arjella tarkoitan on tietenkin koulujen alku. Niin kauan kuin talossa asuu koululaisia, elämän rytmiä säätelevät enemmän tai vähemmän koulujen työ- ja loma-ajat. Kun koululaiset ovat lomalla, sitä samaa lomaa elävät vanhemmatkin, olivat sitten töissä tai eivät. Onnellisia olemme me, jotka saamme sen loma-ajan olla kotona vailla huolia siitä, mihin koululaiseni säilön siksi aikaa, kun itse käy kodin ulkopuolella töissä. Iso peukku kaikille teille, jotka luovitte kodin ulkopuolisen työn ja koululaisten loma-aikojen välillä. Ei varmasti ole mitään herkkua ainakaan joka hetki.



Arki, joka siis astuu koulun alkamisen myötä kuvioihin, tulee tänä syksynä olemaan mitä luultavimmin samantyyppistä kuin aikaisempinakin syksyinä. Meiltä lähtee aamulla kouluun kuudes-, nelos- ja kakkosluokkalainen. Kaikki siis jo konkareita koulutiellä ja siksi suuremmilta hermoiluilta ja jännityksiltä kaiketi vältytään. En vielä tässä vaiheessa halua ajatella vuoden päästä käsillä olevaa syksyä, jolloin esikoinen suuntaa yläkouluun. Silloin voi mietteet ainakin äidillä olla ihan toiset. Suurimmat muutokset arkeen tulevat olemaan perheen iskämiehellä, jonka työ tarjoaa kiireisen ja liikkuvan syksyn. Reissupäiviä on tiedossa paljon ja silloin pitää koko porukan puhaltaa yhteen hiileen, jotta paketti pysyy kasassa. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äitiysloman myötä mahdollisuus olla tämä syksy kotona ja hoitaa oma osuuteni täällä "kotirintamalla". Koen olevani juuri oikealla paikalla täällä, enkä hinkua töihin vielä ollenkaan. Suoraan sanottuna, tällä järjestelyllä minusta on kaikkein eniten hyötyäkin.

Onneksi ei koko syksyä tarvitse elää kerralla, vaan päivä toisensa jälkeen riittää. Ja jospa tätä kesää riittäisi vielä hetkeksi. Kovin äkkiä se taas tuntuu menneen ja minä ainakin haluaisin pitää siitä vielä kiinni. Tuntuu, että kesävarasto talvea varten ei ole vielä läheskään täynnä. Tätä valoisuutta voisin ainakin tankata ihan loputtomiin.

Osa Suomen koululaisista jatkaa vielä lomaansa hetken verran, mutta paluu koulunpenkille on edessä jokaisella viikon sisällä. Mitäpä sitä muuta osaisi toivoa ja rukoilla niin omille kuin kaikille muillekin koululaisille kuin turvallisia koulupäiviä ja -matkoja, oppimisen iloa, tekemisen meininkä, mukavia kavereita eikä yhtään kiusaamista.

lauantai 5. elokuuta 2017

Malttamattomuutta ilmassa

Iskämiehen kesäloman viimeinen päivä on huomenna. Kolme viikkoa sitten meillä oli pieni toive siitä, että josko olisi mahdollista, että saunoisimme kesäloman viimeisenä lauantaina uudessa saunassa. Aika nopeasti remontin päästyä vauhtiin tuli selväksi, että tämä toive ei toteudu. Vaikka olemme saaneet remonttiin apua ja iskämies on tehnyt välillä hyvinkin pitkää päivää pesuhuoneessa, putkimiehellä ja sähkömiehellä on omat aikataulunsa ja työnsä ja sieltä tulivat raamit meidänkin remonttiaikataululle. Vielä ei ole valmista, mutta voiton puolella jo ollaan. 




