sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Mille kummitukset haisevat?

Niin, mille kummitukset haisevat? 

Tämä päivänpolttama kysymys oli meidän neljävuotiaan huulilla parisen viikkoa sitten. Monenlaista sitä on vuosien varrella joutunut pohtimaan, mutta nyt pääsi kysymys yllättämään. En muista, että olisin kummituksen ominaishajua aikaisemmin pohtinut. Haisevatko kummitukset ylipäätään millekään? Varsinkin lastenkirjoissa kummitukset kuvataan usein varsin steriilin näköisinä, valkopukuisina hahmoina, joiden koltuissa ei ole tahran häivääkään. Puhtaavalkoisista kummituksista ei äkikseltään uskoisi tulevan hajuhaittoja. Korkeintaan pieni huuhteluaineen tuoksahdus, sen ohittaessa pahaa-aavistamattoman kuolevaisen.

Kysymykseen jäi vastaus antamatta, mutta keplottelin itseni erilleen hankalasta tilanteesta esittämällä vastakysymyksen: "Mitä sinä arvelet, haisevatko kummitukset joltakin?".

Sain vastauksen.

Kysymyksen vastaus riippuu oikeastaan siitä, kenelle kysymys esitetään. Joku voisi sanoa, että kummitukset haisevat pimeälle metsälle. Toisen mielestä kummitukset voivat haista vihaiselle krokotiilille. Lasten maailmassa kummitukset haisevat samalle kuin koulukiusaajat tai humalainen aikuinen. Aikuisten maailmassa kummitukset voivat haista maksamattomille laskuille siinä vaiheessa, kun tilipäivään on liikaa aikaa. Ne voivat haista myös arvaamattomalle puolisolle tai tulevaisuudelle, joka ei ole antanut mitään vihjettä itsestään.

Nimittäin oikea vastaus kysymykseen oli.....

Kummitukset haisevat pelolle.

p.s. Kuvan karvamato liittyy kirjoitukseen jonkun kohdalla, toisen kohdalla taas ei. Työpaikan pihalla bongasin sen kuluneella viikolla. Oli sen verran komea yksilö, että piti oikein pysähtyä ottamaan kuva.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Syyskuusta lokakuuksi

Kalenteri kääntyi lokakuulle. Ulkona on kaunista ruskaa vielä hetken. Osa puista alkaa olla jo melko lehdettömiä ja rivit harvenevat niilläkin, jotka vielä lehdistään pitävät kiinni. Aurinko paistaa ja ilma tuntuu raikkaalle. Tällaista syksyä toivoisin jatkuvan vielä hyvin pitkään.

Syyskuu oli ja meni ja jätti jälkeensä hieman surumielisen olon. Syyskuu on aina ollut yksi suosikkikuukausistani, josta olisin halunnut nauttia tänäkin vuonna huomattavasti enemmän mitä loppujenlopuksi nautin. Kaikenlaiset sairastelut eivät meinanneet jättää meitä rauhaan ollenkaan. Ja kun arpaonni suosii sellaisen flunssan kohdalla, joka kiertää uskollisesti jokaisen perheenjäsenen läpi, se tarkoittaa vähänkään isommassa perheessä pitkää sairasaikaa. Tähän päälle lisätään pienempää ja isompaa riesaa, niin syyskuun saldo ei ole mikään maailman mahtavin. Nyt ei auta kuin toivoa, että alkanut lokakuu olisi vähän kiltimpi. Sellaista tasaista ja tavallista elämää meille kiitos, pitkään ja paljon.

Toki syyskuun viikkoihin mahtui hyvääkin. Oikeastaan sitä mahtui niihin paljon, mutta väsynyt mieli muistaa paremmin kaiken tahmean. Mikä siinäkin on, että mieli märehtii mieluummin kaikessa ikävässä sen sijaan, että olisi iloinen monista hyvistä asioista. Yritän aina muistutella itselleni, että silloin kun aivot ja kroppa käyvät ylikierroksilla, on syytä rauhoittua ja keskittyä vaikka väkisin pieniin, hyviin asioihin.

