Maa kuurassa

Tällaiselta näytti maisema puron varresa tänään iltapäivällä.

Kaunista, sanoisin.

Maa oli kuurassa, pakkanen nipisteli poskia 

ja viimeinkin saimme tyttöjen kanssa kerättyä hiekkalelut 

leikkimökkiin lumisateita piiloon 

(jos lunta ei tule, 

niin eivätköhän ne sieltä taas leviä pitkin pihaa 

hyvinkin nopealla aikataululla).

"Haluaisitko äiti olla mieluummin merenneito mitä ihminen?", kysyi Emmy.

Siinäpä pohdittavaa lopuksi iltaa.

Takapihalla tapahtuu osa 2

Muistaakseni joskus alkusyksystä kirjoittelin otsikolla "Takapihalla tapahtuu" 

ja silloin siellä möyri kaivinkone.

Nyt ei tarvita ihan niin järeää koneistusta, 

mutta jospa tästä vielä terassi syntyisi...

Pikkuhiljaa perheen miesväki nakuttelee lautoja paikoilleen. 

"Hyvällä säkällä voi olla jouluna valmista", kuului lupaus juuri äsken:)

Sopii mulle.

Partiojuttuja

Sunnuntaina oli sininen päivä, partion sininen.

Kotokylämme partiotoiminta täytti pyöreitä vuosia 

ja niissä juhlissa saimme olla mukana.

Ikimuistoiseksi juhlan teki kaksi asiaa:

lippukuntamme sai viimeinkin oman lipun. 

Ensimmäiset pöytäkirjamaininnat omasta lipusta 

löytyivät noin viiden vuosikymmenen takaa, 

joten mistään päähänpistosta ei totisesti ollut kyse.

Lippu otettiin juhlallisesti käyttöön jumalanpalveluksessa, 

jonka alussa tapahtui lipun naulaaminen ja siunaaminen.

 

 

Toinen muistoihin jäävä asia oli henkilökohtaisempi. 

Kasper antoi sudenpentulupauksen. 

Partiolupauksetkin ovat muuttaneet sanamuotoaan niistä ajoista, 

kun itse olen ne antanut. 

Ajatus on toki pysynyt samana,

 mutta liekö keski-ikäisyys nostamassa päätään vai mikä on, 

mutta minusta ne on ihan tarpeettomasti muutettu.

Edelleen lupaus kuitenkin alkaa tutuin sanoin: "Lupaan parhaani mukaan..."

Eipä meiltä oikein enempää voi vaatia.

Monia hauskoja partiomuistoja on tullut mieleen tuon juhlan tiimoilta. 

Tässä välissä on kulunut monen monta vuotta ilman minkäänlaista partiotoimintaa, 

mutta tänä syksynä on puron varresa aktivoiduttu sillä saralla. 

Tai ainakin kovasti on yritetty.

Tunnustus

Sain Pieni onnenpesä-blogin (http://pienionnenpesa.blogspot.fi/ ) Jennalta haasteen,

jonka kysymyksiin vastailen nyt. 

Kiitos Jennalle tästä!

Tämä olikin sarjassaan ensimmäinen tunnustus, 

jonka täällä blogimaailmassa olen saanut.

Tunnustuksessa etsitään vastauksia muutamiin kysymyksiin ja tässä niitä tulee:

1. Lempinumero

Heti kärkeen hankala kysymys... 

Ei minulla taida mitään varsinaista lempinumeroa olla, 

mutta sanotaan nyt vaikka numero 4 lasten lukumäärän mukaan. 

2. Facebook vai Twitter

Facebook, twitterin päälle en ymmärrä mitään.

3. Lempieläin

Tällä hetkellä meillä ei ole mitään eläimiä 

ja allergioiden vuoksi niitä tuskin lähivuosina on tulossakaan. 

Mutta kyllähän kissat kivoja ja nättejä on, 

joten olkoon se minun lempieläimeni.

4. Intohimo

En taida tällä hetkellä osata liittää näin voimakasta sanaa oikein mihinkään. 

Mutta jotain sinnepäin voisi löytyä suklaan, lukemisen ja rauhallisien hetkien tiimoilta.

