Joulun pyhäpäivät

Joulumatka on kulkenut tapaninpäivän iltaan. Joistakin blogeista olen jo lukenut, miten jouluttelu saa nyt riittää ja ajatukset siirtyvät ohi joulun uuteen vuoteen ja aivan muihin aiheisiin. Itseäni moiset kirjoitukset jollakin tasolla hämmentävät. On toki niin, että nyt eletään varsinaisten joulunpyhien viimeistä iltaa, mutta kyllähän itse joulua vielä riittää. Eihän se ole ohi ollenkaan. Jos tähän juhla-aikaan valmistaudutaan marras- ja jopa lokakuulta lähtien, tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että koko homma ollaan valmiita laittamaan pakettiin ensi vuotta varten siinä vaiheessa, kun pitäisi vain olla ja nauttia siitä juhla-ajasta, johon on pitkään ja hartaasti valmistauduttu. Pakostakin tulee mieleen, emmekö enää osaa pysähtyä ollenkaan? Onko koko ajan vain mentävä kohti uusia projekteja ja päämääriä niin, että tuntuu täysin vanhanaikaiselta hetkeksi huokaista ja keskittyä käsillä olevaan hetkeen? Minä vaan kysyn....

 

Joulunpyhät Puron varresa ovat sujuneet kaikinpuolin mukavasti. Ehkä kuulostan imelältä, mutta totuus on, että meillä on ollut tosi ihana joulu. Ei mitään maata mullistavaa, mutta tavallista, riehakasta, herkullista, jännittävää, iloista ja lopulta myös rauhallista. Sellaista, kuin se varmasti aika monen muunkin kohdalla on ollut. Tavallinen joulu, johon ei kaipaa mitään lisättävää.

 

Aattona ilma täyttyi jännityksestä lasten odottaessa iltaa. Sitä ennen kävimme kirkossa ja mummulassa syömässä. Illalla kokoonnuimme kymmenen hengen porukalla meillä, joulupukki kävi ja loppuilta olikin sitten iloista hulinaa lahjojen parissa. Tämä karvainen kaveri ei ollut joulupukista moksiskaan, vaan kävi innokkaasti nuuskimassa ja tutustumassa pitkäpartaiseen vieraaseen.

Joulupäivä kului kotona rennoissa merkeissä. Suklaata kului laatikko tolkulla, jouluruoka maistui edelleen ja uudet lahjat pääsivät kovaan käyttöön. Oli mukavaa vain olla.

 



 

 

 

Tänään kotielämä jatkui, mutta saimme seuraa mummusta ja tutasta, jotka pääsivät pitkästä aikaa käymään. Illalla moikkasimme vielä Sanni-serkun perhettä mummulassa, joten säpinää on riittänyt tähänkin päivään oikein sopivasti. Jouluruoka ei kyllästytä edelleenkään. Voisin aivan mainiosti syödä sitä välipäivätkin uuteen vuoteen saakka, mutta arvelisin kinkun loppuvan huomenna.

 

Joulu jatkukoon!



Aatonaattoillassa

Joulumatka on kulkenut aatonaattoiltaan. Ja voitteko kuvitella, minä istun ja bloggaan, taustalla pyörii telkkarista ohjelmaa, kinkku tuoksuu, eikä yhtään lahjapaperirullaa, koristenauhaa tai muutakaan paketointitarviketta näy missään. Pääsimme siihen tavoitteeseen, että tänä vuonna aatonaatto ja varsinkin sen ilta käytetään jotenkin muuten kuin lahjoja paketoiden. Vapauttava tunne!

Tästä jos mistä haluan tulevan Perinne isolla peellä.

 

Tällä viikolla lapset aloittivat joululomansa keskiviikkona, jolloin enää vain pyörähtivät koulussa todistukset hakemassa. Sitä ennen vietimme tiistaina ihanan perinteistä ja joulun tunnelmaa täynnä olevan joulujuhlan koululla. Perinteitä vaalittiin myös viime sunnuntaina, kun iskämies lähti lasten kanssa kuusivarkaisiin ja oikein komean yksilön kanssa tulivatkin kotiin.

 

 

Mieluiten jättäisin kokonaan kommentoimatta tuota kuusivarkautta, mutta ehkä nyt selvyyden vuoksi kuitenkin sanon, että rosvoreissulla käytiin sen verran tutun ja läheisen ihmisen metsässä, että sen kehtaa täälläkin julkisesti tunnustaa. Vaikka mistäpä minä varmaksi pystyn sanomaan mitä sanktioita tästä vielä seuraakaan:D

 

Tänä jouluna saimme kuusen alle uuden asukkaan, kun Nanna oli koulussa tehnyt pienen tontun, jonka koti on kuulemma joulukuusen alla.

 

 

Karkkikepistä tonttu-ukko sai mainion kävelykepin itselleen.

Kuusen vierestä sijansa löysi viime vuotiseen tapaan

isän tekemä jouluseimi "asukkeineen".

 

 

Tonttu Toljanteriakin ehdittiin yhtenä iltana tyttöjen kanssa katsoa.

 

Vaikka telkkarissa pyörivä joulukalenteri on osoittautunut ensimmäistä jaksoaan paremmaksi, niin ei se kuitenkaan vanhaa kunnon Toljanteria voita, "kehevatsu sentään":)

 

Huomenna on sitten jouluaatto.

Ulkona keli ei ole jouluinen, mutta eipä se sitä ollut viime vuonnakaan.

Ei anneta sen häiritä, liikenteeseen vain malttia ja löysää kaasujalkaa.

 

Toivotan jokaiselle Puron varresa vierailevalle rauhallista ja hyvää joulua!

 



Piparin tuoksua, tonttujen juoksua....

Otsikko tulee eräästä joululaulusta. "Piparin tuoksua, tonttujen juoksua, sitäkö joulu on? Kiirettä, huisketta, salaisuus kuisketta, sitäkö joulu on?" Jotakin tämän kaltaista on Puron varren joulukuuhun viime päivinä ja menneenä viikkona kuulunut.

