sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kathryn Stockett: Piiat

Niin kuin olen monesti ennenkin todennut, minulla on oikeastaan koko ajan vähintään yksi kirja kesken. Tänä kesänä luettujen kirjojen pino ei taivaita tavoittele, mutta muutama kirja on kuitenkin tullut luetttua. Viimeisin päätökseen saatettu kirja on Kathryn Stockettin Piiat. Pokkarikirja tarttui mukaani vaasalaiselta kirpputorilta, jossa kävin heinäkuun lopulla miehen veljenvaimon kanssa. Ostin kirjan lähinnä matkalukemiseksi kotimatkaan silmälläpitäen, kun viidenkymmenen sentin hintakaan ei päätä huimannut.

Piiat kertoo maailmasta, joka on pohjoismaiseen tasa-arvon edelläkävijämaahan syntyneelle valkoiselle naiselle hyvin vieras. Se kertoo 60-luvun Yhdysvalloista, joissa raja värillisten ja valkoisten välillä on sekä näkymätön että hyvinkin näkyvä. Piiat on kertomus värillisistä kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. Kirja ei ole tietokirja, mutta tarjoaa tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Kun omaan elämänpiiriin eivät koskaan ole kuuluneet jaottelut mustien ja valkoisten kauppoihin, kirjastoihin tai asuinalueisiin, tuntuu lähes käsittämättömältä, että tällaista rotuerottelua on pidetty joskus normaalina ja sitä on lainsäätäjien toimesta edistetty ja ylläpidetty. 


Kirjan punaisena lankana kulkee tarina valkoisesta naisesta, joka ryhtyy kyseenalaistamaan sääntöjä ja normeja, joita värillisillä kotiapulaisilla on. Hän ryhtyy keräämään haastatteluaineistoa heidän elämästä. Tehtävä, joka aluksi tuntuu yksinkertaiselta, on loppujen lopuksi kaikkea muuta. Työpaikan menettämisen ja paljastumisen pelon vuoksi haastteluja on vaikea saada. Samalla kirja on kertomus ystävyydestä, rohkeudesta ja siitä, että maailmaa voidaan muuttaa pala kerrallaan.

2010-luvun Suomesta käsin räikeää epätasa-arvoa ja rotuerottelua on helppo tuomita ja halveksia. Kirja kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, onko omassa elämässä näkymättömiä raja-aitoja, kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita vain sokeasti noudattaa ilman, että pysähtyy hetkeksi ja kyseenalaistaa ne ja miettii niiden järkevyyttä. Väitän, että näitä raja-aitoja on meidän jokaisen elämässä. Meitä ohjaavat paitsi laki ja asetukset, myös monet tavat, perinteet ja pelotkin, jotka vaikuttavat asenteisiimme ja käytökseemme. Näkymättömiä raja-aitoja ei voi muuttaa ennen kuin niiden olemassaolon on rehellisesti itselleen myöntänyt. Suurinta itsepetosta ja valhetta on väittää, ettei omassa elämässä niitä ole.


Kirjasta on tehty myös elokuva. Sen haluan katsoa seuraavaksi.

lauantai 19. elokuuta 2017

Paha tuli lähelle

Eilen alkuillasta Turusta kuului pahoja uutisia. Olin kaupassa ja siellä kuulin taustalla soivasta radiosta ensimmäisen kerran, että Turussa on tapahtunut puukotus. Kotiin päästyäni kiirehdin avaamaan telelvision ja sieltähän se koko kauheus pullahti esille. Paha tuli lähelle. Paha tuli melkein iholle kiinni.


Olipa Turun puukotuksessa kyse terrori-iskusta (tätä kirjoittaessa asiaa ei ole vielä viranomaistaholta varmistettu) tai ei, se kuuluu samaan sarjaan niitä kauheuksia, joita on tasaisin väliajoin tapahtunut ympäri maailmaa. Barcelonan terrori-iskusta on niin vähän aikaa, että väkisinkin näiden kahden tapahtuman yhteyttä miettii. Ja vaikka näillä ei mitään yhteyttä olisikaan (näin ajattelen omassa päässäni), niin inhimillisen kärsimyksen määrä ei siitä muuksi muutu. Nyt vain paha tuli lähelle.

Kun ulkomailla tapahtuu verenvuodatusta, se on helppo sivuuttaa. Tai ainakin siihen voi suhtautua jotenkin neutraalimmin. Tapahtunutta voi tarkastella asian ulkopuolelta, mutta nyt se on vaikeampaa. Eikä se ole vaikeampaa siksi, että useita ihmisiä puukotettiin Suomessa. Se on vaikeampaa siksi, että se tapahtui nimenomaan Turussa. Kaupungissa, jossa olen asunut yli neljä vuotta. Paha tuli lähelle niin, että tuntui.


Paha tuli lähelle. Se tuli torille ja kaduille, jossa kulkevien ihmisten joukossa on hyvinkin voinut olla entisiä työkavereita, partiotuttuja, naapureita. Paha tuli sinne, missä olisi aivan hyvin ollut mahdollista, että kummilapsemme olisi veljensä kanssa ollut paikalla. Paha tuli kaduille, joita Kasperin kaikki kummit kulkevat. Ja jos elämä olisi mennyt vähän toisella tapaa, paha tuli kaduille, joita pitkin olisin itse voinut eilen illalla kulkea. Tai sitten siellä olisi ollut tuo meidän perheen ainoa syntyperäinen turkulainen kavereidensa kanssa. 

Eikä tähän pohdintaan mitään vastausta ole. Tuli vain mieleen, että jos jokainen yrittäisi joka päivä sanoa, tehdä tai edes ajatella jotakin pientä hyvää, niin olisiko sillä vaikutusta? En tiedä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Me ihmiset osaamme olla hiton hankalia toisillemme. Ei kaikkia voi rakastaa, mutta koitetaanko edes jotenkuten sietää toisiamme?


p.s. Postauksen kuvat ovat Turusta vuodelta 2003. Maisemat ovat muuttuneet sen jälkeen, mutta oikein kauhistuin, että sen tuoreempia kaupunkikuvia en löytänyt.

perjantai 11. elokuuta 2017

Perjantai illassa

Perjantai on illassa. Ensimmäinen vajaa viikko koululaisten arkea on takana. Olo on kliseisesti väsynyt, mutta (jos nyt ei ihan siirappimaisesti onnellinen, niin jokatapauksessa) tyytyväinen. Kirjat ovat saaneet kontaktimuovit pintaan ja läksyjäkin on ollut jo vähän. Ensimmäiset kaverisynttärikutsut ovat saapuneet, lukujärjestykset ovat lähestulkoon kaikilla kohdallaan ja ainakin tiedämme mihin aikaan kenelläkin koulu alkaa ja päättyy. Viime vuoteen verrattuna tänä kouluvuonna on jopa yksi sellainen päivä, jolloin kaikilla kolmella koulu sekä alkaa että loppuu yhtä aikaa. Se päivä on perjantai, joka samalla on tokaluokkalaisen viikon pisin koulupäivä. Hmm... 