5. Suosikkiviikonpäivä

Perjantai. 

Kyllä se juontaa juurensa kouluvuosilta.

 Perjantaissa on samaan aikaan loppumisen ja alkamisen tunnelmaa.

6.  Suosikkikukka

Tulppaanit ja narsissit keväällä, ruusu milloin tahansa, joulutähti näin joulun alla.

7. Alkoholiton suosikkijuoma

"Vesi vanhin voitehista" eli vesi

8. Lempiväri

Ruskean eri sävyt ja varsinkin tähän aikaa vuodesta punainen miellyttää kovastikin silmää.

Jaan tämän tunnustuksen eteenpäin seuraaviin blogeihin:

 Hilulle Kissankulman väki-blogiin http://kissankulmanvaki.blogspot.fi/
 MaiMalle Savu&Vimpa-blogiin http://catdogshow.blogspot.fi/
Tiinalle Sininen potkari-blogiin (salasanallinen)
MariJ:lle Heivatut kudelmat-blogiin http://heivatutkudelmat.blogspot.fi/

Mukavaa lauantai-illan jatkoa kaikille!
 

Viikko vierii

Yllä oleva maisema kuvastaa aika tavalla hyvin kuluneen viikon säätilaa: 

harmaata ja hämärää.

Välillä tuntuu, että se kuvastaa myöskin oman päänuppini tilaa: 

harmaata ja hämärää sielläkin.

Harmaassa ja hämärässä on omat hyvätkin puolensa. 

Ne aivan kuin antavan luvan siihen, 

että voi jämähtää kotiin, 

pysyä neljän seinän sisällä sadetta syyttäen ja antaa maailman pienentyä.

Menneen viikon aikana päivät ovat seuranneet toistaan 

ja vaikka välillä on tuntunut siltä, 

ettei meillä tapahdu kerrassaan mitään, 

niin oikeasti koko ajan sattuu ja tapahtuu.

 

 

Päivään kuuluvat kymmenet rutiinit tuovat hyvät raamit, joissa elää.

Toki sitten välillä tuntuu, että olisipa mahtavaa viettää päivä, 

jossa ei olisi yhtään rutiinia.

 

Työt ovat vieneet iskämiestä useampana päivänä useaan eri paikkaan. 

Kotoa on suunnilleen haettu puhtaat kalsarit laukkuun ja taas mentiin.

Mummulan suunnalta on saatu paljon apua, 

niin seinät eivät ole kaatuneet kenenkään niskaan.

Arkipäivässä saatu apu on elämän lisävalo 

(ontuva vertaus yllä olevaan kynttiläkuvaan). 

Se tuntuu monin kerroin paremmalta kuin juhlapäivänä ojennettu kallis paketti.

 

 

Piristystä kaamokseen tuovat kynttilät niin sisällä kuin ulkona.

 

 

Pimeyden keskellä tuikkivat valot tuovat hyvää mieltä. 

Kuuntelen joululauluja. 

Tällä viikolla olen nauttinut erityisesti kirjastosta löytyneestä 

Rajaton-yhtyeen "Jouluyö"-levystä.

Sen myötä on mieleen noussut haudattuna ollut haave, 

jospa vielä jonakin päivänä olisi mahdollisuus laulaa jonkinlaisessa kuorossa/ryhmässä.

Keittiö sai uutta ilmettä verhoista. 

Sopivan jouluista, mutta ei liikaa 

(=voin riiputtaa näitä verhoja paikallaan siihen asti, että kevät koittaa)

Ehkä huomenna olisi aika jouluvalojen. 

Useissa blogeissa on laitettu joulua jo paljon ja kauniisti. 

Niihin verrattuna minä olen myöhässä:)

Aika hajanaisin ajatuksin mennään kohti viikonloppua. 

Meillä talo on hiljennyt. 

Taidan keittää kupposen teetä.

Joulukalenteri

Eilen sain sen käsiini.

Nimittäin...

Partiolaisten joulukalenterin.

Kuvan laatu on surkea, mutta kertonee jotain kuitenkin.

Meillä itse kullakin lienee asioita, 

joita omaan jouluunsa tai joulunalusaikaan toivoo.