 

Tonttujen apuna on mukava kulkea, kunhan se pysyy joissakin rajoissa. Ajatus siitä, että jouluostoksilla täytyy kulkea kuukauden jokaisena viikonloppuna ei jaksa innostaa, mutta riittävän vähäisessä määrin se on mukavaa. Tänä vuonna (niin kuin kaikkina muinakin vuosina) olen jälleen päättänyt, että en jätä joululahjojen paketointia aatonaattoiltaan. Ainakin viisi viimeistä vuotta on mennyt samalla kaavalla, että aatonaattoiltana iskämiehen kanssa paketoidaan puolilta öin joululahjoja ja mietitään, miksei tätäkään voinut hoitaa aikanaan. Totisesti toivon, että tämä vuosi on myönteinen poikkeus edellisvuosien joukossa.

 

Piparkakkujen leipominen on myös yksi joulukuuhun kuuluvista asioista. Meillä siihen puuhaan kului eilinen päivä. Omaan jaksamiseeni ja kuntooni nähden oli rahtusen ylimitoitettua tehdä kymmenen litran kattila täyteen piparitaikinaa. Niitä sitten leivottiin ja leivottiin suoraan sanottuna väsymykseen asti. Nelly oli innokkaana apulaisena yllättävänkin kauan. Onneksi koululaiset halusivat myös leipoa sitä mukaa, kun kotiin tulivat. Ja onneksi iskämies siivosi keittiön (ei halunnut, mutta teki sen silti), kun itse makasin sohvalla puoliunessa. Ruskeita pipareita tuskin leivomme enää tämän joulun aikana.

Lasten Sanni-serkku oli myös käymässä mummulassa viime viikolla. Nappasin hupaisan kuvan mummulan eteisestä, jossa Kasperin ja Sannin kengät olivat vierekkäin. Ikäeroa serkuksilla on kymmenen vuotta, kengännumerot eroavat toisistaan 20 numeron verran.

 

Itsenäisyyspäivänä

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille blogin lukijoille! 

Melkoisessa paukkupakkasessa on tätä Suomen juhlapäivää vietetty. 

Ei meinannut aamulla lippua tankoon saada, kun naru oli niin jäässä.

Tämä päivä alkoi kirkosta jumalanpalveluksella ja itsenäisyyspäivän juhlalla. 

Partiolaiset olivat mukana lippuairueina, Emmy yhtenä heistä. Päällimmäisenä jäivät mieleen ajatukset kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Vanhoja, mutta yhä voimassaolevia ajatuksia. Ja kaiken perustana tietenkin kiitollisuus vapaasta maasta. Ajattelen niin, että vaikka välillä meillä suomalaisilla on hyvinkin erilaisia näkemyksiä asioista, niin olemme kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että vapaa ja itsenäinen maa on ison kiitollisuuden arvoinen asia.

Ilta sujuu perinteisin menoin. 

En itse ainakaan osaa ajatella, että olisin itsenäisyyspäivän iltana kotona 

enkä seuraisi Linnan juhlia. 

Vähän herkkuja ja pientä naposteltavaa pöytään.  

Rauhaisaa juhlapäivän jatkoa!

Tuoksuja

Minulla on mielessäni pieni haave, että ehtisin kirjata tänne ylös jokaisena joulukuun päivänä jonkun ajatuksen tai jouluisen puuhan, jota päivään on mahtunut. Mikään joulukalenteri tästä ei tule, koska luvassa ei ole mitään "takuuvarmaa" päivittäistä postaamista, eikä muutenkaan mitään sen kummempaa punaista lankaa postausten sisällöstä. Mutta itselle olisi hauska jättää pieni muisto tämän vuoden joulukuun touhuista. Nähtäväksi jää miten hyvin aikomus käy toteen...

Tänään talo on täyttynyt hyvistä tuoksuista: lanttulaatikosta ja tuoreista sämpylöistä. Lanttulaatikon tuoksun hyvyydestä voidaan olla montaa mieltä. Käytännössä Kasper teki laatikot valmiista lanttusoseesta, mutta yökkäili vedet silmissä soseen hirvittävää hajua. Ja minusta se toi niin joulun tuntua koko tupaan:) 

Nuo kauppojen valmiit juuressoseet ovat kyllä verrattomia apuja laatikoiden valmistuksessa. Niiden ohjeilla kuka vaan osaa tehdä joululaatikot itse, kotiin tulee hyvä tuoksu (niin, tämähän taisi olla myös makukysymys) ja kuitenkaan ei tarvitse keittää ja kuoria juureksia itse. Työläin vaihe jää välistä, joten tällainen puolikuntoinenkin jaksaa ne tehdä. Tosin, jollekin se on juuri se joululaatikoiden juttu, että tehdään kaikki työvaiheet alusta alkaen, mutta minulle sopii oikein hyvin oikaista se keitä-ja-kuori- vaihe kokonaan. Ja tuoreiden sämpylöiden tuoksua ei varmaan kukaan moiti.

 Nyt kutsuu sauna ja muut lauantai-illan puuhat. 

Hyvää viikonloppua!

Arki

Joulukuu on monenlaisten juhlien kuukausi. 

Itse joulun lisäksi tässä kuussa juhlitaan itsenäistä Suomea ja lukuisia synttäreitä niin perhe- kuin lasten kaveripiirissäkin ja lopuksi tietenkin vuoden vaihtumista.

 Muutenkin näin joulun aikaan tulee ajatukset keskitettyä jotenkin tavallista enemmän kaikenlaiseen juhlavaan, arjen yläpuolelle kohottavaan tai ainakin juhlan valmisteluihin.

Mutta... ei ole juhlaa ilman arkea. 

Ja joulukuuhunkin mahtuu monta ihan tuiki tavallista arkipäivää. 

Arkenakin on syötävä ja tänään meillä syötiin hernekeittoa.

Edellisestä kerrasta olikin pitkä aika.

 Menekki oli, sanotaanko että vaihteleva.

Jätän arvattavaksi kenen annos tämä oli.

 Positiivisena puolena mainittakoon, että ruoka-annoksen haltija itsekin myönsi, 

että nyt taitaa olla semmonnen tilanne, että pitää syödä lautanen tyhjäksi. 

Mutta ei se joulukinkkukaan miltään maistu, jos sitä syö joka päivä ennen jouluaattoa.