Eli eiköhän se taas tästä ala rullaamaan. Nyt kun vielä oppisin muistamaan suunnilleen ulkoa nuo lukujärjestykset, niin ei tarvisi iltaisin ja aamuisin seistä jääkaapin edessä niin pitkään ja monta kertaa. Meilllä lukujärjestyset ovat siis kiinni jääkaapin ovessa, siitä tuo seisominen;)

Ja se mikä on tietysti kaikkein parasta, koulusta on tullut kotiin hyvällä tuulella olevia oppijoita. Päällimmäisenä mielessä ovat olleet monet positiiviset asiat päivän ajalta. Toki uudella tavalla aikataulutettu elämä kesäloman jälkeen vaatii veronsa. Arvelisin, että olisi jonkinasteista viisautta antaa koululaisten nukkua huomenna pitkään. Ja vielä pidemmälle vietyä viisautta olisi, jos ymmärtäisin itse mennä tänään ajoissa nukkumaan. Menkää te muutkin.


maanantai 7. elokuuta 2017

Arki

Kun käy pihalla, ei voi välttyä huomaamasta, miten erilaiselta tuuli tuntuu näin loppukesästä verrattuna alkukesän tuuleen. Alkukesän tuuli tuoksui kaikelle sille, miltä kesä parhaimmillaan tuoksuu: kukille, vesisateelle, savulle, tuoreelle ruoholle, sonnan ajolle. Se tuntui viileänä kasvoilla ja jotenkin kovin kevyeltä. Näin loppukesästä tuulen olemus on muuttunut. Kesän tuoksujen lisäksi siinä on jonkinlainen viileä välähdys, aivan kuin ennakkovaroitus tulevasta syksyn ja talven ajasta. Tuuli ei ole enää pelkästään iholla viileänä tuntuva leyhähdys, vaan se menee syvemmälle, tuntuu raaemmalta ja paleltaa. Kesätuuli muuttuu syystuuleksi ja tuo tullessaan arjen.

Tai miten sen nyt ottaa. Ei se arki täältä meiltä ainakaan ole mihinkään kesän aikana hävinnyt. Samat arkiset kuviot toistuvat päivästä toiseen, mutta se mitä arjella tarkoitan on tietenkin koulujen alku. Niin kauan kuin talossa asuu koululaisia, elämän rytmiä säätelevät enemmän tai vähemmän koulujen työ- ja loma-ajat. Kun koululaiset ovat lomalla, sitä samaa lomaa elävät vanhemmatkin, olivat sitten töissä tai eivät. Onnellisia olemme me, jotka saamme sen loma-ajan olla kotona vailla huolia siitä, mihin koululaiseni säilön siksi aikaa, kun itse käy kodin ulkopuolella töissä. Iso peukku kaikille teille, jotka luovitte kodin ulkopuolisen työn ja koululaisten loma-aikojen välillä. Ei varmasti ole mitään herkkua ainakaan joka hetki.



Arki, joka siis astuu koulun alkamisen myötä kuvioihin, tulee tänä syksynä olemaan mitä luultavimmin samantyyppistä kuin aikaisempinakin syksyinä. Meiltä lähtee aamulla kouluun kuudes-, nelos- ja kakkosluokkalainen. Kaikki siis jo konkareita koulutiellä ja siksi suuremmilta hermoiluilta ja jännityksiltä kaiketi vältytään. En vielä tässä vaiheessa halua ajatella vuoden päästä käsillä olevaa syksyä, jolloin esikoinen suuntaa yläkouluun. Silloin voi mietteet ainakin äidillä olla ihan toiset. Suurimmat muutokset arkeen tulevat olemaan perheen iskämiehellä, jonka työ tarjoaa kiireisen ja liikkuvan syksyn. Reissupäiviä on tiedossa paljon ja silloin pitää koko porukan puhaltaa yhteen hiileen, jotta paketti pysyy kasassa. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äitiysloman myötä mahdollisuus olla tämä syksy kotona ja hoitaa oma osuuteni täällä "kotirintamalla". Koen olevani juuri oikealla paikalla täällä, enkä hinkua töihin vielä ollenkaan. Suoraan sanottuna, tällä järjestelyllä minusta on kaikkein eniten hyötyäkin.

Onneksi ei koko syksyä tarvitse elää kerralla, vaan päivä toisensa jälkeen riittää. Ja jospa tätä kesää riittäisi vielä hetkeksi. Kovin äkkiä se taas tuntuu menneen ja minä ainakin haluaisin pitää siitä vielä kiinni. Tuntuu, että kesävarasto talvea varten ei ole vielä läheskään täynnä. Tätä valoisuutta voisin ainakin tankata ihan loputtomiin.

Osa Suomen koululaisista jatkaa vielä lomaansa hetken verran, mutta paluu koulunpenkille on edessä jokaisella viikon sisällä. Mitäpä sitä muuta osaisi toivoa ja rukoilla niin omille kuin kaikille muillekin koululaisille kuin turvallisia koulupäiviä ja -matkoja, oppimisen iloa, tekemisen meininkä, mukavia kavereita eikä yhtään kiusaamista.

lauantai 5. elokuuta 2017

Malttamattomuutta ilmassa

Iskämiehen kesäloman viimeinen päivä on huomenna. Kolme viikkoa sitten meillä oli pieni toive siitä, että josko olisi mahdollista, että saunoisimme kesäloman viimeisenä lauantaina uudessa saunassa. Aika nopeasti remontin päästyä vauhtiin tuli selväksi, että tämä toive ei toteudu. Vaikka olemme saaneet remonttiin apua ja iskämies on tehnyt välillä hyvinkin pitkää päivää pesuhuoneessa, putkimiehellä ja sähkömiehellä on omat aikataulunsa ja työnsä ja sieltä tulivat raamit meidänkin remonttiaikataululle. Vielä ei ole valmista, mutta voiton puolella jo ollaan. 




