lauantai 31. lokakuuta 2020

Aika aikaa kutakin

 "Kun on aikansa mietttinyt.

On tuuminut ja päässänsä asia värkännyt.

Niin silloin tietää,

että nyt on aika.

On aika laittaa piste paikoilleen.

Päättää se, minkä tietää päähän tulleen.

Sillä viisaammat sanovat,

että uutta ei voi syntyä

vanhoilla kaavoilla."


Pitkään olen jo mielessäni tai paremminkin sydämessäni tiennyt, että tämä blogi nykyisessä muodossaan on tullut tiensä päähän. Järki on harannut vastaan, koska lopettaminen tuntui sen mielestä jollakin tavalla luovuttamiselta. Luovuttamiselta mistä, kysyi sydän. En tiedä, järki vastasi ja antoi asian olla. 

Halu ja tarve kirjoittamiseen ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, se on entistä suurempaa. Kirjoittamisen muoto on vain muuttunut sen verran paljon, että on löydettävä sopivampi tapa tuoda julki kaikki se, mitä mielessä liikkuu. 

Yli kahdeksan vuotta sitten aloitin blogin kirjatakseni ylös palasia perheemme elämästä. Niin tekivät siihen aikaan lukuisat muutkin kirjoittamisesta pitävät. Blogi oli eräänlainen julkinen päiväkirja. Mutta ajan kuluessa käy niinkin "yllättävä" asia, että lapset kasvavat ja minä heidän mukanaan. Aikoinaan oli luonnollista kirjoittaa kaikenlaisista arkipäivän sattumuksista, joita isossa lapsiperheessä riitti. Blogin perustamisen jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä lapsella ja lapsiperhearkea tulee riittämään useiden vuosien ajan. Mutta siellä lapsikatraan toisessa päässä on isoja, murrosikäisiä nuoria (tai lapsiahan he minulle aina tulevat olemaan). Kaikkein eniten minulla olisi tällä hetkellä kirjoitettavaa murrosikäisten nuorten äitinä olemiseta, mutta sitä en voi tehdä, en ainakaan tässä muodossa, jossa tätä blogia olen kirjoittanut. 

On eri asia kirjoittaa kolmevuotiaan hauskoista jutuista, haasteista ja elämästä kuin viisitoistavuotiaan. Hauskoja juttuja, haasteita ja elämää isolla eellä löytyy totisesti myös nuorten maailmasta, mutta sen ruotiminen ei enää tänne kuulu. Heillä on omat somekanavansa, joissa jakavat haluamiaan asioita, enkä halua kirjoittaa blogia niin, että pullautan osan perheenjäsenistä pois.

Minä kirjoitan tällä hetkellä paljon kynällä paperille. Nykyiset kirjoitukset ovat tämän postauksen alun kaltaisia lyhyitä ajatelmia, tajunnan virtaa ja runon tapaisia. Niitä tuntuu  nyt syntyvän. Olen ajatellut, että joitakin näistä kirjoituksista julkaisen blogin instagram-sivulla. Instagram on muutenkin se kanava, jota tällä hetkellä mieluiten seuraan, sillä monet blogit, joita olen vuosien ajan lukenut, ovat siirtyneet aika tavalla kokonaan siihen maailmaan. 

Instassa tämän blogin sivut löytyvät @kotoelamaapuronvarresa. Ne ovat julkiset, eikä lukemiseen tarvitse mitään kaveripyyntöjä esittää. Omat henkilökohtaiset instasivuni ovat yksityiset ja niihin pitää löytäää muita teitä kuin tämän kautta:)

Niinpä laitan tälle blogille pisteen. Toistaiseksi.

Voihan olla, että palaan tänne vielä kirjoittamaan. Mistä tietää, vaikka se tapahtuisi nopeammin kuin arvaankaan. Tai sitten perustan aivan uuden blogin nykyisille teksteilleni.

Kiitos tähän astisesta! Kiitos sinulle, joka olet lukenut ja jättänyt jälkeesi kommentin. Kiitos sinulle, joka olet tavatessame kertonut, että joku tietty kirjoitus on koskettanut sinua. Kiitos sinulle, joka olet käynyt täällä ja jatkanut matkaasi jälkiä jättämättä.

Lempeitä tuulia.