Syyskuun huippujuttuihin kuuluvat monenlaiset aamut. Yhtenä aamuna ilmassa on ollut vahvaa talven tuntua ja autonlasit sai rapata huurteesta useampanakin aamuna. Toisena aamuna taivaanrantaa koristi mitä upein aamurusko. Työpaikalla muistelimme silloin, kumpaa se aamurusko tarkoittikaan, hyvää vai huonoa säätä. Ainakin sinä kauneimpana aamuruskopäivänä tuuli paljon. Onko se sitten yhden mielstä huonoa ja toisen mielestä hyvää säätä? Nyt aamuisin on ollut jo sen verran hämärää, että osan työmatkasta saa ajaa pitkät valot päällä.

Lasten elämän seuraaminen on myös huippujuttu. Rippikoulun aloitus, kepparitallin perustaminen takapihalle ja autotallillinen mopoilijoita kahvilla saavat tuntemaan vahvasti, että elossa ollaan.

Ja tähän loppuun pohdittavaksi syyskuun polttavin kysymys meidän neljävuotiaalta: Mille kummitukset haisevat? Vastauksia voi jättää kommenttilaatikkoon. Kerron oikean vastauksen seuraavassa postauksessa:)

Mukavaa viikonloppua!

lauantai 18. syyskuuta 2021

Syyskuun puolenvälin viikko


 Syyskuun puoliväli on ohitettu. Edelleen tuntuu, että tuolla ulkona on kovin kylmä ollakseen syyskuu tai sitten superlämpimän kesän muisto on iholla vielä sen verran kovana, että syksyinen ilma tuntuu kylmemmältä kuin onkaan. Minä en helteiden perään haikaile, joten tällaiset viileät kelit eivät haittaa. Kunhan nyt ei vielä lunta pukkaa maahan, niin kuin tuolla pohjoisemmassa.

Viime viikolla voivottelin sairastamista. Tämä viikko on ollut voitonpuolella, sillä kaikki olivat töissä, koulussa ja hoidossa normaalisti viitenä päivänä. Jihuu! Tämä flunssa näyttää olevan sillä tavalla sitkeää sorttia, ettei se vieläkään täysin ole meitä jättänyt, mutta ei onneksi liikaa haittaa enää elämää.

Kävimme viime sunnuntaina käppäilemässä flunssan jälkimainingeissa Kalajoen Hiekkasärkillä. Syksyn tuntu oli sielläkin käsin kosketeltavaa. Meri oli melko tyyni ja taivas paksussa pilvessä. Rannoilla oli rauhallista ja totesimmekin koko porukalla, että näin Hiekkasärkeistä pystyy nauttimaan paljon paremmin verrattuna heinäkuun helteisiin ja ihmismääriin, jotka täyttivät joka paikan. Autonkin sai pysäköityä minne halusi, toisin kuin kesällä.

Mennyt viikko on pitänyt sisällään melko paljon tekemistä. Olen joskus miettinyt, että julkisessa keskustelussa käytetään usein termiä "aktiivinen perhe" (inhoan tuota termiä) sellaisesta perheestä, jossa harrastetaan paljon joukkueurheilua. En tiedä miksi näin on, mutta yleensä sillä kuvataan perhettä, jonka lapset harrastavat useamman kerran viikossa joukkuelajeja ja heitä kuljetetaan moneen suuntaan. Tällä viikolla järjestellessäni kalenterin palikoita oikeaan järjestykseen ja kuljettaessani jälkikasvua jos mihinkin suuntaan mietin, että  onkohan tämä nyt sitä "aktiivisen perheen" elämää, vaikkei joukkuelajeja meillä kukaan harrastakaan. No, oli tai ei, mutta enää kovin paljon aktiivisemmaksi tämä elämä ei tästä voi muuttua.