 

Joulukuun ensimmäisen taikaa

Joulukuun ensimmäisessä päivässä on jotakin erityistä. Se ei ole tietenkään sama asia kuin jouluaatto, mutta jonkinlaista kihelmöintiä ja odotusta tähänkin päivään liittyy. 

On alkamassa ainutkertainen aika vuodenkierrossa. 

Ensin ajattelin kirjoittaa tähän, että ainakin lapsiperheissä joulukuun ensimmäiseen liittyy kaikenlaista jännää. Jätin kuitenkin kirjoittamatta, koska olen ollut tätä mieltä myös silloin, kun itselläni ei ole ollut lapsia. Minusta joulukuun ensimmäinen päivä on aina ollut erityisempi päivä, mitä muiden kuukausien ensimmäiset päivät.

Tämän erityisyyden ja kihelmöinnin huomasi heti aamusella. Yleensä meillä Puron varresa herätään niin, että me iskämiehen kanssa olemme ensimmäisinä hereillä. Keitämme kahvit, syömme aikaista aamupalaa ja kaikkea muuta keski-ikäisyyden kammioon kuuluvaa, kuten alikersantti-täti tässä yhteydessä ystävällisesti huomauttaisi. Tänä aamuna Nelly neljävee kömpi viereen vielä siinä vaiheessa, kun itsekin hieroskelin unihiekkaa silmistäni. Viereen kömpimisessä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, mutta normaalina aamuna Nelly jatkaisi vielä uniaan hetken aikaa, toisin kuin tänään. Eikä aikaakaan, kun Emmy nousi myös ylös. Ei kuulemma nukuttanut enää, vaikka yleensä neiti kolmasluokkalaista saa käydä herättämässä vähintäänkin kolmasti ennen varsiaista heräämistä. Ja koska ei kahta ilman kolmatta, Nanna heräsi myös ilman herättämistä, omia aikojaan. Tässä vaiheessa kello näytti puolta seitsemää.

Joulukalenterit olivat olleet odottamassa jo toista kuukautta tätä aamua, joten ei sitä liian pitkään sopinutkaan nukkua. Ennen kouluun lähtöä tytöt ehtivät leikkiä leikin jos toisenkin, joten aamu tuntui varsin pitkältä (ihan hyvällä tavalla). Onneksi vitosluokkalainen nukkui normaalisti eli hyvin ja pitkään. Eivät maailmankirjat siis aivan kokonaan sekaisin menneet, vaikka oli hänelläkin kalenteri odottamassa.

 

Ylen joulukalenterin kerkesimme myös katsastaa heti aamusta. Minusta uusi joulukalenteri vaikutti aivan hyvältä, vaikka pieni (iso) nostalgikko minussa kaipaa vanhaa kunnon Tolijanteria, vielä vanhemmista joulukalentereista puhumattakaan. Yksi asia kiinnitti tuossa uudessa joulukalenterissa huomion: hirveä kiire ja hoppu. Korvatunturin joulutouhuihin liitetään toki aina kova työ ja meno ennen joulua, mutta nyt se oli minusta viety vähän turhankin kiireiseksi. Se ei tuntunut enää tonttujen touhulta, vaan enemmän ihmisten maailmaan kuuluvalta kiireeltä. Jäin miettimään onko tarpeen korostaa lasten ohjelmissakin jouluun (muka) kuuluvaa kiirettä? Eikö joulukalenteri voisi toimia juuri toisinpäin, rauhoittamalla ja levollisen letkeällä tunnelmalla.?

 

Oman joulukalenterini hankin kahden edellisen vuoden tapaan PartyLitelta. Rauhoittava tunnelma on taattu, kun sytyttää luukusta löytyvän kynttilän.

 

Joulumatka jatkukoon, nyt ihan viralllisesti joulukuun puolella.

 

 

Hyvää ensimmäistä adventtia!

Rauhallista ja levollista ensimmäistä adventtisunnuntaita jokaiselle tätä blogia lukevalle! Ensimmäinen adventti on virallinen alku siinä joulumatkassa, joka  nyt alkaa ja päättyy jonnekin loppiaisen tuntumaan, jolloin joulukuusi viedään pois ja koristeet saavat väistyä sydäntalven ja alkavan kevään odotuksen tieltä.

Itselläni ensimmäiseen adventtiin ja sen ympärille kuuluu monenlaisia pieniä juttuja, jotka yhdessä tekevät siitä yleensä varsin tunnelmallisen ja mukavan joulumatkan aloituksen. Tänä vuonna kaikki ei  mennyt samalla tavalla kuin muutamana edellisenä vuonna, mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitinkin, niin joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa. Varmaa on se, että joulu tulee. Joulumatkan eri vaiheet voivat vaihdella suurestikin.

Ensimmäinen etappi, joka yleensä omaan joulumatkaani kuuluu, jäi tänä vuonna tykkänään pois. Minulla on useana vuonna ollut tapana valvoa ensimmäistä adventtia vastaavana yönä siihen saakka, että Jouluradion ensimmäiset Hoosiannan sävelet kajahtavat ilmoille puolenyön aikaan. Se on ollut minun oma jouluhetkeni: teekuppi ja Jouluradion Hoosianna. No, eilen olin siihen aikaan untenmailla. Olin ollut jo pitkään. Ei puhettakaan, että minusta olisi ollut valvojaksi puoleen yöhön saakka. Hoosiannaa pääsin kuitenkin laulamaan tänään perhekirkossa. Ja muutenkin tänä viikonloppuna on laulettu joululauluja paljon. Eilen illalla kokoonnuimme sukulaisporukallla laulamaan joululauluja lasten isomumpin ja vaarin luokse. Tädeille kiitokset järjestelyistä! Oli mukavaa ja oikein jouluisaa:)

Monena adventtina olen keittänyt perheelle joulupuuron aamupalalle. Sekin on mukavaa hommaa rauhallisessa talossa, joululaulujen soidessa. Niin jäi tekemättä sekin tänä vuonna, mutta ihan tarkoituksella. Tiedossa oli, että perhekirkon jälkeen on seurakunnalle tarjolla joulupuuroa, joten mitäpä sitä sitten kotona keittämään. Hyvältä maistui ja onhan se aina kiva päästä valmiiseen pöytään.