Urakka on siinä mallissa, että kaikki tehtävä työ jättää näkyvän jäljen. Vesieristeet ja muut kalvot ja töhnät, joita kaakeleiden alle laitetaan, on laitettu, laastit ovat kuivuneet ja nyt on lähinnä pintatöiden ja hienosäädön aika. Autotallissa odottavat uudet lauteet käsittelyä, kylppärikalusteet odottavat sähkö- ja putkimiestä ja ovenpielet uusia ovia. Ero entiseen on... no, sanotaanko näin, että kyllä sen huomaa, että jotakin on tehty;)


Tähän asti työ on joutunut aikataulussa ja aivan mukavassa tahdissa. Kun maanantai koittaa, hommien tahti hidastuu huomattavasti. Jonkinlainen malttamattomuus hiipii mieleen. Huomaan ajattelevani useammin ja useammin, että olisipa jo valmista. Mutta vielä pitää jaksaa odotta, hetki tai kaksi. Siihen asti jatkamme pihasuihkuja, jotka ennakkoluuloista huolimatta ovat osoittautuneet varsin mukaviksi kokemuksiksi. Ennen remonttia ajattelin, että kutsumme itsemme vähän sinne sun tänne suihkuun ja saunaan, mutta eipä siihen ole ollut tarvetta. Hyvin on pihasuihkukin pelittänyt. Jopa niin hyvin, että huomasin tässä yhtenä iltana toivovani, että olisin jonkinlainen keksijä, joka osaisi suunnitella sadeveden keräilyjärjestelmän, joka lämmitettäisiin aurinkokennoilla ja siitä vesi ohjattaisiin pihalla ihan pysyvästi olevaan kesäsuihkuun.

Laatoituksen välillä on ollut päiviä, jolloin on vain pitänyt odottaa kuivumista. Nämä päivät ovat tarjonneet meille mahdollisuuden pieneen lomareissuun, joka suuntautui Etelä-Pohjanmaalle serkkujen luo ja Powerparkkiin.


Voi mitä kieputusta se taas oli yksi kokonainen päivä! On kyllä hieno homma, että meillä on kohtuullisen automatkan päässä noin kiva retkikohde. Viime kesänä minun piti jättää aika moni laite käymättä, kun pikku-ukko kasvoi masussa ja monen laitteen kohdalla oli ohjeet, ettei sovellu raskaana oleville. Nyt pääsin vuoristorataankin, aivan hirveää ja tosi siistiä yhtä aikaa:D

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Kiitos vielä yhteisesti kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen! Koitan jaksaa tämän malttamattomuuden kanssa vielä viikon tai kaksi.

tiistai 1. elokuuta 2017

Blogimietteitä

Kesän alussa suunnittelin kirjoittavani tähän virtuaaliseen muistokirjaani paljon ja usein. Ajattelin jättäväni tänne monet muistot meidän perheen kesätouhuista. Kesä ei ole vielä lopussa, mutta heinäkuu on ja sitä myötä suurin osa kesästä ja jouduin toteamaan, että olen kirjoitellut tänne blogiin vähän ja harvoin. 

Loppujen lopuksi aika monet asiat tässä elämässä menevät jotenkin toisin mitä etukäteen suunnitteli, niin pienet kuin isotkin asiat. Blogi kuuluu niihin pieniin asioihin ja kesän edetessä ja pesuhuoneremontin sen myötä, on täytynyt tunnustaa tosiasiat, ettei aikaa ole läheskään niin paljon mitä haluaisi sitä olevan. Kirjoittaminen on siis jäänyt lähes kokonaan.

Jossakin vaiheessa mietin, että lopetan tänne kirjoittamisen tykkänään. En siksi, etten tästä enää tykkäisi, vaan siksi, että ehdin tehdä tätä niin harvakseltaan. Joskus blogitaipaleen alkuaikoinan ajattelin tätä jonkinlaisena virtuaalisena päiväkirjana, mutta sellainen tästä ei tullut koskaan. En kirjoita tänne kuin pienen raapaisun Puron varren elämästä, hyvin valikoidun raapaisun, eikä sillä kirjoittamisella ole päiväkirjan kanssa mitään tekemistä. Lähinnä tämä on eräänlainen pienien hetkien muistokirja. Oikeaa päiväkirjaa kirjoitan ihan muualle kuin tänne. 


Lopettamisajatusta päässäni aikani pyöriteltyäni totesin, etten taida kuitenkaan lopettaa. En halua lopettaa. Jollakin tavalla minussa on tarve kirjoittaa jonnekin niin, että sen tekstin voivat muutkin lukea ja tämä blogi pysyköön edelleenkin sellaisen tarpeen alustana. Luin kerran erään suomalaisen psykologin (nimi on karannut mielestä) haastattelun, jossa hän sanoi, että ihmisellä on tarve tulla ja tehdä itsensä näkyväksi. Minusta se oli hyvin sanottu ja ainakin itsessäni tämän tarpeen huomaan. Voimme olla ja elää pitkiäkin aikoja ilman, että kunnolla huomaamme itseämme taikka toisiamme, eikä se tietenkään ole hyvästä. Se, miten meistä itse kukin itsensä näkyväksi tekee, vaihtelee toki ihmisen mukaan. Arvelisin näkyväksi tekemisen olevan aika monen kohdalla ihan jotakin konkreettista tekemistä: maalaamista, käsitöitä, musiikkia, rakentamista, korjaamista, leipomista, hoitamista (ihmisten tai eläinten) tai kuten minulla, kirjoittamista. Jos minun täytyy sanoa esim. mielipiteeni jostakin asiasta, mietin ensin miten sen kirjoittaisin ja sanon sen vasta sitten. Tämä siis sellaisissa tilanteissa, että olen sanomassa jotakin harkittua;) Möläytykset ovat sitten asia erikseen.

Niinpä jatkan aina silloin, kun aikaa on. Ehkä jo huomenna tai vasta ensi viikolla. Mutta jatkan, koska päässä pyörivät ajatukset on tavalla tai toisella saatava ulos. Minä en osaa niitä ulos piirtää, en säveltää, en tavaraksi rakentaa. Minun on ne sanoiksi saatava.