Yritän välttää sellaista puhetta, 

että joulua ei tule, jos joulupöydästä puuttuu lanttulaatikko. 

Tai joulu ei ole mitään, jos kuusi ei ole tietynlainen. 

Tai joulu ei ole joulu ilman jouluaaton Lumiukko-ohjelmaa tv:sta.

 Kyllä se joulu on ja joulu tulee, vaikka kaikki tämä ja paljon muuta puuttuisi. 

Kaiken yltäkylläisyyden keskellä tuppaa unohtumaan, 

että monet melle jouluun kuuluvat ehdottomat asiat 

ovat toisille mitä suurinta ylellisyyttä, 

josta ei välttämättä osaa edes haaveilla.

Niinpä en sano, että minulle joulua ei tule, 

jos en saa avata partiolaisten joulukalenterin luukkuja. 

mutta sanon sen näin, että minua suuresti ilahduttaa, 

jos tämän kyseisen kalenterin mukana voin seurata joulukuun etenemistä.

Miksi sitten partiolaisten kalenteri?

Siksi, että se on perinteinen kuvakalenteri, josta tietää mitä saa.

Minua ei haittaa yhtään, 

että adventtisunnuntaiden kohdalla luukuista paljastuu oikea määrä kynttilöitä, itsenäisyyspäivän luukussa heiluu Suomen lippu 

ja 13. päivän luukussa hymyilee Lucia-neito.

Jouluaattona luukusta löytyy joulun Päähenkilö seimessään.

Jos jotain tuohon kalenteriin lisäisin, 

niin lisäisin siihen vielä yhden luukun joulukuun 25. päivän kohdalle. 

Silloin se todella päättyisi jouluun, eikä vasta aattoon.

Saatiin siivottua keittiö lauantain kunniaksi

Mainoksissa vilahtelee toinen toistaan hienompia joulukalentereita. 

Voin hyvin kuvitella miten paljon meidänkin lapset tykkäisivät jostain 

Hello Kitty- tai Barbien-tavarakalenterista. 

Tytöt olisivat niistä aivan haltioissaan ja Kasperille kelpaisi takuulla Lego-kalenteri 

tai ehkä vielä Muumikin voisi olla mieluinen. 

Itse en ole tavarakalentereista kovin innostunut, 

koska kaikenlaista pikkusälää on jo nyt nurkat pullollaan 

ja Nellyä saa vahtia muutenkin, ettei se syö kaikkea lattialla lojuvaa. 

 

Mutta suurin syyn siihen, 

ettei meille tänä(kään) vuonna tavarakalentereita tule, on niiden hinta. 

Kolmen kalenterin hinnaksi tulisi kaupasta riippuen 60-70 euroa.

Ja se on liikaa. 

Aivan hirvittävän paljon liikaa.

Niinpä tasapuolisuuden nimissä kaikki saavat suklaakalenterit:)

Eiköhän se joulukuu etene niidenkin avulla.

Mukavaa pyhää kaikille!

p.s. Tätä kirjoitusta ei sitten kenenkään mummun, tädin, kummin tai muun tutun 

pidä ottaa minään rivienvälistä vihjailuna, jota köyhyyden kynsissä harrastaisimme.

Meille ihan oikiasti riittävät suklaakalenterit tuosta lähikaupasta:)

 

Pahvilaatikko

Onpas naseva otsikko, heh hee:D 

En nyt keksinyt parempaakaan, 

kun kuitenkin pahvilaatikoista piti kirjoittaa.

Eikä minulla varsinaisesti mitään niin ihmeellistä asiaa ole edes niistä pahvilaatikosta, kunhan vain ajattelin esittää toiveen, 

että älkää ihmiset ikuna maailmassa heittäkö pois isoja pahvilaatikoita. 

Jos ette tarvitse niitä itse, 

lahjoittakaa ne jollekin lapselle. 

Meillä ainakin pahvilaatikoista revitään (välillä ihan kirjaimellisestikin) 

riemua monta päivää.

Uusin pahvilaatikkorakennus on Emmyn pyöräpesula, 

jonka avulla hän aikoo hankkia meille hampurilaisrahaa.  