Adventin aamuun kuului tänä vuonna partiolaisten adventtikalenterin avaaminen ja lapset saivat pienet adventtipussit. Porukalla katsoimme vanhoja Tonttu Toljanterin joulukalenterin jaksoja. Voe mavon silimä! Ei ole Tolijanterin voittanutta:)

Hyvää joulumatkaa jokaiselle! 

Talvihorros

Ennalta suunnittelemattomasta syystä näyttää siltä, että tämä blogi vaipui jonkinlaiseen talvi- tai ainakin marrashorrokseen. Mutta sellainen blogi kuin on kirjoittaja, eikä allekirjoittanutta ole viime aikoina voinut liiallisesta aktiivisuudesta syyttää. Taudin kuvaan sopii, että tännekään ei ole uutta tekstiä aikoihin syntynyt. Mutta niin kuin alikersantti-täti suorasanaiseen tapaansa totesi: eivät ne terveille sairaslomaa kirjoita. Täällä ollaan siis painittu aikamoisen väsymyksen kourissa. Kaikki mitä olen saanut tehtyä, on tuntunut tapahtuvan kuin hidastetussa filmissä ja välillä on olo ollut sama kuin sillä, joka seisoo asemalla ja juna toisensa jälkeen porhaltaa ohi, mutta itse ei vaan saa aikaiseksi ponkaista kyytiin.

Mutta eiköhän tämä olotila jossakin vaiheessa reippaammaksi rupea. Rautatablettien ja vitamiinien avulla päivä kerrallaan. Ja samalla tässä on saanut hyvän opetuksen siitä, että asiat hoituvat myös silloin, vaikkei kaikkea mielessä olevaa hommaa teekkään. Jos yhtenä päivänä ei jaksa muuta kuin tehdä ruuan perheelle, niin mahdollisesti seuraavana on virtaa jo imurointiin (tai ehkä sitä seuraavana) ja sehän kuulostaa jo oikein hyvältä. Muu perhe ansaitsee ison kiitoksen, sillä minun ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa kaikkea yksin, vaan jokainen tekee osaamisensa ja jaksamisensa mukaan yhteisiä hommia.

 Ja ihanaa on, että tuo pieni potkija tuolla mahan puolella kasvaa ja voi hyvin. On muuten aikamoinen myllääjä. Liekö aika kullannut muistot, mutta minusta tuntuu, etteivät muut lapset ole odotusaikana tuollaista elämää pitäneet:) Ei silti, että se minua haittaisi. Tiedän, että noita potkuja tulee vielä ikävä, joten nyt on aika nauttia niistäkin.

 Pikkuvaatteita olen vähän kerrassaan laitellut laatikoihin valmiiksi. Muu varustelu vauvaa varten on vielä aika alkutekijöissään. Joulun jälkeen sitten, ei tässä vielä kiirettä.

Ja niin, se joulu. Ajatella, että tänään on jo ensimmmäisen adventin aatonaatto. Jouluvalot on ripustettu ja mieli on valmis loppuvuoden tunnelmalliseen juhla-aikaan. Joululauluja on tullut kuunneltua jo aika paljon ja ensimmäiset glögit on juotu. 

Mitään stressiä en aio hankkia. Joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa.

 Se tehdään niillä voimilla kuin kulloinkin sattuu olemaan ja ilman mitään tekemistäkin se tulee, onneksi.

Levollista adventtiviikonvaihdetta!

 

 

Talven ensimmäiset

Arjen vilistäessä aamusta iltaan ja päivästä toiseen, 

moni asia on tapahtunut ensimmäistä kertaa tälle talvea.

Ensilumi toi tullessaan kaikki lasten talveen kuuluvat riemut:

ensimmäinen mäenlasku

ensimmäinen lumienkeli

 

ensimmmäinen luistelukerta

ensimmäinen tontulle tarkoitettu kirje,

 lyhtyyn piilotettuna

 

Kunnon talvi marraskuussa on ollut viime vuosina harvinaista herkkua. 

Ensi viikon lämpöasteet todennäköisesti siirtävät talven lopullista tuloa,

 mutta tällainen pieni alkupala talvesta on ollut virkistävää.

 

 

Uuden alun tuntu

Samalla, kun kalenterista kääntyi uusi kuukausi, maahan satoi ensilumi. Meille tämä oli jo toinen kerta ensilunta, kun sitä lajia saimme maistaa (osa ihan konkreettisestikin) jo syyslomalla Savon suunnalla. Mutta nyt sai Puron varsikin ensimmäisen valkoisen verhonsa tälle syksyä. Aika näyttää kuinka monta kertaa lumi sataa ja sulaa ennen kuin jää lopullisesti paikoilleen. Tulevan viikon säätieto näyttää pakkaspäiviä ainakin toistaiseksi, mutta itse en usko, että talvi tästä vielä täysillä alkaa. Niin monta joulukuuta on viime vuosina vietetty lämpöasteiden keskellä, että veikkaan tämän vuoden jatkavan samaa perinnettä.

 

Jokohan puutarhakalusteet voisi viedä varastoon...?

Mutta vaikkei lumi nyt maahan pysyvästi jääkään, niin olihan sitä ensilumen kuorruttamaa maisemaa mukava katsella. Aamulla valkeuden vain aisti ikkunan läpi pimeää tuijottaessaan ja vähitellen päivän valjetessa maisema kaunistui kaunistumistaan. Jollakin tapaa lumen ohuesti peittämä maisema toi mieleen uuden alun. Sen, miten uudella ja puhtaalla voidaan peittää vanha ja likainen. Ja tätä uuden alun tuntua tietysti lisäsi vielä se, että tänään aloitettiin uusi kuukausikin.

Eilisen sanomalehdessä oli kirjoitus marraskuun hyvistä puolista. Hassua sinällään, että semmoisiakin artikkeleita kirjoitetaan, vaikkkakin pilke silmäkulmassa. Ei kai se ole marraskuu muita kuukausia kummempi, mitä nyt vähän räntäsateisempi, pimeäpi ja loskaisempi kuin muut. Eräänlainen perheen mustalammas kaikkien muiden kuukausien joukossa. Oikein hyviä hyviä puolia oli tähän kuukauteen kuitenkin löydetty. Ehkä paras niistä oli Kaj Kunnaksen oivallus: "Turvallisuus. Meillä sataa vettä, räntää ja lunta, mutta ei pommeja. Se on suomalaisen marraskuun kaikkein paras ja positiivisin puoli, jonka muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta."