Ilahdun joka kerta, kun huomaan, että joku on täällä käynyt kirjoittamaani lukemassa. Joku lukee uteliaisuuttaan, toinen mielenkiinnosta, kolmas tavan vuoksi, neljäs ehkä hieman hymähdellen, että siellä se PeePee taas jotakin koittaa selittää. Mutta kuten sanoin, minulla on tarve tehdä itseni näkyväksi kirjoittamalla, kiitos kun kävit tämän lukemassa:) 

Hyvää alkanutta uutta kuukautta! Eläköön elokuu!

p.s. Ai mitenkä nuo kuvat liittyvät tähän postaukseen? Eivät mitenkään. 
Räpsyjä heinäkuun ajalta, ihan tästä kotipiiristä.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Puolivuotias

Aika kultaa muistot, niin se vain on ja niin tulee olemaan. 
Millään muulla ei voi selittää sitä järjetöntä päännousemaa, 
että ihan tosissani kuvittelin lähestulkoon suursiivoavani koko talon sillä aikaa, 
kun meidän kikattava tyttötriomme viettää spesiaaliaikaa tätinsä kanssa 
kolmen maakunnan mummulassa. 
Iso ja pieni poika talossa, 
silloinhan minulla on aikaa mihin vaan. 
Näinhän sitä luulisi.


Vähänpä muistin. 
Liian paljon luulin.
Tai ainakaan en muistanut sitä, 
että puolivuotias ei välttämättä nuku joka päivä 
kaksia pitkiä päiväunia ja yksiä lyhyitä. 
Hän saattaa nukkua neljät tai viidet lyhyet unet 
ja vaatia niiden välissä monenlaista viihdytystä, kuivitusta ja muonitusta. 

Nyt taas muistan. 
Eilinen ei kerro mitään tästä päivästä 
ja huomenna on kuitenkin uudet kuviot kaikessa.
Talossa vallitsee edelleen kaaos 
ja silti pelkkä keittiön siivous illalla sai riittää.


Mutta onneksi on tuo puolivuotias, 
joka opettaa ja muistuttaa monenlaista asiaa. 
Ei enää mikään liikkumaton käärö, 
mutta silti edelleen ihanan pieni. 
Hän on kaikkien käyrien (painokäyrää lukuunottamatta) 
ja oppaiden mukaan niin tavallinen puolivuotias kuin olla ja voi.
 Ei ketään edellä, ei pahemmin jäljessäkään, 
mutta meille toki se erityisin kaikessa tavallisuudessaan. 
Tästä on hyvä suunnata kohti vauvavuoden toista puoliskaa. 
Siivotaan ensi kesänä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Heinäkuun alun kuulumisia

Hups heijaa, heinäkuuta on eletty jo toista viikkoa! Aivan tavatonta miten nopeasti päivät menevät. Välillä on ollut niin kylmäkin, että ulkona on tuntunut ihan lokakuulta, mutta sitten taas tällaiset päivät niin kuin tänäänkin, ovat olleet aivan ihanan kesäisiä.

Muutamia jo lähes perinteeksi muodostuneita kesäjuttuja on mahtunut heinäkuun ensimmäiselle viikolle. Ensimmäinen perinne on se, kun Kasper lähti muutamaksi päiväksi kolmen maakunnan mummulaan ja "tätilään" Etelä-Pohjanmaalle. Viestien perusteella vuorokausirytmi on ainakin kääntynyt ihan päälaelleen, joten uskoisin reissussa olevan mukavaa.

Toinen perinne on Iskämiehen kesäloman lähestyminen ja se, että sen voi päätellä siitä, kun talossa lyödään joku huone lähes atomeiksi ja yritetään sitten saada se loman aikana entistä ehommaksi. Tänä vuonna on vuorossa sauna- ja kylpyhuone. Kiitos viikonlopun vieraiden, saunassa ei enää saunota, vaan paneelit ovat jo siisteissä nipuissa pihalla ja seinät odottavat uutta ulkoasua. Pihasuihkukin on jo rakennettu, mutta vielä muutaman päivän nautimme siitä, että suihkussa saa käydä sisätiloissa. Loppukuulle toivonkin lämpimiä iltoja, niin ei tarvitse hytistä takapihalla. Vaikka tiedossa onkin väliaikaista epämukavuutta remontin keskellä, odotan sitä, että pesu- ja saunatiloissa päästään remontin suhteen kunnolla vauhtiin. Jos kaikki menee hyvin, lopputulos on meille kovasti mieleen. Kunhan nyt ei mitään kovin suuria takapakkeja tulisi eteen esim. pahojen kosteusvaurioiden suhteen.


Nämä "kosteusvauriot" ovat onneksi vain terassilla, jossa Nelly innostui kylvettämään punkassa niin nukkeja kuin itseäänkin. Mikäpä lapsista olisikaan hauskempaa kuin lotrata vedellä auringossa. Se taitaa olla sellaista kesätekemistä, jonka ilo säilyy sukupolvesta toiseen.

Itse sain tänään kulkea näin nätissä asusteessa:


En edes muista milloin viimeksi minulla olisi ollut kukkaseppele päässä. Täällä meidän kotokylällä päättyi tänään joka vuotinen kesäviikko, jonka aikana järjestetään monenlaista tapahtumaa. Yksi isoja ilonaiheita menneen kevään ja alkukesän aikana on ollut lauluharrastuksen uudelleen elpyminen. Tämän uudelleen alkaneen harrastuksen myötä olin lauluryhmän kanssa laulamassa muutaman kappaleen viikon päätöstilaisuudessa ja yksi ryhmämme jäsen taiteili meille näin kauniit seppeleet. Vinkkejä otetaan vastaan, miten kukkaseppeleen saisi kestämään mahdollisimman pitkään.

Huomenna juhlitaan, sillä Emmy täyttää 10 vuotta. Aurinkoista kesäviikkoa kaikille!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Puolivuotiskatsaus

Vuosi 2017 on puolessa välissä. Takana on säiden puolesta varsin kummallinen ja oikukas talvi ja kevät ja vähitellen tämä kesä on hoksannut, että missä oikein mennään. Yritykset tekevät puolivuotiskatsauksia, tarkastellaan mennyttä puoliskoa ja yritetään aavistella jotakin edessä olevasta puoliskosta. Ollaan joko tyytyväisiä menneeseen tai sitten mietitään, missä oikein on menty metsään. 

Pyhäjärvi juhannuksena, tädin perheen mökkirannassa
En ollut sen kummemmin ajatellut tehdä mitään syvällistä oman elämäni puolivuotiskatsausta, mutta eräs Jaakko Löytyn säveltämä ja hänen vaimonsa Kaija Pispan sanoittama laulu suorastaan tyrkkäsi ajatukseni sellaisille raiteille, että katse kääntyi taaksepäin, menneeseen vuosipuolikkaaseen. Joskus (tai itseasiassa yllättävän usein) vain käy niin, että laulun sanat puhuvat kuin omasta elämästä.

