perjantai 19. tammikuuta 2018

Yksivuotias




Tänään vähän ennen puolta yötä täyttyy Puronvarren Eppu-vauvan ensimmäinen vuosi. Koska varsinaiset synttärijuhlat juhlittiin jo viime sunnuntaina, taitaa tästä päivästä tulla enemmän sellainen äidin fiilistely- ja muistelopäivä, koska synttärisankari itse ei vielä osaa pitää tätä päivää sen kummempana kuin muitakaan.

Ja aivan pakostakin ne ajatukset karkaavat vuoden takaisiin tapahtumiin. Tietenkin. Pari käynnistyspäivää tarvittiin ennen kuin meidän kuopus tähän maailmaan saatiin. Kuljeskelin sairaalan portaikoissa ja yritin saada hommaan edes vähän vauhtia, vaikka aikaisemmista käynnistyksistä tiesin, ettei portaita kulkemalla saavuta muuta kuin kipeät jalat. Niin kävi nytkin. Ärsyttävintä on pyytää kätilöltä kipulääkettä, ei suinkaan supistuksiin, vaan kipeisiin jalkoihin. Silloin vuosi sittenkin oli varsin talvista, iskämies oli silloinkin Turussa niin kuin oli eilenkin, mutta tänä vuonna iskä sai tulla rauhassa kotiin rautateitä pitkin. Vuosi sitten matka halki puolen Suomen taittui setämiehen kyydillä ja railakkaasta ylinopeudesta huolimatta kuva vastasyntyneestä tavoitti viisinkertaisen isän siinä vaiheessa, kun sairaalaan oli matkaa vielä tunnin verran. Minä olin kuulemma puhelimessa hokenut vain, että "meillä on aivan ihana vauva. Tämä on aivan ihana." jne. Itse en muista siitä puhelusta mitään, mutta sen kyllä muistan, että vauva tuntui ensihetkistä lähtien niin omalta ja ihanalta ja siltä minusta tuntuu edelleenkin.

Nopeasti tämä vauvavuosi  meni. Moni asia meni eri tavalla kuin muiden sisarusten kohdalla, mutta hyvä vuosi tämä on ollut. Jossakin vaiheessa mietin, miten muut sisarukset suhtautuvat meidän iltatähteen. Ikäeroa vanhempiin sisaruksiin on sen verran, ettei heistä varsinaisiksi leikkikavereiksi ole. Ensimmäisen viikon aikana nuorin sisko poti maailmantuskaa ja välillä suurtakin mustasukkaisuutta, mutta kun siitä selvittiin, ei ongelmia ole ollut. Sydäntä lämmittää seurata, miten he kaikki asettavat Epun tarpeet omiensa edelle. Kun pienin hermostuu, parhaiten hänet saa piristymään isompien sisarusten avulla. Kun koululaiset tulevat kotiin, ensimmäisenä kysytään, missä Eppu on. Ja lasten kaverit osaavat tulla meille tosi hiljaa, jos näkevät vaunut terassilla pihaan kurvatessaan.

Haikein mielin sanomme vauvavuodelle näkemiin. Samalla kurkotamme jo eteenpäin, odotamme ensimmäisiä askelia ja lisääntyvää puhetta. Eilen illalla iltapuuroa syödessämme Nanna sai melkein opetettua Epun sanomaan "nakki". Se onkin hyödyllinen sana heti "ääääääti" jälkeen:)

8 kommenttia:

  1. Onnittelut pienelle synttärisankarille! Isompien sisarusten huolenpito pienimmästä kuulostaa hyvin tutulta. Eilen juuri yksi lapsista sanoi, että kuopus on meidän rakas ilopilleri. :) - t. Äiti viidelle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista!:) On mukava saada sinulta kommentteja ja aina välillä mietinkin, mahdammeko tuntea tai tietää toiseme ihan oikeassa elämässä. Minulla on pieni epäilys siitä, että taidamme toisemme tunnistaa...;) Tai sitten ei. No, joka tapauksessa on mukavaa, kun käyt täällä vierailulla ja välillä jätät kommentinkin. Hyvää talven jatkoa koko perheellesi!

      Poista
  2. Onnea Eppu! Poitsu on kuin itse aurinko, aina iloinen ilme kasvoillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eppu kiittää onnitteluista:) Semmoinen se on, lähes aina hyvällä tuulella.

      Poista
  3. Onnea ihanalle pikkumiehelle! 😍

    VastaaPoista
  4. Pikkumies kiittää ja kuittaa:) Mukavaa viikonloppua teille!

    VastaaPoista