Urakka on siinä mallissa, että kaikki tehtävä työ jättää näkyvän jäljen. Vesieristeet ja muut kalvot ja töhnät, joita kaakeleiden alle laitetaan, on laitettu, laastit ovat kuivuneet ja nyt on lähinnä pintatöiden ja hienosäädön aika. Autotallissa odottavat uudet lauteet käsittelyä, kylppärikalusteet odottavat sähkö- ja putkimiestä ja ovenpielet uusia ovia. Ero entiseen on... no, sanotaanko näin, että kyllä sen huomaa, että jotakin on tehty;)


Tähän asti työ on joutunut aikataulussa ja aivan mukavassa tahdissa. Kun maanantai koittaa, hommien tahti hidastuu huomattavasti. Jonkinlainen malttamattomuus hiipii mieleen. Huomaan ajattelevani useammin ja useammin, että olisipa jo valmista. Mutta vielä pitää jaksaa odotta, hetki tai kaksi. Siihen asti jatkamme pihasuihkuja, jotka ennakkoluuloista huolimatta ovat osoittautuneet varsin mukaviksi kokemuksiksi. Ennen remonttia ajattelin, että kutsumme itsemme vähän sinne sun tänne suihkuun ja saunaan, mutta eipä siihen ole ollut tarvetta. Hyvin on pihasuihkukin pelittänyt. Jopa niin hyvin, että huomasin tässä yhtenä iltana toivovani, että olisin jonkinlainen keksijä, joka osaisi suunnitella sadeveden keräilyjärjestelmän, joka lämmitettäisiin aurinkokennoilla ja siitä vesi ohjattaisiin pihalla ihan pysyvästi olevaan kesäsuihkuun.

Laatoituksen välillä on ollut päiviä, jolloin on vain pitänyt odottaa kuivumista. Nämä päivät ovat tarjonneet meille mahdollisuuden pieneen lomareissuun, joka suuntautui Etelä-Pohjanmaalle serkkujen luo ja Powerparkkiin.


Voi mitä kieputusta se taas oli yksi kokonainen päivä! On kyllä hieno homma, että meillä on kohtuullisen automatkan päässä noin kiva retkikohde. Viime kesänä minun piti jättää aika moni laite käymättä, kun pikku-ukko kasvoi masussa ja monen laitteen kohdalla oli ohjeet, ettei sovellu raskaana oleville. Nyt pääsin vuoristorataankin, aivan hirveää ja tosi siistiä yhtä aikaa:D

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Kiitos vielä yhteisesti kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen! Koitan jaksaa tämän malttamattomuuden kanssa vielä viikon tai kaksi.

tiistai 1. elokuuta 2017

Blogimietteitä

Kesän alussa suunnittelin kirjoittavani tähän virtuaaliseen muistokirjaani paljon ja usein. Ajattelin jättäväni tänne monet muistot meidän perheen kesätouhuista. Kesä ei ole vielä lopussa, mutta heinäkuu on ja sitä myötä suurin osa kesästä ja jouduin toteamaan, että olen kirjoitellut tänne blogiin vähän ja harvoin. 

Loppujen lopuksi aika monet asiat tässä elämässä menevät jotenkin toisin mitä etukäteen suunnitteli, niin pienet kuin isotkin asiat. Blogi kuuluu niihin pieniin asioihin ja kesän edetessä ja pesuhuoneremontin sen myötä, on täytynyt tunnustaa tosiasiat, ettei aikaa ole läheskään niin paljon mitä haluaisi sitä olevan. Kirjoittaminen on siis jäänyt lähes kokonaan.

Jossakin vaiheessa mietin, että lopetan tänne kirjoittamisen tykkänään. En siksi, etten tästä enää tykkäisi, vaan siksi, että ehdin tehdä tätä niin harvakseltaan. Joskus blogitaipaleen alkuaikoinan ajattelin tätä jonkinlaisena virtuaalisena päiväkirjana, mutta sellainen tästä ei tullut koskaan. En kirjoita tänne kuin pienen raapaisun Puron varren elämästä, hyvin valikoidun raapaisun, eikä sillä kirjoittamisella ole päiväkirjan kanssa mitään tekemistä. Lähinnä tämä on eräänlainen pienien hetkien muistokirja. Oikeaa päiväkirjaa kirjoitan ihan muualle kuin tänne. 