"Elämän jäljet pientareelle piirtyvät:
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut täynnä elämän jälkiä. Ne ovat olleet välillä ihan konkreettisia jälkiä, kuten tahroja ikkunoissa, leivänmuruja pöydillä ja reppukasa eteisessä kertomassa, että joku tulee tai menee koko ajan. Välillä jäljet ovat olleet enemmän vertauskuvallisia: vauvan tuoksua, ruuan tuoksua (välillä myös pohjaanpalaneen käryä) ja kiireen tuomaa levottomuutta ja iltaisin nukkuvan kodin lepoa. Ylipäätään nämä vuoden ensimmäiset kuukaudet ovat olleet täynnä kaikkea mahdollista. Iskämiehen sanoja lainaten, meillä on ollut aika tavalla "hullu hässäkkä" koko ajan. Välillä se on väsyttänyt, mutta suurimman osan ajasta nämä elämän jälkiä tuovat hässäkät ovat olleet aivan mukavaa, tavallista elämää. Tämä vuosipuolikas on ollut hyvä puolikas.


Laulun toinen rivi kävi myös semmoisenaan toteen: Herra antoi ja otti. Välissä oli ikäeroa 90 vuotta ja 9 päivää. Kiittämisen kanssa on helpompaa silloin, kun on itse saamapuolella. Toisenlaisessa tilanteessa kiitos tulee vähän jälkijunassa, ikävän peräkärryssä.

Elämän jälkiä tulee varmasti olemaan myös tämän vuoden toinen puolikas täynnä. Säkeistön muita sanoja en haluaisi tämän vuoden puolella enää näin konkreettisesti kokea.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Rauhallista juhannusta!


Puron varsi hiljentyy juhannuksen viettoon.
Rauhallista ja mukavaa keskikesän juhlaa kaikille!
Pysykää pinnalla.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Hai, luoto!



Kesällä on mukavaa tehdä retkiä lähialueille. Aina ei huvita, jaksa tai muuten vain ei ole mahdollisuutta lähteä reissuun niin, että viipyy siellä päivätolkulla. Silloin kannattaa suosia lähimatkailua, sillä yllättävänkin läheltä voi löytyä paikkoa, joissa ei ole koskaan tullut käytyä tai sitten edellisestä käynnistä on puolen sukupolven verran aikaa. Päiväretkille ei tarvitse pakata autoa yli äyräittensä täyteen, joten sekin osaltaan tekee matkustamisen ja varsinkin matkaan lähtemisen helpoksi.

Puronvarren väki täydennettynä mummulan väellä suuntasi sununtaina autojen nokat kohti pohjoista. Kiemurtelimme halki kesäisten maalaismaisemien, sillä tällä kertaa aikaa oli niin paljon, että ajoimme suuria teitä (jotka olivat muuten surkeassa kunnossa) vain silloin, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. Annan vahvan suosituksen sille, että mikäli aikataulu antaa mahdollisuuden, niin pääteiltä kannattaa poiketa pienemmille sivuteille. Nähtävää on aivan eri tavalla ja lähiseutua katselee eri näkökulmasta. 



Määränpäämme oli Oulunsalossa Hailuotoon lähtevällä lautalla. Lapsille retki Hailuotoon oli ensimmäinen laatuaan ja meillä aikuisillakin oli edellisestä kerrasta kulunut vähintänkin kakkosella ellei jopa kolmosella alkava kaksinumeroinen luku vuosia. Lautalla tuuli aika, tai oikeastaan tosi navakasti. Menomatkalla autoja oli vähän, mutta kotiinpäin tultaessa oli lähellä, ettei toinen auto jäänyt rannalle ruikuttamaan toisen päästessä lautalle. Onneksi mahduimme kuitenkin samaan kyytiin. Ei voi muuta kuin nostaa hattua hailuotolaisille, jotka päivittäin kulkevat mantereelle lossilla. Kyllähän se näin kertaluontoisesti meni ihan elämyksestä, mutta ajatus pimeästä ja märästä marraskuun arkipäivästä, jolloin töistä väsyneenä ajaa kotiin vain huomatakseen, että yllättävän ruuhkan takia myöhästyi viisi minuuttia lossista ja seuraava lähtee tunnin päästä, ei houkuttele. Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla kokemuksia tällaisessta "lossielämästä", mikäli jollakin tännne blogiin eksyneellä sellaisia on.

Ajelimme luonnollisesti perille saakka eli lossirannasta Marjaniemeen. Aurinko, meri ja tuuli olivat hieno ja aika raitis yhdistelmä. Onneksi aamulla ei ollut aikaa monimutkaisten kampausten väkertämiseen, niistä ei olisi ollut mitään jäljellä:) Paluumatkalla kävimme katsomassa emuja, joista saatava öljy parantaa kuulemma lähes kaikki mahdolliset ihmisen vaivat. Koska tälle kesälle ei ole suunnitelmissa mitään eläinpuistokierrosta, arvelisin että emut pääsevät "kesän erikoiset eläimet"-listan kärkeen. Ellei sitten täällä kotokylällä pyörivä susihukkanen saa päähänsä tulla tervehtimään meitä oikein pihalle saakka...


Tänään meidän viisi kuukautta täyttävä (ajatelkaa, jo 5kk!) Eppu on ottanut eilisen reissun rasituksia takaisin ja nukkunut pitkiä päiväunia. Matkustaminen turvakaukalossa ei ollut aivan kokoaikaa pelkkää naurua tai nukkumista. Muuten matkat menivät hyvin. Olen iloinen meidän muksuista, jotka pääsääntöisesti viihtyvät autossa ja matka sujui jouhevasti. Nelly-parka viihtyi vähän turhankin hyvin, hän nukahti ja mennessämme syömään huomasimme vasta ruokapaikan ovella, että yksi puuttuu... Epun olisi pitänyt pitää Nellystä yhtä lujasti kiinni, mitä täällä kotona välillä pidetään.


Kun nyrkki on täynnä isosiskon tukkaa, silloin on mukavaa:)

Aurinkoista juhannusviikkoa kaikille!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kesäloman ensimmäiset päivät

Piti oikeastaan lukea pariinkiin otteeseen tuo kirjoittamani postauksen otsikko. 
Onko todellakin niin, että kirjoitan kesäloman ensimmäisistä päivistä?
Näin ilmeisesti on, vaikka tuntuu siltä kuin koululaisten kesälomaa olisi kulunut vähintäänkin kuukauden verran, sen verran tiiviiseen tahtiin tapahtumat ovat toisiaan seuranneet. 