 

Ja taitaa tämän muistaminen saada kiitollisuuden lisäksi katseen kohoamaan omaa kotiterassia pidemmälle myös. Käsi sydämellä, osaammeko olla kiitollisia siitä, että taivaalta sataa pelkkää räntää? Otammeko sittenkin pommittoman taivaan itsestäänselvyytenä? Etuoikeutena, joka jotenkin "kuuluu" meille? Itselläni ei ainakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa näiden kysymysten äärellä.

 

Sateista perjantai-itaa

Vetää sataa oikein lotisemalla ja ulkona on mustaakin mustempaa. Tämän vuoden lokakuussa ei sateen ääniä ole juurikaan kuulunut, on ollut mahtavan kuivaa ja hyvät säät muutenkin. Joten kyllä sitä mukaan pitää mahtua muutama sateinenkin ilta, syksyä kuitenkin eletään. 

Tuntuu hassulta, että samalla kun kuuntelen sateen lotinaa ulkona, ei ole kuin pari päivää siitä, kun rakensimme tyttöjen kanssa alkavan talven ensimmäisen lumiukon Sanni-serkun iloksi Savontätin pihamaalle. Nyt on kuulemma sekin lumiukko saanut päälleen vesisadetta jo sen verran, ettei jäljellä ole kuin luuta ja porkkananenä. Täällä kotosalla Puronvarresa ei lunta vielä ole satanut olllenkaan.

Samalla kyläreissulla  kokeilin, vieläkö  muistuu mieleen muutaman vuoden takaiset opit havukranssin teosta. Materiaalin hankinta oli helppoa, kun havuja löytyi pihapiiristä vaikka kuinka paljon. Ja kyllä ne opit vielä muistissa olivat. Tämmöinen kranssi syntyi Savontätin oveen:

Itselleni voisin tehdä myös samanlaisen kranssin ulko-ovea koristamaan. Tänään laitoin pienet "pimeän-karkotus-valot" terassille, johon olin kerännyt kuusenoksia ruukkuun jo aiemmin. Kranssi olisi niille hyvä pari.

 

Torstaina iltapäivällä saimme tyttöjen kanssa Norjan matkalaisetkin kotiin. Paljon oli kilometrejä kertynyt auton mittariin, mutta reissu tuli onnellisesti tehtyä. Maisemat olivat olleet odotetusti hienoja.

Ja kivoja tuliaisiakin saatiin. Erityisesti nämä joululehdet lämmittivät mieltä:) Niitä onkin ollut hyvä selata, kun kuitenkin vähän joka välissä pitää huilata hetken aikaa. Muutamia herkullisen näköisiä leivontaohjeitakin lehdistä löytyi. En vain tiedä löytyisikö minusta niin paljon viitseliäisyyttä, että ryhtyisin niitä oikein huolella norjasta ja ruotsista itselleni kääntämään. Mukava näiden parissa on kuitenkin fiilistellä.

Hyvää alkanutta lokakuun viimeistä viikonloppua jokaiselle!

 

 

 

Pyhäaamua

Pimeys pitää vielä pihalla valtaa toista tuntia. Perjantai-iltana sytytetyt kynttilätkin ovat yön aikana sammuneet. Keittiöön sytytyin itselleni iloksi aamukynttilän ja nautin rauhallisesta pyhäaamusta, kun kaikki muut vielä nukkuvat. Nämä ovat minun hetkiäni. Oikeastaan tähän tunnelmaan kuuluisivat vielä taustalla soivat joululaulut, mutta niiden suhteen maltan mieleni (vaikka aika monesti olen jo meinannut joululevyt esille nostaa). Niin kauniita kuin ne ovatkin ja niin jouluihminen kuin olenkin, tiedän kyllästyväni joululauluihin jo ennen joulua, jos alan kuuntelemaan niitä lokakuussa. Joululehtiä sen sijaan olen selaillut ja fiilistellyt jo hyvän aikaa;) Niihin en ainakaan aikaisempina jouluina ole kyllästynyt.

 Ensimmäinen tämän kauden joululehtikin tuli ostettua. Ihan mukavaa luettavaa, vaikkakaan mikään "joulupommi" tuo lehti ei ollut.

Koululaiset ovat aloittaneet syyslomansa. Minullakin piti olla syysloma ja tavallaan onkin, vaikka se vaihtui jo viime viikon aikana sairasloma nimikkeeseen. Mielessä oli jälleen kerran aikamoinen lista asioita, joita syysloman aikana olisin halunnut tehdä. Nyt taitaa jäädä tekemättä, mutta asiat toki tärkeysjärjestyseen. Ei täällä missään elämän ja kuoleman rajalla maata, mutta jos voimat ovat poissa niin ne ovat poissa ja silloin on pakko ottaa iisimmin, kun oikein muuhunkaan ei voimat riitä.

Yritin eilen päästä helpolla ruuanlaitossa ja laitoin kaalilaatikon leivinuunin lämpöön muhimaan. "Mikä hirveä täällä haisee?"  ja "Onko tuota pakko syyä?"-kysymykset saivat nostamaan kattilan hellalle ja keittämään makaronia lisäksi. En minäkään lapsena kaalilaatikosta tykännyt, enkä edes tosissani uskonut, että sitä kukaan suostuu maistamaan. Oppivat aikanaan, että se on tosi hyvää. Niin minäkin opin:)

Puron varren miesväki lähti eilen syyslomareissulle Norjaan, alikersanttitätiä moikkaamaan. Siinä tavaroita pakatessamme ja kotipihalla auton perälle vilkuttaessamme tuli mieleen, että onko tässä esimakua meidän tulevien vuosien loma-ajoista. Siis siitä, että enää ei lomia vietetä automaattisesti kaikki samassa paikassa. Monestakin eri syystä on tehtävä valintoja ja jaettava reissuvuoroja. Vauvan synnyttyä talvella meillä vaihdetaan taas reilun parin vuoden tauon jälkeen vaippoja ja samaan aikaan ovella kolkuttelee alkava murrosikä omine juttuineen. Elämänvaiheet ja mielenkiinnnon kohteet siis vaihtelevat, samoin pankkitilin saldo, joka kuitenkin on aika määrävässä roolissa silloin, kun reissuja suunnitellaan. Vahvasti uskon myös siihen, että edelleenkin meidän lomat tulevat olemaan varsin kotipainotteisia. Toistaiseksi kukaan ei ole niistäkään valittanut (mutta se tilanne tulee luultavimmin lähivuosina muuttumaan). Mutta nyt vain odotellaan kuvia Ruotsista ja Norjasta, jahka nyt ensin selviävät Vaasasta Uumajaan ilman pahempia syysmyrskyjä.