Lopettamisajatusta päässäni aikani pyöriteltyäni totesin, etten taida kuitenkaan lopettaa. En halua lopettaa. Jollakin tavalla minussa on tarve kirjoittaa jonnekin niin, että sen tekstin voivat muutkin lukea ja tämä blogi pysyköön edelleenkin sellaisen tarpeen alustana. Luin kerran erään suomalaisen psykologin (nimi on karannut mielestä) haastattelun, jossa hän sanoi, että ihmisellä on tarve tulla ja tehdä itsensä näkyväksi. Minusta se oli hyvin sanottu ja ainakin itsessäni tämän tarpeen huomaan. Voimme olla ja elää pitkiäkin aikoja ilman, että kunnolla huomaamme itseämme taikka toisiamme, eikä se tietenkään ole hyvästä. Se, miten meistä itse kukin itsensä näkyväksi tekee, vaihtelee toki ihmisen mukaan. Arvelisin näkyväksi tekemisen olevan aika monen kohdalla ihan jotakin konkreettista tekemistä: maalaamista, käsitöitä, musiikkia, rakentamista, korjaamista, leipomista, hoitamista (ihmisten tai eläinten) tai kuten minulla, kirjoittamista. Jos minun täytyy sanoa esim. mielipiteeni jostakin asiasta, mietin ensin miten sen kirjoittaisin ja sanon sen vasta sitten. Tämä siis sellaisissa tilanteissa, että olen sanomassa jotakin harkittua;) Möläytykset ovat sitten asia erikseen.

Niinpä jatkan aina silloin, kun aikaa on. Ehkä jo huomenna tai vasta ensi viikolla. Mutta jatkan, koska päässä pyörivät ajatukset on tavalla tai toisella saatava ulos. Minä en osaa niitä ulos piirtää, en säveltää, en tavaraksi rakentaa. Minun on ne sanoiksi saatava.


Ilahdun joka kerta, kun huomaan, että joku on täällä käynyt kirjoittamaani lukemassa. Joku lukee uteliaisuuttaan, toinen mielenkiinnosta, kolmas tavan vuoksi, neljäs ehkä hieman hymähdellen, että siellä se PeePee taas jotakin koittaa selittää. Mutta kuten sanoin, minulla on tarve tehdä itseni näkyväksi kirjoittamalla, kiitos kun kävit tämän lukemassa:) 

Hyvää alkanutta uutta kuukautta! Eläköön elokuu!

p.s. Ai mitenkä nuo kuvat liittyvät tähän postaukseen? Eivät mitenkään. 
Räpsyjä heinäkuun ajalta, ihan tästä kotipiiristä.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Puolivuotias

Aika kultaa muistot, niin se vain on ja niin tulee olemaan. 
Millään muulla ei voi selittää sitä järjetöntä päännousemaa, 
että ihan tosissani kuvittelin lähestulkoon suursiivoavani koko talon sillä aikaa, 
kun meidän kikattava tyttötriomme viettää spesiaaliaikaa tätinsä kanssa 
kolmen maakunnan mummulassa. 
Iso ja pieni poika talossa, 
silloinhan minulla on aikaa mihin vaan. 
Näinhän sitä luulisi.


Vähänpä muistin. 
Liian paljon luulin.
Tai ainakaan en muistanut sitä, 
että puolivuotias ei välttämättä nuku joka päivä 
kaksia pitkiä päiväunia ja yksiä lyhyitä. 
Hän saattaa nukkua neljät tai viidet lyhyet unet 
ja vaatia niiden välissä monenlaista viihdytystä, kuivitusta ja muonitusta. 

Nyt taas muistan. 
Eilinen ei kerro mitään tästä päivästä 
ja huomenna on kuitenkin uudet kuviot kaikessa.
Talossa vallitsee edelleen kaaos 
ja silti pelkkä keittiön siivous illalla sai riittää.


Mutta onneksi on tuo puolivuotias, 
joka opettaa ja muistuttaa monenlaista asiaa. 
Ei enää mikään liikkumaton käärö, 
mutta silti edelleen ihanan pieni. 
Hän on kaikkien käyrien (painokäyrää lukuunottamatta) 
ja oppaiden mukaan niin tavallinen puolivuotias kuin olla ja voi.
 Ei ketään edellä, ei pahemmin jäljessäkään, 
mutta meille toki se erityisin kaikessa tavallisuudessaan. 
Tästä on hyvä suunnata kohti vauvavuoden toista puoliskaa. 
Siivotaan ensi kesänä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Heinäkuun alun kuulumisia

Hups heijaa, heinäkuuta on eletty jo toista viikkoa! Aivan tavatonta miten nopeasti päivät menevät. Välillä on ollut niin kylmäkin, että ulkona on tuntunut ihan lokakuulta, mutta sitten taas tällaiset päivät niin kuin tänäänkin, ovat olleet aivan ihanan kesäisiä.