Mitäkö Puron varresa on sitten kesäloman ensimmäisenä puolenatoista viikkona puuhattu? Päivät ovat täyttyneet partioleiristä, retkestä huvipuistoon, ratsastustunnista, uimakoulusta, reilusti yli tuhannesta ajetusta työreissukilometristä, serkun ja tädin vierailusta, toisen serkkuperheen vierailusta ynnä muusta. Pääsääntöisesti siis erittäin mukavista asioista, eikä toki niin, että kaikki olisivat osallistuneet kaikkeen, vaan enemmänkin on saanut pitää huolen siitä, että oikea henkilö on ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Ja mikäs siinä, kouluvuoden lukujärjestys on vaihtunut kesälomalaisten letkeämpään menoon, jota eivät edes monet peräkkäiset tapahtumat horjuta. 

Kun koko ajan tapahtuu, mennään, tullaan ja ollaan miten sattuu, käy helposti niin, että elämää rupeaa seuraamaan jollakin tavalla sivusta. Pääkoppa yrittää pitää asiat järjestyksessä, mutta ilman kunnnollista pysähtymistä, ei pääparkakaan jaksa pitkään. Onneksi ovat nämä kesäyöt, jolloin aurinko paistaa ja ympärillä on hiljaisuus. 

Omasta mielestäni meidän piha on kauneimmillaan näin alkukesästä, jolloin vihreän lisänä on valkoista joka puolella: tänä alkukesänä kukkivat yhtä aikaa tuomet, koristekirsikkapuut ja päärynäpuut. Kaikki valkoisinaan kukkia. Nättiä, vaikka alla oleva kuva onkin laadultaan hirveä. 


Yleensä tuomet kukkivat paljon aikaisemmin, mutta tänä keväänä mikään ei ole mennyt niin kuin yleensä. Tuomet ovat kauneimmillaan nyt ja tuntuu lohdulliselta ajatella, 
että sukumme tärkeä jäsen sai lähteä taivasmatkalle kesän puhjetessa kukkaan. Valkoisten kukkien seassa on ollut siis tummempiakin sävyjä.

Valoisista kesäöistä huolimatta on kai jonkin sortin pakko mennä nukkumaan. 
Pikku-ukko ei välitä aamulla siitä, mihin aikaan äiti on saanut unen päästä kiinni:)

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Viikon 22 viimeinen arkipäivä (sisältää omien lasten kehumista)

Viikon 22 viimeinen arkipäivä. 
Päivä, jota koululaiset kautta koko Suomen maan ovat odottaneet hartaasti. 
Päivä, jonka vuoksi monet ovat jo kuukauden rastineet kalenteristaan iltaisin menneen päivän yli, jotta näin voisivat seurata tämän päivän tulemista.
Päivä, jolloin ilmassa on suuria tunteita.
Päivä, jolloin vuoden työ palkitaan.
Päivä, joka on yhtä aikaa haikea ja iloinen.
Päivä, jolloin sanotaan jäähyväisiä.
Päivä, jolloin kehutaan kilpaa.
Päivä, jolloin kesäloma alkaa:)

Tänään on päivä, jolloin koululaiset ovat kirmanneet 
kesälaitumille kuin vasikat konsanaan. 
Edes kylmä sää ei ole poistanut sitä ihanaa tosiasiaa,
että edessä on monta monituista viikkoa, jolloin saa tehdä juuri niitä asioita, 
joista haaveili marraskuun pimeinä aamuina matikantunnilla. 
Olipa mennyt kouluvuosi ollut millainen tahansa, 
kaikillahan se ei pelkkää iloa ja auvoa ole, 
tänään jokainen koululainen on alkavan lomansa ansainnut.


Puron varresa kouluvuosi päättyi ensimmäisellä, kolmannnella ja viidennellä luokalla. Meillä on perinteenä aloittaa kesäloma perheen yhteisellä pitsaillalla. 
Näin teimme nytkin ja erittäin hyvillä mielin 
sain hakea herkkuja palkinnoksi tehdystä työstä. 


Ekaluokkalainen on vuodessa kasvanut noin metrin sekä ruumiillisesti että henkisesti. 
Hän ei varmaankaan olisi pannut pahakseen, 
vaikka koulua olisi jatkunut vielä viikon verran, 
mutta yhtä mukavaa hänestä oli jäädä lomallekin. 
Syksyllä edessä siintävä toinen luokka tuntuu ajatuksena luontevalta, 
eikä varmaan aiheuta suurempaa stressiä kenellekään. 
Hän on omalla aurinkoisella tavallaan yhtä aikaa vielä aika pieni lapsi 
ja samalla jo konkari koululainen.

Kolmasluokkalainen aloitti kesälomansa tyytyväisenä menneeseen kouluvuoteen. 
Lomaa hän odotti jo huomattavasti pikkusiskoaan innokkaammin. 
Kuluneen kouluvuoden aikana olen yllättätynyt monta kertaa siitä, 
miten tunnollisesti hän on koulutehtävänsä suorittanut j
a oppinut pitämään hyvän huolen omista läksyistään ja aikatauluistaan. 
Kesältä toivon erityisesti hänelle vapautta ja huolettomuutta, 
jopa suoranaista "pellossa elämistä".

Vitosluokkalainen jättäytyi kesäloman viettoon vuosien tuomalla tottumuksella, 
eikä salannut pätkääkään, 
että loma olisi hänen puolestaan voinut alkaa jo pari viikkoa sitten. 
Hän iloitsi todistuksessaan siitä, 
että sai hyvin konkreettisesti huomata mikä seuraus on
 läksyjen tunnollisella tekemisellä ja kokeisiin valmistautumisella. 
Taakse jäänyt kouluvuosi on kasvattanut pojan, 
joka on halunnut hoitaa hommansa silloinkin,
 kun se on tuntunut tylsältä tai ei ole yhtään kiinnostanut (ainakin melkein aina...). Syksyllä edessä on viimeinen vuosi alakoulua 
ja sitten ne uudet tuulet vasta puhaltavatkin. 
En tahdo uskaltaa ajatellakaan sinne saakka.