Hyvää syyslomaa jokaiselle, jolla sellainen on! Mukavaa pyhää kaikille! 

Omassa olohuoneessa voi ottaa myös rennosti.

 

 

Välkkykää

En pidä juuri koskaan sellasista blogipostauksista, joissa sormi ojossa opetetaan ja neuvotaan kanssaihmisiä elämän jalossa taidossa. Aika usein sellaisista postauksista välittyy tausta-ajatus, että blogin kirjoittaja uskoo edustavansa jotenkin fiksumpaa kantaa tai mielipidettä verattuna oletettuun kohderyhmään. Ja jos ei nyt aivan suoraan, niin kohtuullisen epäsuorasti kuitenkin annetaan ymmärtää, että jokaisen kunnollisen kansalaisen tulisi olla ja toimia samalla tavoin kuin blogin kirjoittaja.

No, tässäpä tulee nyt juuri sellainen ärsyttävä, sormi ojossa tehty postaus, jonka tarkoitus on tuoda esille ihan avoimesti, että tämän blogin kirjoittaja pitää aika urpona jokaista, joka toimii toisin. Tapahtumat sijoittuvat viikon takaiseen perjantai-iltaan, jolloin pimeys peitti jo maan ja sumuakin esiintyi.

Lähdimme nimittäin viettämään viikonloppua Kolmen maakunnan mummulaan. Harvoin on meillä niin innokkaasti ja omatoimisesti perjantaina siivottu kuin mitä viime perjantaina koululaiset siivosivat. Hyvänä motivaattorina toimi juurikin tuo odotettu reissu mummun ja tutan luo. Pimeä ehti kuitenkin tulla ennen kuin matkaan päästiin ja tällä matkalla teimme havaintoja, joita oli itseasiassa aivan liikaa. Nimittäin: aikamoinen määrä kanssakulkijoita ei ollut havainnut, että on syksy ja iltaisin on pimeää. Tai sitten heidän ajatuksensa olivat vielä niin kesäajassa (jota toki on jäljelläkin vielä reilun viikon verran), ettei ajatus jonkinlaisesta HEIJASTIMESTA ollut käynyt mielessäkään. 

Valitettavan paljon ajoime sellaisten jalankulkijoiden ohi, joilla ei ollut yllään minkään valtakunnan heijastimia. Ei pieniä, ei isoja, ei edes mitään heijastavaa nauhaa tuulihousujen lahkeessa. Ja jos tästä jotakin hyvää pitää löytää, niin saimme monta kertaa näyttää lapsille ihan konkreettisesti miten huonosti autosta huomataan pimeässä liikkuva kävelijä, jos yllä ei ole muuta kuin tumma tuulipuku. Ne muutamat valistuneet yksilöt, jotka olivat löytäneet päällensä heijastinliivin tai irrallaan heiluvan heijastimen, erottuivat pimeässä todella edukseen. 

Ja huomasimme myös, että jo aivan pienikin heijastin on paljon parempi kuin ei heijastinta ollenkaan, heijastinliivi on tosi hyvä ja paras näyvyys oli eräällä naisella, jolla oli yllään heijastinliivi ja lisäksi vielä hihassa heiluva heijastin. Pyöräilijöillä tilanne oli siinä mielessä edes vähän parempi, että oman heijastimen unohtuessa kotiin, pyörässä on yleensä valmiina heijatimia, jotka näkyvät.

Onneksi mitään todellisia vaaratilanteita ei syntynyt, mutta me saimme hyvän oppitunnin siitä, että turhaan ei sanota heijastimen olevan halpa henkivakuutus. Sitä se todella on. Pienimpiä heijastimia (jotka nekin näkyivät pimeässä ihan ok) saa ilmaiseksi jokaisesta pankin tai vakuutusyhtiön konttuurista, joten tämä heijastinasia ei voi olla rahakysymys kenellekään, eivätkä paremmin näkyvät liivitkään montaa euroa kustanna.

Eli summa summarum: vaikka tämä kirjoitus on ärsyttävän opettavainen, hieman holhoava ja toisin toimivia leimaava, niin käytä heijastinta siitä huolimatta, kiitos!

 Autoilija kyllä väistää, mutta autoilijan on ensin nähtävä ketä ja missä väistää.

Ei-mene-kuin-Strömsössä-päivä

Selasin aamusella teekupin ääressä päivän lehteä, joka kertoi, että tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Kaikenlaisia teemapäiviä ja -viikkoja tuntuu nykyään putkahtavan esiin kuin sieniä syysmetsässä, mutta eihän niitä kaikkia tarvitse niin vakavasti ottaa. Toisaalta, tällaisten teemapäivien avulla on kätevää nostaa, vaikka ihan pikaisestikin, esiin erilaisia asioita ja ilmiöitä elämän eri alueilta. Ylipäätään tuo tiedotuksen virta tuntuu välillä olevan niin vauhdikas, että ihan oikeasti tärkeätkin asiat tulevat ja menevät sellaista vauhtia, että paljon jää asioita kokonaan huomaamatta.

Epäonnistumisiakin on niin monenlaisia. On niitä, jotka jälkeenpäin jaksavat naurattaa  niin itseä kuin muitakin ja sitten on niitä reisille lorotuksia, joista ei jälkipolville paljon kerrottavaa jää ja vaikka jäisikin, niin kylllä ei kerrota!