Muutamia jo lähes perinteeksi muodostuneita kesäjuttuja on mahtunut heinäkuun ensimmäiselle viikolle. Ensimmäinen perinne on se, kun Kasper lähti muutamaksi päiväksi kolmen maakunnan mummulaan ja "tätilään" Etelä-Pohjanmaalle. Viestien perusteella vuorokausirytmi on ainakin kääntynyt ihan päälaelleen, joten uskoisin reissussa olevan mukavaa.

Toinen perinne on Iskämiehen kesäloman lähestyminen ja se, että sen voi päätellä siitä, kun talossa lyödään joku huone lähes atomeiksi ja yritetään sitten saada se loman aikana entistä ehommaksi. Tänä vuonna on vuorossa sauna- ja kylpyhuone. Kiitos viikonlopun vieraiden, saunassa ei enää saunota, vaan paneelit ovat jo siisteissä nipuissa pihalla ja seinät odottavat uutta ulkoasua. Pihasuihkukin on jo rakennettu, mutta vielä muutaman päivän nautimme siitä, että suihkussa saa käydä sisätiloissa. Loppukuulle toivonkin lämpimiä iltoja, niin ei tarvitse hytistä takapihalla. Vaikka tiedossa onkin väliaikaista epämukavuutta remontin keskellä, odotan sitä, että pesu- ja saunatiloissa päästään remontin suhteen kunnolla vauhtiin. Jos kaikki menee hyvin, lopputulos on meille kovasti mieleen. Kunhan nyt ei mitään kovin suuria takapakkeja tulisi eteen esim. pahojen kosteusvaurioiden suhteen.


Nämä "kosteusvauriot" ovat onneksi vain terassilla, jossa Nelly innostui kylvettämään punkassa niin nukkeja kuin itseäänkin. Mikäpä lapsista olisikaan hauskempaa kuin lotrata vedellä auringossa. Se taitaa olla sellaista kesätekemistä, jonka ilo säilyy sukupolvesta toiseen.

Itse sain tänään kulkea näin nätissä asusteessa:


En edes muista milloin viimeksi minulla olisi ollut kukkaseppele päässä. Täällä meidän kotokylällä päättyi tänään joka vuotinen kesäviikko, jonka aikana järjestetään monenlaista tapahtumaa. Yksi isoja ilonaiheita menneen kevään ja alkukesän aikana on ollut lauluharrastuksen uudelleen elpyminen. Tämän uudelleen alkaneen harrastuksen myötä olin lauluryhmän kanssa laulamassa muutaman kappaleen viikon päätöstilaisuudessa ja yksi ryhmämme jäsen taiteili meille näin kauniit seppeleet. Vinkkejä otetaan vastaan, miten kukkaseppeleen saisi kestämään mahdollisimman pitkään.

Huomenna juhlitaan, sillä Emmy täyttää 10 vuotta. Aurinkoista kesäviikkoa kaikille!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Puolivuotiskatsaus

Vuosi 2017 on puolessa välissä. Takana on säiden puolesta varsin kummallinen ja oikukas talvi ja kevät ja vähitellen tämä kesä on hoksannut, että missä oikein mennään. Yritykset tekevät puolivuotiskatsauksia, tarkastellaan mennyttä puoliskoa ja yritetään aavistella jotakin edessä olevasta puoliskosta. Ollaan joko tyytyväisiä menneeseen tai sitten mietitään, missä oikein on menty metsään. 

Pyhäjärvi juhannuksena, tädin perheen mökkirannassa
En ollut sen kummemmin ajatellut tehdä mitään syvällistä oman elämäni puolivuotiskatsausta, mutta eräs Jaakko Löytyn säveltämä ja hänen vaimonsa Kaija Pispan sanoittama laulu suorastaan tyrkkäsi ajatukseni sellaisille raiteille, että katse kääntyi taaksepäin, menneeseen vuosipuolikkaaseen. Joskus (tai itseasiassa yllättävän usein) vain käy niin, että laulun sanat puhuvat kuin omasta elämästä.