PeePee

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Oma viikonloppu




On ollut melko poikkeuksellinen viikonloppu. Olen ollut yli vuorokauden aivan yksin kotona ja sitä ei tapahdu usein. Lauantaiaamuna muu perhe pakkaantui autoon ja suuntasiyhden yön reissulle mummulaan. On jännä tunne, kun jää yksin taloon, joka yleensä on täynnä ääniä ja elämää. Kuulee kaikkenlaisia ääniä, joita ei yleensä edes huomaa. Minulle kävi kuulemisen lisäksi myös niin, että rupesin näkemään asioita, joita en normaalisti näe, en ainakaan kovin hyvin.

Siinä vaiheessa, kun auton perävalot katosivat näkyvistä, minä rupesin näkemään kaikenlaista vähemmän mukavaa. Olin nimittäin ajatellut ottaa koko viikonlopun kohtuullisen rennosti, eikä suunnitelmissa ollut mitään suuria projekteja suuntaan tai toiseen. Mutta voi hyvänen aika miltä meillä rupesi näyttämään heti, kun jäin yksin! Yhtäkkiä tuntui siltä, että olisi suuri vääryys vain olla. Huomasin, että ikkunat ovat kipeästi pesun tarpeessa, muistin suunnitelleeni yhden varaston siivoamista jo pitkään ja leipoakin voisi. Rupesi tuntumaan siltä, että nyt jos koskaan täytyisi käyttää kaikki aika hyödyksi, koska saisin tehdä kaikki hommat juuri siinä tahdissa kuin haluaisin, eikä kukaan tulisi keskeyttämään minua. 

Seuraavaksi minua rupesi suututtamaan ja tunsin, miten ällöttävä marttyyrin kruunu alkoi kasvaa pääni päälle. "Tässä minä nyt olen yksin kotona ja sen sijaan, että voisin nauttia omasta, vapaasti viikonlopusta, minun TÄYTYY siivota." 

Onneksi minulla oli yksi sovittu meno lauantaille ja se oli kampaajalla käynti puolita päivin. Onneksi sen vuoksi, että kampaajalla oli pakko pysähtyä ja vähän miettiä. Istuin kampaajantuolissa ja  odotin väriaineen vaikuttamista. Katselin ikkunasta ulos syksyistä pikkukaupunkimaisemaa ja annoin ajatusten vaeltaa omia polkujaan. Jossakin vaiheessa tajusin, että kukaan ei käske minun siivota tai järjestellä tai tehdä yhtään mitään muutakaan kotona. Se olen minä itse, joka asetan itselleni määräyksiä ja vaatimuksia, ei kukaan muu. Se olen minä, joka sanoo, että minun on ensin jotenkin ansaittava oma vapaa-aikani ja vasta sen jälkeen minulla on lupa siitä nauttia. Ja silloin päätin, että nyt en kuuntele, mitä ääni päässäni huutaa. Nyt aion vain nauttia ja olla sen reilun vuorokauden, jonka yksin kotona vietän.

Ja niinpä nautin siitä, että sain käydä pitkästä aikaa kampaajalla. Sen jälkeen kiertelin muutamassa kaupassa hoitamassa pari asiaa ja sitten menin kotiin. Olin miettinyt, että lähdenkö illalla konserttiin, mutta päätin kuitenkin jäädä kotiin. Ruokaa en meinannutkaan itselleni laittaa, vaan hain jättiannoksen ranskalaisia ja kaikkia mahdollisia lisukkeita lähimmältä grilliltä. Ja jälkiruokana oli irtokarkkea, jotka olin valinnut vain ja ainoastaan omia makumieltymyksiäni vastaaviksi. Oi joi, miten hyvältä kaikki se maistui!

Olemista, telkkarin katselua, herkuttelua ja unta. Pyykkiä pesin, mutta se onkin kotitöiden mieluisuuslistalla kärjessä. Mainio viikonloppu! Ja tiedättekö, aion opetella peittämään vastaisuudessakin sen pääni sisällä kailottavan äänen, joka yrittää väittää, että vapaahetki pitää ensin ansaita raatamalla erityisen kovaa.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Syyskuun arkea ja partiomenoja




Kun auringon syksyiset säteet osuvat keltaisiin ja punaisiin lehtiin, ne hehkuvat kauniisti, aivan kuin niihin olisi syttynyt pieniä lamppuja. Tuuli suhisee ja välillä suorastaan ulvoo. Ensimmmäinen kunnon syysmyrskykin on jo koettu. Syyskuun alussa iltapäivälehden otsikot julistivat, että syyskuusta on tulossa normaalia lämpimämpi ja kuivempi kuukausi. No, eipä tainnut sääennustus ihan tietää mistä puhuu. Melkoisen määrän vettä on tämä kuukausi jo tähän mennessä maahan kaatanut.