Mutta, teemastaan huolimatta tämä päivä ei kuitenkaan ole ollut mikään tavaton fiasko. Mieluummin sitä miettisi niitä onnistumisia elämässään, mutta ollakseni aivan rehellinen, niin niistä "päin-hevosen-genitaaleja" mennestä tapahtumista oppii kuitenkin enemmän.

Tämmösiä ajatuksia nousi tästä päivästä, lokakuisesta torstaista.

 

Jokohan sitä uskaltaisi...

...viimeinkin kirjoittaa myös tänne sen, mikä on silmin ollut näkyvissä jo pitkään

ja sydämen alla sitä on kannettu vielä pitempään.

Kun tammi-helmikuun pakkaset paukkuvat, 

Puron varteen on toiveissa saada Taivaan Isältä pieni paketti.

Meijän iltatähti<3

 

Onko meillä iso perhe?

En yleensä suuremmin mieti perheemme kokoa. Joskus (hyvin harvoin) saatamme kuulla jonkinlaista kommenttia "suurperheestä", mutta tätä ei usein tapahdu. Itseäni nämä kommentit hämmentävät joka kerta. Ympärillämme on paljon perheitä, joiden koko on tuplaten meidän perheemme koko, joten kuusihenkinen perhe ei ole täällä mikään erikoisuus. 

En myöskään yleensä mieti sitä, minkä verran meillä kuluu ruokaa. Syödä pitää ja vielä monta kertaa päivässä.  Ruokaa kuluu ja on selvää, että kaupassa käydään monta kertaa viikossa ja aika harvoin sieltä yhdellä kassilla selvitään. Näin se vain menee.

Mutta sitten joskus sattuu niin, että käsillä oleva todellisuus ryöpsäyttää kasvoille sen tosiasian, että on meitä kuitekin jonkin verran. Ainakin sen verran, että se joskus saattaa kiinnittää (kiusallistakin) huomiota.

Viikko sitten lauantaina lähdin ruokaostoksille lähikaupunkiin. Kotona tilanne oli selkeä: jääkaappi oli aika tavalla tyhjä ja ajatuksena oli tehdä ruokaostokset niin, ettei viikolla tarvisi kaupasta hakea muuta kuin maitoa ja vähän tuoretavaaa (ja kaikki unohtuneet tavarat). Pakkasin mukaan monta isoa kassia ja hyppäsin autoon. Citymarketissa oli menossa Mammuttimarkkinat ja naivisti ajattelin, että aamulla aikaisin saisin tehdä ostokseni kohtuullisen rauhassa.

Kovinpa olin väärässä. Parkkipaikka oli kohtuu aikaisesta ajankohdasta huolimatta varsin täynnä, mutta aina sitä yksi asiakas vielä sekaan sopii. Ryhdyin tekemään ostoksia ja aivan aidosti nautin siitä, että sain kierrellä kaikessa rauhassa hyllyjä edestakaisin ja miettiä mitä tarvisin. Uskallan jopa väittää niinkin hurjia, etten sortunut mihinkään suurempaan heräteostokseen, vaan kaikki hankinnat olivat tarpeellisia. Kyllähän se kärry "aika" täyteen tuli ennen kuin kassalle asti kerkesin. 

Kassalle oli jonoa. Siinä seisoskellessa sai samalla tehdä huomioita kanssaostajien tavasta käyttäytyä jonossa. Olen ennenkin tullut siihen tulokseen, että eläkeläiset (anteeksi vain) ovat kaikkein huonoimpia jonottajia, enkä tästä mielipiteestäni luovu vieläkään. Oli myös huvittavaa havaita, miten paljon vaivaa jotkut jaksavat nähdä sen eteen, että saavat maksimoitua tarjouskahvipakettien määrän taloutta kohdin. Vinkkinä sanoisin, että jos pariskunta haluaa ostaa tarjouskahvia niin, että molemmmat ostavat samaan talouteen maksimimäärän paketteja, niin itse en välttämättä laittaisi päälle samanlaisia tuulipukuja ja seisoisi peräkkäin samassa kassajonossa.... Ja ehkä laittaisin sinnne ostoskoriin myös jotakin muuta kuin ne pelkät kahvipaketit. Mutta tyyli on kullakin vapaa.

No, pääsinpä sinne kassalle sitten viimein minäkin. Tavaraa oli tosiaan kärryihin kertynyt jonkin verran. Lastasin ruokaa kassahihnalle ja myyjä alkoi vilautella viivakoodeja lukijaan. Takanani oli jonoa noin kymmenen ihmisen verran. Yritin pitää kiirettä ja kiirehdin pakkaamaan tavaroita laukkuihin, koska tila kassahihnalla hupeni uhkaavasti. Kesken kaiken hihna jumittui täysin ja myyjä selitteli hieman anteeksipyydellen, että ostokseni painavat niin paljon, ettei hihna kulje ennen kuin osa ostoksista on pakattu pois. Minä selitin samaan anteeksipyytäään sävyyn, että olisi varmaan pitänyt ottaa mukaan joku pakkausapulainen, mutta en nyt tähän hätään saanut ketään mukaani. Jono takanani kasvoi... Pakkasin, pakkasin ja pakkasin. Hihna nytkähti taas vähän eteenpäin ja jumittui taas. Pakkasin, jono kasvoi, pakkasin, jono kasvoi....

Tuli maksun aika. Summa oli...no, ei se määrä ruokaa ihan ilmaiseksi lähtenyt. Myyjä ojensi lopuksi minulle risteilylahjakortin ja hieman myöntätuntoiseen sävyyn kertoi, että heillä on menossa tällainen kampanja, että isoista ostoksista saa risteilylahjakortin kaupanpäälle. Rahtusen pyörällä päästäni kärräsin kassini autolle. Tuijotin risteilylahjakorttia kädessäni ja mietin, että on lähinnä pilkkaa tarjota risteilyä kaupanpäällisiksi henkiölle, jonka asuinpaikka sijaitsee yli puolentuhannnen kilometrin päässä lähtösatamasta. Olisihan se mahtavaa lähteä, mutta taitaa tällä kertaa arki astua sen verran jykevästi kuvioihin, ettei taida reissu ihan toteutusasteelle yltää. Mutta ehkä siitä kortista on iloa jollekin tuttavalle, joka asuu lähempänä ruuhka-Suomea.