Onneksi arjen palikkaleikkien keskellä voi päästä kokemaan hetken hengähdystaukoja. Yksi tällainen tauko osui kohdalle viime tiistaina ja ihan työajalla, kun kävimme tutustumassa Päivi Haatajan taidenäyttelyyn Ylivieskan Akustiikassa. Näyttelyyn on vapaa pääsy ja siellä voi vierailla syyskuun ajan. Taulut olivat ainakin minun makuuni hyvin seesteisiä ja kauniita ja niiden edessä tuntui hyvältä pysähtyä.

Mutta nyt lauantai-illan viettoon. Ohjelmaan kuuluu rentoa oleskelua kotosalla, ehkä pieni lenkki ja sauna. Niin ja herkkuja tietenkin myös:)

Mukavaa viikonloppua!

perjantai 10. syyskuuta 2021

Tahmea syyskuun alku


Syyskuun ensimmäiset kymmenen päivää on kulunut. Valitettavan tahmeasti on syksy alkanut. Ei mitään vakavaa, mutta tuntuu siltä, että koko ajan joku on sairaana. Eikä se sairastaminenkaan mitään vakavaa ole, mutta tämän kulkutaudin vaivatessa vieläkin, jo ihan tavallinen flunssa vaikeuttaa arkielämää aivan riittävästi. Ja kun vielä kohdalle osuu sellainen flunssa, joka tarttuu herkästi ja näyttää kiertävän läpi koko porukan, on muutaman viikon kestävä sairastelumaraton selvä. 

Isoimmat koululaiset selviävät toki kotona itsekseen koulu- ja työpäivien yli, mutta pienimpien kohdalla on edessä joka aamuinen mietintä, kuka on koulu- ja hoitoonlähtökuntoinen. Vilkaisu kalenteriin kertoo, että nuorimmainen on tämän syksyn aikana ollut yhden ainoan viikon hoidossa niin, että on ollut siellä joka päivä. Kaikkina muina viikkoina hän on ollut poissa osan aikaa. Taidamme maksaa nyt takaisin hintaa siitä, että viimeiset puolitoista vuotta olemme olleet varsin terveinä koko sakki.

                                        *         *          *

No, onhan tähän syyskuuhun mahtunut toki muutakin kuin sairastamista. Päivät ovat hyvällä tavalla täysiä, harrastukset ovat alkaneet ja vähän on saatu tehtyä suunnitelmia loppuvuottakin silmällä pitäen.

Nyt jatkan niistämistä. Tuon ihanan värikkään kuvan nappasin tänään omalta pihalta. Syksyn väriloisto on kohta parhaimmillaan.

Mukavaa viikonloppua! 

lauantai 28. elokuuta 2021

Paineita somesta?

On elokuun viimeinen viikonloppu. Sateiden ja kylmyyden jälkeen on ollut ihanaa palata kesäisiin lämpö- ja olotiloihin. Aurinko on paistanut todella lämpimästi, tuuli on ollut kesäisen leppeää ja ilmassa on ollut vielä kesän tuntu, vaikka siihen kovasti jo sekoittuukin kypsyvän viljan tuoksu.

Tätä viikonloppua voi viettää hyvin monelta kantilta. Täällä Pohjanmaalla vietetään venetsialaisia, Varsinais-Suomessa juhlitaan samaan aikaan muinaistulien yötä, tänään on Suomen luonnon päivä ja "Nuku yösi ulkona"-päivä. Somen kuvavirta on täyttynyt kauniista luontokuvista ja voin vain kuvitella miten se tänä iltana suorastaan räjähtää, kun viikonloppua eri tavalla viettävät ihmiset julkaisevat kuvia raketeista, ulkotulista, kynttilöistä, mökkiviikonlopuista, rantajuhlista ja muista kesäsesongin päättävistä juhllisuuksista.