Ja kun nyt kehumaan aloitettiin, 
niin kehutaan samalla nuo kaksi pienintäkin,
joiden kanssa saan vielä ensi kouluvuodenkin olla kotona. 
Viisivuotiaalla Nellyllä on meneillään kaksikin isoa, opettelun alla olevaa asiaa.
 Niistä kirjoittelen ehkä sitten, kun hommat sujuvat, 
mutta kolmas opettelussa ollut asia sujuu jo hienosti, nimittäin s-kirjain! 
Eläköön asiansa osaavat erityisopettajat, 
muutamalla erittäin käyttökelpoisella neuvolla
 Nellyn "ässä" rupesi suhisemaan siellä missä pitääkin
 ja on nyt muutaman viime viikon aikana vakiintunut luontevaksi osaksi puhetta. 
Passaa sitä nyt suhista.


Ja sitten tuo meidän pienimmäinen. 
Hän, jonka ei ainakaan äidin mielestä tarvitsisi osata yhtään mitään,
 kunhan olisi vain söpö. 
Ja söpö hän onkin, mutta sen lisäksi hän on oivaltanut,
 että ponkaisemalla jalalla vauhtia,
 pääsee kääntymään ja mahallaan ollessaan avautuu kokonaan uusi maailma. 
Nyt sitten jännätään,
 vaikuttaako liikkuminen tähän asti aivan erinomaisesti nukuttuihin öihin. 
Voi kumpa ne jatkuisivat kuten tähänkin asti!

Tulipa sitä nyt ylistettyä omaa jälkikasvuaan.
Meniköhän jo mauttomuuden puolelle?
Mutta sallittakoon se tänään,
viikon 22 viimeisenä arkipäivänä.

Mitä parhainta kesälomaa kaikille koululaisille!
 Lämpimät onnittelut jokaiselle opintonsa päättäneelle ja valmistuneellle!

perjantai 26. toukokuuta 2017

Kesälista

Kesä saa meidät tekemään erilaisia suunnitelmia: isoja, pieniä, kalliita, ilmaisia, mahdottomia ja mahdollisia. Olen tässä toukokuun aikana lukenut useammastakin eri blogista kirjottajien tekemiä "kesälistoja", joihin he ovat hyvikin konkreettisesti kirjanneet ylös omia toiveitaan ja suunnitelmiaan tulevaa kesää silmällä pitäen. Ideaan kuuluu, että sitten syksyllä listaa tarkastellaan uudestaan ja tehdään jonkinlainen inventaario siitä, mitä mennyt kesä piti sisällään. Minusta idea vaikutti hauskalta ja päätin napata ja toteuttaa sen itsekin. Mitään kovin syvällistä toivomuslistaa en ajatellut kirjata, vaan lähinnä joitakin hyvinkin pinnallisia ajatuksia siitä,  mitä toivoisin tänä kesänä tapahtuvan. Ja nyt päätin kirjoittaa ihan vain sellaisia toiveita, jotka koskettavat minua itseäni. Toki niihin voivat liittyä lapset ja ukkokultakin, mutta pääsääntöisesti tämä on nyt oikein sellaista minäminäminä-juttua.


Kesällä 2017 toivoisin, että...

* käyn kesäteatterisssa
* istun terassilla saunan jälkeen ja nautin hiljaisesta kesäillasta/yöstä
* harrastan liikuntaa kolme kertaa viikossa
* leivon useampaan otteeseen jotakin sellaista, jota en ole ennen leiponut
* käyn ulkona syömässä
* järjestän autotallissa majailevat laatikot, jotka sisältävät lähinnä minun romujani
* grillaan paljon

Nämä toivomukset ovat laatuaan sellaisia, että niiden toteutuminen on hyvinkin mahdollista, eivätkä vaadi suuria summia rahaa, enemmänkin pienen hetken aikaa. Jatkan listaa vielä sellaisilla toivomuksilla, jotka tiedän jo valmiiksi olevan enemmän ja vähemmän epävarmalla toteutuspohjalla. Pitäähän sitä olla haaveita, jotka toteutuvat vaikka vasta parin vuoden päästä, jos niillä ei ole heti mahdollista tulla todeksi tai sitten ne jäävätkin haaveiksi.

lisäksi toivoisin, että...

* teen reissun entiseen asuinkaupunkiini Turkuun
* teen reissun Helsinkiin
* käyn konsertissa
*luen kirjan joka viikko
* vietän päivän Oulussa
* vietän päivän Jyväskylässä

Tulipas monta toivottua reissupäivää:) Ehkä se kertoo noin yleisesti jonkinlaisesta halusta irrottautua hetkeksi Puron varresta vähän kauemmas. Alkuvuosi on tullut oltua kotona varsin tiiviisti ja toki hyvästä syystä.


Aika näyttää miten kesälistat toteutuvat. Palaan näihin elokuun lopulla tai viimeistään syyskuussa. Sitten, kun tulee se tunne, että kesä on lopussa.

Olisi mukavaa lukea muidenkin kesälistoja. Idean saa vapaasti napata mukaansa, niinhän minäkin tein. Jos teet oman listasi, jätä  kommentteihin viesti, niin tulen sen lukemaan. Melkein tekisi mieleni oikein erityisesti haastaa mukaan Sininen potkari-blogin Tiina ja Mtilda-blogin MaiMa. Kirjoittakaahan hyvät naiset omat kesälistanne;) 

Aurinkoista perjantai-iltaa ja hyvää viikonloppua!

lauantai 20. toukokuuta 2017

Hiuksia siellä ja täällä


Jos täältä Puron varresta jotakin varmuudella löytyy, niin hiuksia. Niitä on vaatteissa, sohvissa, lattialla, viemärissä, Eppu-vauvan nyrkeissä ja joskus myös lautasella. Kun talossa on kolme pitkähiuksista tyttöä, yksi pidempää hiusmallia kasvattava poika ja synnytyksen jälkeisestä hiustenlähdöstä kärsivä äiti, niin ei imuroitava lopu (juu, ilman hiuksiahan meillä ei olisi mitään imuroitavaa). 

Joskus käy myös niin, ettei oikea käsi tiedä mitä vasen tekee. Näin kävi meidän Nellylle muutama viikko sitten. Nelly tuli kamaristaan hyvin murheellisena ja roikotti kädessään jotakin pitkää ja vaaleaa. Kyyneleiden vieriessä poskia pitkin hän kertoi, miten hänen kätensä oli kuin itsestään ojentunut saksia kohti ja sitten toinen käsi oli halunnut kokeilla mitä tapahtuu, jos saksilla leikkaa hiuksia... No, irtihän ne lähtevät. Onneksi tuota tukkaa on siinä määrin runsaasti, että saksiseikkailua ei oikeastaan edes huomannut. Kun isosisko Nanna tuli koulusta, hän keksi nopeasti  leikatuille hiuksille uuden käyttötarkoituksen:


Tytöt askartelivat yhdessä enkelin, joka sai päähänsä ihka aidot hiukset.