Pyörän pesu maksaa kuulemma aina euron, 

mutta vielä pesulaan ei tule vettä, 

joten kyseessä on varmaan kuivapesula.

Myös Nanna askarteli itselleen toimiston. 

Alla oleva kuva ei ole lavastettu...

Illalla menin katsomaan, joko tytöt nukkuvat. 

Ja nukkuivathan he, 

Nanna nukkui toimistossaan, 

niin kuin oli aikonutkin.

Näillä ajatuksilla käydään kohti perjantaita.

Jospa seuraavalla kerralla olisi jotakin "oikeaa" kirjoitettavaa.

Viikonlopun touhuja

Viikonloppu sujui mukavissa ja aika vauhdikkaissakin merkeissä anoppilassa,

jonne olivat kokoontuneet lähes kaikki miehen sisarukset.

Lapset nauttivat erityisesti serkkujen seurasta, 

sillä sitä herkkua he pääsevät valitettavan harvoin maistamaan.

Lauantaina autojen nokat suuntasivat kohti Kannonkosken Piispalaa, 

jonne teimme odotetun uintiretken.

Jälleen kerran tuli huomattua, 

että on ihan turha sanoa lapsille autosta noustessa, 

että "mennään sitten ihan kaikessa rauhassa". 

Jos on uintia tiedossa, silloin ei todellakaan mennä rauhassa, vaan juostaan...

Tuota Piispalaa voi kyllä mainiosti suositella kaikille. 

Paikka oli siisti, edullinen 

ja meidän kannalta katsottuna sopivan matkan päässä mummulasta.

Kun on paljon väkeä koolla, se tarkoittaa tietynlaista tungosta eteisessä.

Sunnuntaiaamun kunniaksi tytöt päättivät levittää 

kaikki barbit tykötarpeineen eteisen välittömään läheisyyteen. 

Viikonloppu oli todella "barbi-täytteinen". 

Valtaosa leikkiajasta kului nimenomaan barbeilla leikkien.

Toki sunnuntaihin kuuluivat barbileikkien lomassa 

myös asiaankuuluvat isäinpäivämuistamiset.

Tytöt olivat askarrelleet kerhossa kortit ja Kasper oli tehnyt omansa koulussa. 

Kovasti iskä niistä ilahtui.

Korttien lisäksi iskä sai vielä pienen lahjan.

Olemme yhteisellä päätöksellä sopineet, 

että isäin- ja äitienpäivän lahjomiset hoidetaan hyvin pienimuotoisesti. 

Lasten tekemät kortit ovat mukavia 

ja jo sellaisenaan riittävät enemmän kuin hyvin.

Ruualla nautimme kinkusta ja kahvilla täytekakusta. 

Mikäs sen maittavampaa.

Kotimatkalla sunnuntain alkuillassa huomasimme, 

että yllättävän monen talon pihalle oli viritelty jonkinlaisia joulu- tai kaamosvaloja. Muutamassa ikkunassa loisti joulutähti ja kynttelikköjäkin nähtiin. 

Tuli itsellekin sellainen mieli, 

että jonkinlaisia valoja voisi kaivella vähitellen esiin. 

Tänään raivasin meidän makuuhuonetta vähän perusteellisemmin 

ja laitoin samalla ruukkuun Jotexilta tilaamani valo-oksat. 

Tuossa kuvassa ne näyttävät aika hirveiltä, 

mutta hämärässä kamarissa ne ovat kivan näköisiä.

Tästä alkaa keinovalojen lisääminen puron varresa:)

Pullaukkoja

Saatiin mummu kaveriksi ja tehtiin oikein iso pullataikina.

Yllä olevasta kuvasta löytyy suurin (tai oikeastaan vielä aika pieni) syy siihen, 

miksi en saa aikaiseksi pullan leipomista yksin. 

Pian voisi käydä niin, 

että taikina valuisi liiallisen kohoamisen seurauksena pitkin pöytiä. 

Keskeytyksiä tulee nimittäin siihen malliin.

Onneksi pipareita yms. voi leipoa "pitkän kaavan mukaan", 

kunhan ei unohda peltiä uuniin...

