Vuosi puolivälissä ja kesäkin melkein

Vuosi on ohittanut puolivälin ja varsinkin mennyt kesäkuu tuntui suorastaan kiitävän ohitse. Toisinaan huomaan ajattelevani ja samalla surkuttelevani, että kohta se kesäkin on mennyt ja pimeys sen kuin lisääntyy vaan. Valittelin tätä asiaa viimeksi tänään äidilleni, joka huomasi, että kesä ei ole vielä puolessavälissäkään, kun kesäkuukausiksi lasketaan kesä-, heinä- ja elokuu. Ja hyvä niin, sillä minä haluan nauttia kesäajasta vielä pitkään.

Varsinkin tänä kesänä olen huomannut, että isossa perheessä jatkuva tilanteiden vaihtelu on ainut pysyvä asia. Osa lapsista on jo sen verran isoja, että heillä on monin paikoin omat menonsa ja kesätekemisensä. Ihmisiä tulee ja menee ja ruoka-aikaan suoritan nimenhuudon (ainakin noin niin kuin kuvainnollisesti) jotta tiedän montako lautasta pöytään milloinkin katetaan. Pyykkikorit pursuavat ylijäämää jatkuvasti ja jääkaappia saa täyttää yhtenään. Ja tämä kaikki on suurimmaksi osaksi juuri sitä mitä elämältä olen toivonutkin (paitsi imurointi, josta en ole tähän mennessä oppinut tykkäämään). Mutta samalla kun elämä sykkii ympärilläni täytenä ja työntäyteisenä, voi mennä pitkiäkin aikoja, että huomaan olevani oman elämäni sivustaseuraaja. Kun mielessä on yhtä aikaa monta muistettavaa ja hoidettavaa asiaa ja toisista huolehtimista, on usein helpointa ajatella omia asioitaan " sitten joskus". Ja taas kuluu useampi päivä,  ettei sitä "sitten joskus"-aikaa ole tullutkaan. Ja näin meni melkein koko kesäkuu. Kesä tuli ja hups heijaa, kuukausi sujahti ohi ennen kuin kunnolla tajusin sen alkaneenkaan.

Jonkinlainen tarve hidastaa ja hiljentää on siis olemassa. Ihan vain sen takia, että osaisi paremmin tarttua käsillä olevaan hetkeen ja elää, sen sijaan että vain mennä porhaltaisi ilman ajattelemista. Sillä ajatteleminen ja sen jälkeen ajatusten sanoiksi pukeminen (tavalla tai toisella) on minulle sama kuin eläminen ja hetkessä oleminen.

Mennyt viikonloppu oli täynnänsä hienoja hetkiä, jotka antoivat mahdollisuuden myös ajattelulle ja sen oivaltamiseen miten hienoa on, kun elämän eri kerrokset voivat täydentää toisiaan sen sijaan, että sulkisivat jotakin pois. Lauantaina huipentui useamman kuukauden työ lauluporukkamme kanssa, kun pääsimme ensimmäistä kertaa esiintymään oikean orkesterin soittaessa. Oli yllättävän rentoa esiintyä, oli kivaa tälläytyä tavallista paremmin ja nauttia kesäisestä illasta ja musiikista.

Sunnuntaina vietin päivän Herättäjä-juhlilla. Vaikken ole enää vuosiin kokenut kuuluvani tai edes halunnut kuulua mihinkään kirkkomme herätysliikkeeseen, on siinäkin oma vapautensa osallistua mihin haluaa. Vaikka laulamisesta tykkään, niin seurapenkissä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten keskellä en halunnut veisata vaan kuuntelin veisuun voimaa ympärilläni. Jykevää ja vakaata. Pieni ihminen ja suuri Jumala. Niin sen täytyy olla.

Ja miten paljon haluaisinkaan kirjoittaa tästä kesästä. Kesästä ja siitä, että se saisi jatkua vielä pitkään. Ilokseni löysin runoilija Elina Salmisen tekstin, jossa oli puettu sanoiksi minunkin ajatukseni.

KESÄLLÄ AJAN SOISI SEISAHTUVAN

LIPUVAN VASTARANTAAN KUIN

AIRONSA NOSTANEEN VENEEN

JUUTTUVAN PÄIVÄKAHVEILLE

KURKIEN LENTONÄYTÖKSEEN

JÄÄVÄN HAUTOMAAN

NIITÄ NÄITÄ JA SORSANPOIKASIA

LÄMPIMILLE KIVILLE

SAVUNHAJUISIN HIUKSIN

- Elina Salminen -