Talven mittaan Nanna-ekaluokkalainen on useampaan otteeseen puhunut, että haluaisi leikata hiuksensa lyhyiksi. Aluksi olin ajatusta vastaan, mutta sitten havahduin miettimään, miksi sitä oikein vastustin. Siksikö, että minusta on mukavan näköistä, kun meillä on kolme pitkähiuksista tyttöä? Se on kieltämättä oikein hyvän näköistä, mutta ei pelkästään riitä syyksi kieltää yhtä leikkaamasta hiuksiaan. Jouduin myöntämään jälleen kerran itselleni, miten tiukassa tekopyhyys minussa istuu. Minä, joka saatan hymähdellä sille, jos joku pukee lapsensa aina hyvin samantyylisesti, olen samaan aikaan vaatimassa, että omilla tytöilläni pitää olla samantyyliset hiukset. Rupesi oikein hävettämään.

Niinpä tartuin luuriin ja varasin ajan parturiin. Vaarana oli nimittäin, että liikkeissään varsin nopeaotteinen Nanna ottaisi , ei oikeuden vaan sakset, omiin käsiinsä ja napsaisi yhtenä sopivana hetkenä ponnarinsa poikki. Nelly halusi myös, että hänen hiuksiaan leikataan, joten vein molemmat tytöt parturiin. Lopputuloksena hiuksia jäi kampaamon lattialle kahdelta tytöltä yli puolen metrin verran ja kotiin lähti kaksi tyytyväistä asiakasta.


Ja oli kuulkaas helppo saunailta tänään. Suit sait ja hiukset oli selvitetty ja harjattu.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hyvää tavallista äitienpäivää!

Onnellista äitienpäivää kaikille ja kaikenlaisille äideille!

Äitienpäivän juhlahumussa äideistä ja äitiydestä puhutaan joskus niin ylevin ja taivaita syleilevin sanoin, että minä ainakaan en tahdo itseäni niistä tunnistaa. Vähempikin hehkutus olisi aivan riittävästi. Siksi liitän tähän postaukseen Maaret Kallion kirjoittaman tekstin tavallisista äideistä. Muistaakseni olen sen julkaisut täällä joskus aikaisempinakin vuosina, mutta yhä edelleen tuo teksti koskettaa minua enemmän kuin mitkään äitiyden ylistyssanat yhteensä. Mielensäpahoittajan sanoin: tavallinen riittää.


Tavallisille äideille

Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.

Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.

Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensa ja tuomitsi, vaikka sydän huokasi syvään helpotuksesta.

Oli tavallinen äiti, joka teki tavainomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.

Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitteita äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.

Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.

Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.

Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmas tärkeimmästä.

Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.

Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.

Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsen suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.

Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.

Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän raukkautensa äärellä.

Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydellisesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.

-Maaret Kallio-


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Keväinen viikonloppu

Kylmä tuuli ei ole haitannut keväisen viikonlopun viettoa. On niin mukava herätä aamulla, kun on valoisaa ja vastaavasti illalla ei malttaisi mennä nukkumaan, kun on edelleen valoisaa. Ja mikä parasta, tämä valon määrä lisääntyy vielä  puolitoista kuukautta:)

Meillä on ollut aika monena viikonloppuna jos jonkinlaista ohjelmaa ja menoa. Mukavia ja piristäviä tapahtumia kaikki, mutta kotoa poissaolo tarkoittaa vääjäämättä muutamien töiden osalta, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Käytännössä tämä on tarkoittanut ensinnnäkin pyykkivuoren suurentumista entisestään. Kun on kolmekin päivää pyörittämättä konetta, se tarkoittaa aikamoista savottaa myöhemmin, varsinkin kun tämä meidän nuorimmainen on osoittautunut samanlaiseksi puklailijaksi kuin vanhemmat sisaruksetkin. Toiseksi pakastin tyhjenee uhkaavasti, eikä sitä ole ehtinyt täyttää. Kolmanneksi, joka kerta pihalla kävellessä on nähnyt vain tekemätöntä työtä joka puolella. Niinpä nyt voikin huokaista helpotuksesta, kun ainakin muutaman asian tehtävälistalta voi vetää yli.


Ja tuo joka kesäinen pihojen kaunistus ja kauhistus eli trampoliini kasattiin pitkän odotuksen jälkeen. Oli muuten hyvä motivaattori saada kaikki lapsetkin osallistumaan takapihan haravointiin, kun  tiedossa oli, että trampoliini kootaan vasta sitten, kun piha on haravoitu. Yksi selkä täällä jo saatiin päivän pomppimisen jälkeen kipeäksi. Kyllähän se aina vähän mietityttää tuo trampoliinien turvallisuuspuoli, mutta ilman sitä lasten liikkuminen ja ulkoilu ylipäätään olisi murto-osa nykykesien liikkumisesta ja ulkona olemisesta. Jotenkin ne plussat tuntuvat kuitenkin olevan miinuksia suurempia ja yritämme toki olla varovaisia.


Pakastin sai vähän täytettä mokkapaloista. Jostakin syystä olen tämän vuoden aikana leiponut mokkapaloja enemmän kuin koskaan ennen ja se on aika paljon, koska mokkapalat ovat aina kuuluneet niihin lajeihin, joita tykkään leipoa. Niitä on vain niin helppo ja nopea valmistaa. Tarvittavat aineksetkin löytyvät yleensä kaapista, joten kynnys ryhtyä leipomispuuhiin tämän sortin kohdalla varsin matala. Ja ovathan ne hyviä, totta tosiaan!


Pihan haravoinnin myötä oli mukava laittaa jotain väriäkin terassille. Piha on muuten vielä varsin harmaan ja ruskea sävyinen. Orvokit jos mitkä ovat todellisia kevätkukkia. Ensi yöksi on luvattu pakkasta useita asteita, joten ehkä nostan ne kuitenkin varmuuden vuoksi sisälle. Viime yön kukat viettivät pikkupakkasessa, mutta tulevan yön lukemat taitavat olla suuremmat.

Ilta-aurinko paistaa edelleen. Taloon alkaa lasketua pyhäillan rauha, kuuluu vain astianpesukoneen tasainen hurina. Välillä on kaikki hyvin silloin, kun elämä on niin tavallista kuin olla ja voi.