Minä vietä venetsialaisia kotona. Yksin, tai lähes yksin. Omasta halustani. Suurin osa perheestä lähti käymään mummulareissulla ja esikoinen viihtyy yllättäen paremmin tyttöystävän seurassa kuin äidin (kummallista käytöstä 16 vuotiaalta:D). Huomenna on pitkä työpäivä, jonka vuoksi en voinut itse lähteä reissuun. Olen siivonnut kodin ja käynyt kaupassa. Poikkeustilanteen vuoksi herkuttelimme kolmistaan grilliruualla. Sohvalla odottaa irtokarkkipussi, jossa on vain ja ainoastaan sellaisia karkkea, joista tykkään. Ei yhtään hedelmä- tai vaahtokarkkia, mutta paljon suklaata, salmiakkia ja piristeenä vähän kirpeää. Saunan pesässä on tulet ja aion istua takapihan terassilla vilvoittelemassa ja haistelemassa kypsyvän viljan tuoksua niin pitkään kuin tarkenen. 

Vietän iltaa juuri niin kuin haluan ja olen toivonut. Ja kuitenkin välillä tulee sellainen olo, että pitäisikö tätä iltaa viettää jotenkin toisella tavalla. Kuuluisiko minunkin olla jossakin ihmisten ympäröimänä? Olisiko pitänyt kutsua vieraita? Onko ihan tylsää olla vain kotona? Vietänkö venetsialaisia "väärin"?

Mistä nämä typerät kysymykset kumpuavat? Ne kumpuavat somen voimasta. Valitettavasti. Ajattelen olevani sellainen ihminen, joka uskaltaa elää niin kuin parhaaksi näkee. Monessa asiassa toimin niin kuin kaikki muutkin, mutta monessa asiassa teen niin kuin itse ajattelen. Mutta en tietenkään ole immuuni sille, mitä joka tuutista tulviva kuvavirta eteeni tuo. Tottakai sitä vaistomaisesti tekee mielessään jonkinlaista vertailua oma elämä vastaan kaikkien muiden elämä. Ja vaikka järki sanoo, ettei vertailu kannata, mieli vertailee kuitenkin. Näin kirjoitettuna tämä kaikki tuntuu todella hölmöltä, mutta uskoisin, etten ole ainoa.

Haluan uskoa siihen, että kun tiedostaa sen, mikä valta kuvilla ja mielikuvilla on meihin, asialle voi myös tehdä jotakin. Kuvat ovat välähdyksiä pienistä hetkistä, eivät koskaan koko totuus. Kuvien takana voi olla ja on paljon sellaista, mitä kuvan katsoja ei saa koskaan tietää. Ja joka tapauksessa ihmisten kuvia esim. instagramissa on ihana katsoa. Siinäkin tapauksessa, että mieli ryhtyy vertailemaan.

Eli, vietä sinäkin viikonloppusi niin kuin parhaaksi katsot. Nauti somen kuvavirrasta, jos se tuottaa sinulle iloa. Jos huomaat vertailevasi omaa elämääsi muiden elämään, lopeta! Heti! Hyvää venetsialaisviikonloppua tai muinaistulien viikonloppua, kesän päättäjäisviikonloppua. Hyvää Suomen luonnon päivää ja makoisia unia kaikille, jotka osallistuvat "Nuku yösi ulkona"-haasteeseen. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille, jotka eivät vietä mitään edellämainituista, sillä totta vieköön sekin on ihan sallittua!

tiistai 17. elokuuta 2021

Suon villi laulu


 Kun lukee hyvän kirjan, on syytä laittaa siitä vinkki kiertoon. 
Tässä teille sellainen.

Suon villi laulu on kirja, johon tuskin olisin tarttunut pelkän takakannen tekstin perusteella. En ole mikään murhamysteerien ystävä ja kannen lupaukset upeista luontokuvauksista tuskin olisivat vakuuttaneet minua niin paljon, että olisin ottanut lainaan tätä kirjaa. Kirja tarttui matkaan kirjaston pikalainakärrystä puhtaasti siksi, että laulukaverini suositteli sitä taannoin iltakahvipöydässä. Tämän suosituksen jälkeen törmäsin hyvinkin ylistäviin kommentteihin tästä kirjasta milloin instagramissa, milloin aikakauslehden sivuilla. Niinpä päätin ottaa selvää mitä suositusten takana on ja lainasin kirjan.