Viime lauantaina kassahihnan jumittaessa olisin vastanut otsikon kysymykseen myöntävästi. Nyt olen taas sitä mieltä, että meitä on juuri sopivasti tänne Puron varteen. Ruuatkin on syöty;)

Raatteentiellä

Syysretki jatkui Kuusamosta kotia kohti pienen mutkan kautta. Tuo mutka oli yksi mielenkiintoisimmista koko viikonlopun aikana, sillä kävimme Suomussalmella Raatteentiellä. Raatteentie itsessään ei nykyisellään tavallisesta soratiestä poikkea, mutta ne tapahtumat, joita tuo tie on nähnyt, tekevät siitä tärkeän koko Suomen historiassa.

Yksi talvisodan merkittävimmistä taisteluista käytiin Raatteentiellä. Venäläisillä oli suunnitelmissa tulla rajan yli, jatkaa matkaa Ouluun ja näin katkaista Suomi keskeltä kahtia. Yksi monista talvisodan ihmeistä lienee siinä, etteivät venäläiset onnistuneet näissä aikeissaan. Voimasuhteet Suomen ja Venäjän välillä eivät olleet kaikkein reiluimmasta päästä. Lähinnä tulee mieleen asetelma Daavidin ja Goljatin välillä. Raatteenportilla on näyttely talvisodasta ja nimenomaan Raatteentien tapahtumista. Opas kertoi meille, kuinka venäläiset tulivat rajan yli useasta kohtaa ja paikoin tuhatta venäläistä sotilasta kohti oli vastassa alle 50 suomalaista. Tappiot olivat mittavat, mutta suomalaiset onnistuivat pysäyttämään puna-armeijan. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan.

Raatteentien alussa on pysäyttävä taideteos, jossa suurelle aukiolle on tuotu 17 000 kiveä. Kivimeren keskellä on viuhkamainen pylväs, jonka huipulla on 105 eri kokoista kelloa, jotka tuulessa soittavat hiljaista helinää koko ajan. Kivet ja niiden suuri määrä kuvaavat Raatteentien taisteluissa kuolleiden -niin suomalaisten kuin venäläistenkin- suurta määrää ja 105 kelloa muistuttavat talvisodan päivien lukumäärästä. Kellojen sanotaan soittavan sodan mielettömyyttä. 

En yleensä ole mikään kovin suuri tilataideteosten ystävä. Tai oikeastaan minulla ei ole niihin mitään kovin syvällistä mielipidettä, mutta monesti ajattelen, että mahtavatko ne olla hintansa väärtejä. Raatteentien monumentin kohdalla ajattelen, että tällä taideteoksella on tärkeä paikkansa juuri siellä missä se oli. Sodan mielettömyyttää pitää soittaa aina, eikä tuo kivikenttä saa liikaa ruohottua, koska me emme saa unohtaa.

Oli muuten jännä huomata, ettei tuolla kivikentällä tehnyt mieli puhua suureen ääneen. Jokin siinä veti hiljaiseksi. Samoin näyttelyä kiertäessä puheensorina ympärillä oli koko ajan varsin hillittyä. Nuorisoa ei tarvinnut kertaakaan komentaa olemaan hiljaa.

Ja kun kerran niinkin idässä oltiin, pitihän se Raatteentie käydä ajamassa päähän asti. Raja tuli kirjaimellisesti vastaan. Suosittelen tätä kohdetta kaikille. Ei mikään ratkiriemukas matkailukohde, mutta joskus pitää sukeltaa pintaa syvemälle.

 

Kuusamossa

Viime viikonloppuna meitä kutsui Kuusamo, jonne partiolippukuntamme on useana vuonna syysretken tehnyt. Auto pakattiin niin täyteen kuin saatiin. Aktiivinen viikonloppu, joka tulisi sisältämään monia erilaisia toimintoja, tietää paljon tavaraa. Meidän perheen kohdalla tavaran paljous on kyllä vakio, huolimatta siitä mihin olemme menossa tai mitä tekemässä. 

 Mutta niin vain tavaroinemme perille päästiin. Poroja oli joka puolella. Viime vuonna innostuimme tällä samaisella syysretkellä laskemaan kaikki näkemämme porot. Yritimme samaa nytkin, mutta tällä kertaa sarvipäät viihtyivät tienvierustoilla sen verran isoina laumoina, ettei laskemisesta tullut mitään. Jonnekin 150-200 poron näköhavaintoon pääsimme suunnilleen.

Terassilla

 

Ruka aamuauringossa

Perjantain ajomatkan, majoittumisen ja rennon letkeän iltapalastelun jälkeen koitti lauantaiaamu. Valinnan mukaan iso osa porukasta suuntasi mönkijäsafarille. Itse lähdin omien ja naapurin tyttyöjen kanssa hevostallille. Me emme ole mitään hevoshulluja, eikä kukaan meidän tytöistä ollut ratsastanut koskaan aikaisemmin. Astuimme siis aivan uuteen maailmaan ja uusia kokemuksia ropisikin oikein kunnolla. Jokainen pääsi vuorollaan talutusratsastukseen ja kärryajelulle. Kärryajelu tuotti ylimääräisiä luontoelämyksiä, kun ihailimme samalla kotkan uljasta liitelyä taivaalla ja sen komeaa profiilia korkean koivun latvassa. Nelly uskaltautui harjaamaan lopuksi hevosta.

Iltapäivällä kiipesimme Konttaiselle. Koska mukana oli myös Nelly pienimpänä, evästaukoja pidettiin varsin tiuhaan tahtiin. Suklaan voimalla jaksaa! Polku oli jyrkkä ja jyrkimpiin kohtiin olikin onneksi rakennnettu portaita matkantekoa helpottamaan. Mutta niinhän se aina menee, että lopulta upeat maisemat palkitsevat maitohappoiset jalkamiehet. 

Ei voi muuta sanoa kuin, että meillä on kaunis maa.

Sunnuntaina autot suuntasivat kotia kohti. Ennen kotiin paluuta luvassa oli vielä yksi kohde, mutta siitä seuraa jatkoa myöhemmin...