"Elämän jäljet pientareelle piirtyvät:
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut täynnä elämän jälkiä. Ne ovat olleet välillä ihan konkreettisia jälkiä, kuten tahroja ikkunoissa, leivänmuruja pöydillä ja reppukasa eteisessä kertomassa, että joku tulee tai menee koko ajan. Välillä jäljet ovat olleet enemmän vertauskuvallisia: vauvan tuoksua, ruuan tuoksua (välillä myös pohjaanpalaneen käryä) ja kiireen tuomaa levottomuutta ja iltaisin nukkuvan kodin lepoa. Ylipäätään nämä vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat olleet täynnä kaikkea mahdollista. Iskämiehen sanoja lainaten, meillä on ollut aika tavalla "hullu hässäkkä" koko ajan. Välillä se on väsyttänyt, mutta suurimman osan ajasta nämä elämän jälkiä tuovat hässäkät ovat olleet aivan mukavaa, tavallista elämää. Tämä vuosipuolikas on ollut hyvä puolikas.


Laulun toinen rivi kävi myös semmoisenaan toteen: Herra antoi ja otti. Välissä oli ikäeroa 90 vuotta ja 9 päivää. Kiittämisen kanssa on helpompaa silloin, kun on itse saamapuolella. Toisenlaisessa tilanteessa kiitos tulee vähän jälkijunassa, ikävän peräkärryssä.

Elämän jälkiä tulee varmasti olemaan myös tämän vuoden toinen puolikas täynnä. Säkeistön muita sanoja en haluaisi tämän vuoden puolella enää näin konkreettisesti kokea.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Rauhallista juhannusta!


Puron varsi hiljentyy juhannuksen viettoon.
Rauhallista ja mukavaa keskikesän juhlaa kaikille!
Pysykää pinnalla.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Hai, luoto!



Kesällä on mukavaa tehdä retkiä lähialueille. Aina ei huvita, jaksa tai muuten vain ei ole mahdollisuutta lähteä reissuun niin, että viipyy siellä päivätolkulla. Silloin kannattaa suosia lähimatkailua, sillä yllättävänkin läheltä voi löytyä paikkoa, joissa ei ole koskaan tullut käytyä tai sitten edellisestä käynnistä on puolen sukupolven verran aikaa. Päiväretkille ei tarvitse pakata autoa yli äyräittensä täyteen, joten sekin osaltaan tekee matkustamisen ja varsinkin matkaan lähtemisen helpoksi.

Puronvarren väki täydennettynä mummulan väellä suuntasi sununtaina autojen nokat kohti pohjoista. Kiemurtelimme halki kesäisten maalaismaisemien, sillä tällä kertaa aikaa oli niin paljon, että ajoimme suuria teitä (jotka olivat muuten surkeassa kunnossa) vain silloin, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. Annan vahvan suosituksen sille, että mikäli aikataulu antaa mahdollisuuden, niin pääteiltä kannattaa poiketa pienemmille sivuteille. Nähtävää on aivan eri tavalla ja lähiseutua katselee eri näkökulmasta. 



Määränpäämme oli Oulunsalossa Hailuotoon lähtevällä lautalla. Lapsille retki Hailuotoon oli ensimmäinen laatuaan ja meillä aikuisillakin oli edellisestä kerrasta kulunut vähintänkin kakkosella ellei jopa kolmosella alkava kaksinumeroinen luku vuosia. Lautalla tuuli aika, tai oikeastaan tosi navakasti. Menomatkalla autoja oli vähän, mutta kotiinpäin tultaessa oli lähellä, ettei toinen auto jäänyt rannalle ruikuttamaan toisen päästessä lautalle. Onneksi mahduimme kuitenkin samaan kyytiin. Ei voi muuta kuin nostaa hattua hailuotolaisille, jotka päivittäin kulkevat mantereelle lossilla. Kyllähän se näin kertaluontoisesti meni ihan elämyksestä, mutta ajatus pimeästä ja märästä marraskuun arkipäivästä, jolloin töistä väsyneenä ajaa kotiin vain huomatakseen, että yllättävän ruuhkan takia myöhästyi viisi minuuttia lossista ja seuraava lähtee tunnin päästä, ei houkuttele. Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla kokemuksia tällaisessta "lossielämästä", mikäli jollakin tännne blogiin eksyneellä sellaisia on.