Suon villi laulu on kirja luonnosta, tarkemmin ottaen rämesuosta. Samalla se on pienen tytön kasvutarina lapsesta aikuiseksi. Kirja on koskettava kertomus hylätyksi tulemisesta, selviytymisestä, kasvamisesta ja luonnosta. Murhamysteerikin siinä on, mutta ei liian näkyvänä, vaikkakin hyvin olennaisena osana. Ja ratkaisu tarjoillaan lukijalle vasta siinä vaiheessa, kun ajattelee, ettei ratkaisua edes ole.

Kirjassa on paljon sivuja, mutta teksti on eteenpäin menevää ja siten nopealukuista. Luontokuvaukset ovat kauniita, mutta niitäkään ei maalailla liikaa, eikä niihin pääse kyllästymään. Joskus jää sellainen olo, että kirja, jossa luonto on isossa osassa, maalailee luontokuvauksia niin paljon ja runsailla sanoilla, että kaikki muu asia ehtii unohtua. Tässä kirjassa niin ei pääse käymään.

Kirja ei naurata, mutta se koskettaa ja välillä vähän itkettääkin. Lämmin suositus!

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Aamun onkiretki

 Onpas ollut hyvällä tavalla pitkä sunnuntai. Sillä tavalla pitkä, että sitä on vieläkin mukavasti jäljellä ja kuitenkin on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä.

Kun lapsista puolet on jo teini-ikäisiä tai ainakin kovasti sitä kohti menossa, on helpompaa hyväksyä se tosiasia, että sunnuntaiaamuna ei kannata suunnitella kovin suurisuuntaista tekemistä koko perheelle. Jokaisen kannalta pyhäpäivän rauha säilyy parhaiten, kun ottaa mukaan kaikki hereillä olijat ja jättää loput nukkumaan ansaittuja uniaan.

Viime talven aikana retkeilimme monena viikonloppuna. Hiihtoloman jälkeen aloitimme kotona mittavan remontin, jonka tiimoilta pääsimme muuttamaan takaisin kotiin huhtikuussa ja pientä hiomista remontin tiimoilta kesti kesään asti. Kesällä  mukaan astuivat omat epäsäännölliset työni, jotka tarkoittivat työssäoloa myös viikonloppuisin. Niinpä retkeily jäi kaiken muun elämisen jalkoihin. Tänään tuumailimme miehen kanssa, että olisiko nyt aika herätellä nukuksissa oleva lähiretkeilyinnostus taas henkiin ja käydä jossakin. Tuumasta toimeen. Kaakaot termariin, kaapista vähän evästä ja varastosta onget mukaan ja menoksi. 

Ilmassa oli jo helposti aistittavaa alkavaa syksyä, kun kosteassa aamuilmassa heitimme siimat veteen. Koski kohisi ja jossakin kaukana raakkui varis. Pienin ei jaksanut kauaa onkimisesta perustaa. Hän olisi tietenkin halunnut, että kala syö heti, kun siima putosi veteen. Välillä koukku tarttui rannan heinikkoon, välillä pohjaan. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää. Kaakao lämmitti ja maistui juuri niin hyvältä kuin se ulkoilmassa aina maistuu.

Aika hyvä alku päivälle.


Paras kiitos kaikista tehdyistä retkistä tuli tänä aamuna, kun iskämies kaatoi keittiössä kuumaa kaakaota termospulloon. 

"Täällä tuoksuu retki", tuumasi yksi lapsista.

 Niin tuoksuu. 

Ja vaikka monta asiaa on takuulla tehty päin honkia lasten kanssa, 

niin tämän toteamuksen talletan mieleeni lujasti.