Tytöt oli tietysti ihan innoissaan päästessään leipomaan. 

Monenlaista tarviketta kaivettiin kaappien kätköistä esille.

Jostakin syystä, esim. sämpylöitä leivottaessa, 

meillä on yleensä käytössä lähes kaikki piparimuotit. 

Nyt ei kuitenkaan tehty pullapipareita, vaan pullaukkoja.

 Ja kuten huomaatte, muutama pullahaamukin syntyi:)

 Nonparelleista tehtiin ukoille sukat, lapaset ja hatut.

Hyvin paistuivat ja kohosivat. 

Ja tietysti myös maistuivat:)

Paitsi: "Sovitaanko, että nämä lusinat on vain kolisteena? Mää en tykkää näistä."

Niskatyyny

Tämmöisiä niskatyynyjä on Kasperin luokka ommellut käsin monta viikkoa.

Viime perjantaina pupu sitten muutti meille.

Tyynyssä on monta työvaihetta ja hurja määrä pistoja pisteltävänä. 
Tätä on kuulemma ollut mukavaa tehdä.
 

Nostan kyllä hattua opettajille, 

jotka jaksavat suuren lapsijoukon kanssa käsitöitä tehdä. 

Pahoin pelkään, että jos itse olisin opettaja, 

niin yrittäisin valita käsitöiksi sellaisia juttuja, 

joista tulee valmista "mistä aita on matalin"-menetelmällä. 

Minä kun en mikään käsityövirtuoosi ole. 

Onneksi Kasperin opettaja on toista maata. 

Täysin puolueellisesti olen sitä mieltä, että tästä niskatyynystä tuli hieno:)

Pyhäinpäivän viettoa

 

Pyhäinpäivää vietettiin puron varresa hieman jouluisissakin merkeissä.

Kynttilät syttyivät niin pihalla kuin hautausmaallakin.

 

 

 

Hämärällä hautausmaalla loistivat sadat kynttilät kertoen kaipauksesta 

ja samalla jälleennäkemisen toivosta. 

Oli niin rauhoittavaa kulkea hautausmaalla. 

Väkeä oli liikkeellä sopivasti. 

Kaikki samalla asialla.

 

 

Pitkästä aikaa saimme vieraiksi vähän kauempana asuvat isovanhemmat.

 Uunissa paistuva kinkku ravitsi meidät kaikki

 

 

 ja kinkun jälkeen paistuivat joulutortut.

 

Kyllä se vaan on niin, 

että ne kauden ensimmäiset joulutortut ovat aivan vertaansa vailla. 

Aivan kuin huomaamatta

 meille on tullut jo jonkinlaiseksi perinteeksi 

paistaa ensimmäiset joulutortut pyhäinpäiväksi. 

Arvelisin, ettemme ole perinteen kanssa yksin.

 

Sateisesta ja sumuisesta päivästä huolimatta kattaus tehtiin myös pihalle. 

Pihaleikkien jälkeen olikin hyvä lämmittää sauna, 

jotta niin aikuisten kuin lastenkin vaatteet saatiin kuiviksi.

Pyhäinpäivä

Hyvää ja rauhallista pyhäinpäivää kaikille!

Ja nimenomaan pyhäinpäivää, 

halloween-jutut eivät ainakaan toistaiseksi ole innostaneet minua mitenkään.

Jotenkin tähän omaan, 

toisinaan hieman synkistelyynkiin taipuvaiseen luonteenlaatuun,

 sopii paremmin ajatus arvokkaasta ja rauhallisesta pyhäpäivästä, 

jolloin voi viedä haudoille kynttilöitä 

ja antaa muistojen viivähtää niiden läheisten 

tai jotenkin muuten itselle merkittävien ihmisten parissa, 

jotka ovat tämän maanpäällisen matkansa jo päättääneet.

Kurpitsat, haamut, hämähäkit ja "karkit ja keppostelut"

jätämme täällä puron varresa suosiolla toisille.

 

Tiedän, että monissa kouluissa järjestetään näin marraskuun alussa 

halloween-juhlia tai -naamiaisia. 