Ajelimme luonnollisesti perille saakka eli lossirannasta Marjaniemeen. Aurinko, meri ja tuuli olivat hieno ja aika raitis yhdistelmä. Onneksi aamulla ei ollut aikaa monimutkaisten kampausten väkertämiseen, niistä ei olisi ollut mitään jäljellä:) Paluumatkalla kävimme katsomassa emuja, joista saatava öljy parantaa kuulemma lähes kaikki mahdolliset ihmisen vaivat. Koska tälle kesälle ei ole suunnitelmissa mitään eläinpuistokierrosta, arvelisin että emut pääsevät "kesän erikoiset eläimet"-listan kärkeen. Ellei sitten täällä kotokylällä pyörivä susihukkanen saa päähänsä tulla tervehtimään meitä oikein pihalle saakka...


Tänään meidän viisi kuukautta täyttävä (ajatelkaa, jo 5kk!) Eppu on ottanut eilisen reissun rasituksia takaisin ja nukkunut pitkiä päiväunia. Matkustaminen turvakaukalossa ei ollut aivan kokoaikaa pelkkää naurua tai nukkumista. Muuten matkat menivät hyvin. Olen iloinen meidän muksuista, jotka pääsääntöisesti viihtyvät autossa ja matka sujui jouhevasti. Nelly-parka viihtyi vähän turhankin hyvin, hän nukahti ja mennessämme syömään huomasimme vasta ruokapaikan ovella, että yksi puuttuu... Epun olisi pitänyt pitää Nellystä yhtä lujasti kiinni, mitä täällä kotona välillä pidetään.


Kun nyrkki on täynnä isosiskon tukkaa, silloin on mukavaa:)

Aurinkoista juhannusviikkoa kaikille!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kesäloman ensimmäiset päivät

Piti oikeastaan lukea pariinkiin otteeseen tuo kirjoittamani postauksen otsikko. 
Onko todellakin niin, että kirjoitan kesäloman ensimmäisistä päivistä?
Näin ilmeisesti on, vaikka tuntuu siltä kuin koululaisten kesälomaa olisi kulunut vähintäänkin kuukauden verran, sen verran tiiviiseen tahtiin tapahtumat ovat toisiaan seuranneet. 





Mitäkö Puron varresa on sitten kesäloman ensimmäisenä puolenatoista viikkona puuhattu? Päivät ovat täyttyneet partioleiristä, retkestä huvipuistoon, ratsastustunnista, uimakoulusta, reilusti yli tuhannesta ajetusta työreissukilometristä, serkun ja tädin vierailusta, toisen serkkuperheen vierailusta ynnä muusta. Pääsääntöisesti siis erittäin mukavista asioista, eikä toki niin, että kaikki olisivat osallistuneet kaikkeen, vaan enemmänkin on saanut pitää huolen siitä, että oikea henkilö on ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Ja mikäs siinä, kouluvuoden lukujärjestys on vaihtunut kesälomalaisten letkeämpään menoon, jota eivät edes monet peräkkäiset tapahtumat horjuta. 

Kun koko ajan tapahtuu, mennään, tullaan ja ollaan miten sattuu, käy helposti niin, että elämää rupeaa seuraamaan jollakin tavalla sivusta. Pääkoppa yrittää pitää asiat järjestyksessä, mutta ilman kunnnollista pysähtymistä, ei pääparkakaan jaksa pitkään. Onneksi ovat nämä kesäyöt, jolloin aurinko paistaa ja ympärillä on hiljaisuus. 

Omasta mielestäni meidän piha on kauneimmillaan näin alkukesästä, jolloin vihreän lisänä on valkoista joka puolella: tänä alkukesänä kukkivat yhtä aikaa tuomet, koristekirsikkapuut ja päärynäpuut. Kaikki valkoisinaan kukkia. Nättiä, vaikka alla oleva kuva onkin laadultaan hirveä. 


Yleensä tuomet kukkivat paljon aikaisemmin, mutta tänä keväänä mikään ei ole mennyt niin kuin yleensä. Tuomet ovat kauneimmillaan nyt ja tuntuu lohdulliselta ajatella, 
että sukumme tärkeä jäsen sai lähteä taivasmatkalle kesän puhjetessa kukkaan. Valkoisten kukkien seassa on ollut siis tummempiakin sävyjä.

Valoisista kesäöistä huolimatta on kai jonkin sortin pakko mennä nukkumaan. 
Pikku-ukko ei välitä aamulla siitä, mihin aikaan äiti on saanut unen päästä kiinni:)