Olen tyytyväinen, että tuossa meidän lähikoulussa aihe taisi kuittaantua sillä, 

että ruokatunnilla oli tarjottu kummituskalakeittoa vai olikohan se lepakkoruokaa. 

Muuten ekaluokkalainen puhui sujuvasti pyhäinpäivästä, 

josta olivat ainakin uskontotunnilla puhuneet. 

Minä kiitän.

 

Tänä vuonna pyhäinpäivän pyhien joukkoon liityy ensimmäistä kertaa 

keväällä taivaan kotiin matkannut, pitkän elämän elänyt mummunikin. 

Tätä kirjoittaessani sylissäni hykertelee ja kurluttaa oma nuorimmaiseni, 

vielä unesta lämmin ja pehmeä tyttönen, 

joka on näin aamuisin tavattoman hyväntuulinen ja syö varpaitaan.

Elämän kiertokulku on läsnä koko ajan.

Kuvat on otettu viikko sitten sunnuntaina, jolloin oli vielä lunta maassa.

Lähdin kävelylle ja nappasin kameran matkaan.

Kuten kuvista näkyy, lenkkipolku kulki metsässä ja tunnelma oli kuin satukirjasta. 

Melkein odotin tontun hyppäävään esiin jonkun puun tai mättään takaa:) 

(samalla toivoin, että karhu EI hyppäisi yhtään minkään takaa)

 

 

Ja näin näytän toteen taas oman ristiriitaisuuteni. 

Ensin puhun halloweenia ja siihen liittyviä haamujuttuja vastaan 

ja muutaman lauseen jälkeen luulen nähneeni jo tontun...

Punainen lanka

Punaisesta langasta puhutaan silloin, 

kun halutaan löytää se kaikkein olennaisin asia elämästä,

 eri tapahtumista, tilanteista, elämyksistä, puheista tai melkein mistä vain. 

Joskus punaisen langan löytäminen ei tuota mitään ongelmia, 

 se loistaa kristallin kirkkaana silmäin edessä.

Joskus taas sitä joutuu etsimään hyvinkin pitkään ja hartaasti, 

eikä siltikään voi olla varma löytyikö se.

 

 

Ohikiitävät hetket muuttuvat tunneiksi,

 tunnit päiviksi, päivät viikoiksi jne. 

Juuri äsken oli maanantai ja nyt on jo torstai-ilta. 

Aika rientää ja asiaan kai kuuluu päivitellä, 

 miten nopeasti se rientääkään. 

Miten osaisin elää niin, että löytäisin punaisen langan, 

jos en nyt jokaikisestä hetkestä, niin jokaisesta päivästä kuitenkin? 

 

 

Arki lienee itse kullakin sitä yhtä ja samaa, mitä kenelläkin. 

Välillä (usein) arkeen kyllästyy,

 suorastaan tuskastuu,

 mutta eteenpäin on tarvottava. 

Punainen lanka voi tuntua olevan kateissa, eikä sitä aina jaksa edes etsiä. 

Silti uskon, että elämän mielekkyys löytyy nimenomaan arjesta. 

Punainen lanka kulkee siellä jossakin kurasaappaiden, 

kuoriperunoiden ja pölykoirien välissä. 

Se luikertelee laskupinoon, tiskivuoreen ja pyykkikasaan.

Yrittää ehkä piiloutua pannuhuoneen nurkkaan tai autotalliin.

Ja miten mukavalta tuntuukaan, kun tulee SE hetki:

 oivallus siitä, että näin on hyvä. 

Näin on riittävästi.

Kaaoksenkin keskellä häivähdys ajatuksesta,  

että asiat ovat oikeastaan monella tapaa hyvin.

Ajatus siitä, että ei kannatta kadehtia kenekään näkyvää onnea, 

jos ei samalla tiedä toisen salattua surua. 

Jokaisella meistä on oma osamme niin onnesta kuin surusta.

 Punainen lanka jokaisella omannäköinen.

Ja kuten kuvista näkyy, 

joskus punainen lanka kulkee niin, että sen varmasti näkee. 

Jos ei muuten, niin ainakin kompastumisen jälkeen.