Syyskuu on aina ollut mieluinen kuukausi. Kuulaat ja kirkkaat päivät, joissa on jo aavistus tulevan talven viileyttä, ovat kesähelteiden jälkeen tervetulleita. Ruohoa leikatessa voi jo miettiä, tarviiko enää montaa kertaa leikkurin perässä kävellä. Oma arvaukseni on, että vielä kertaalleen pitää piha leikata ja sitten on hyvä. Muistaakseni viime vuonna ruoho leikattiin viimeisen kerran aivan lokakuun alussa.

Arkisen aherruksen keskelle ovat tuoneet vaihtelua pienet, kivat tapahtumat. Partion puolesta syyskuuhun on mahtunut useampi retki. Vanhin tytöistä vietti yön metsässä ja itse nukuin elämäni ensimmäistä kertaa kahden nuoremman tyttöni kanssa kyläkoulun liikuntasalin lattialla. Koulu toimi aivan mainiona yöretkipaikkana pikkupartiolaisille.

Toisella kertaa kävimme partiolaisten kanssa retkellä vanhalla uhrilähteellä, joka sijaitsee ihan tässä omalla kylällä. Vaikka etäisyys lähteelle ei täältä Puron varresta ole kymmentä kilometriä, en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Ulkonäöltään lähde oli pieni ja vaatimaton, mutta oli mielenkiintoista miettiä, minkälaisissa tilanteissa lähteen apuun on turvauduttu.

Nimensä mukaisesti lähteelle on "uhrattu" rahaa, kampoja, neuloja yms. ja sen jälkeen luonnollisesti toivottu jotakin. Nytkin sen pohjalla näkyi muutama kolikko.  Uskotaan myös, että lähteen vedellä on parantavaa voimaa. Jäin miettimään, että onko aikoinaan ollut maantapa toivoa lähteeltä jotakin ilman sen syvempää tunnetta tai uskoa. Eli lähteelle annetaan uhri ja sen jälkeen toivotaa parasta. Vai onko lähteen apuun turvauduttu vasta viimeisessä hädässä, kun kaikki muut keinot on jo käytetty? Onko lähteelle uhrattu talouden viimeiset kolikot, jotta syksyn viljasato säästyisi tai kuolemansairas parantuisi vai onko lähteeseen heitetty ylimalkaisesti jotakin ja sitten toivottu suurpiirteisesti asioiden järjestyvän parhainpäin? Varmuudella sitä ei kai voi koskaa tietää, mutta sitä on hyvin mielenkiintoista pohtia.


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Hei, hei kesä 2020



Elokuun viimeinen viikonloppu sanoo hyvästit kesälle. Ensi viikonloppuna on jo syyskuu. Täällä länsirannikolla kesän päättäjäisiä juhlitaan venetsialaisten merkeissä. Jossakin muualla vietetään muinaistulien yötä tai sitten ihan muuten vain laitetaan kesä pakettiin ja siirrytään kohti syksyä.

Meillä ei ole mitään joka vuosi toistuvia perinteitä kesän päättäjäisten suhteen. Yleensä olemme kotona, niin nytkin. Aikaisemmin tällä viikolla mietin, että josko lähtisimmme venetsialaisajelulle lauantai-iltana, mutta perjantaina iskenyt flunssa ratkaisi sen, että pysyimme kotona, ainakin valtaosa perhettä. Tämä aika on nyt sitä, että kaikenmaailman flunssat harmittavat tavallista enemmän. C-vitamiinin ja inkiväärin kanssa olen yrittänyt itseäni lääkitä ja nyt näyttääkin jo huomattavasti paremmalta. Josko tästä huomenna töihin selviäisi. 

Muutaman lyhdyn sytyttelin illalla pihalle ja se taitaakin olla ainut venetsialaisperinteeni. Mukavalle ne näyttivät pimeässä illassa. Vielä täytyy kuitenkin odottaa jonkin aikaa, että illat hämärtyvät kunnolla ennen kuin isommasti laitan lyhtyjä pihalle. Ja oikeastaan toivon vielä, että valoisat illat jatkuisivat.

Mitä sitten tästä kesästä jäi mieleen? Kuuma kesäkuu ja kylmä heinäkuu. Pitkästä aikaa tein iltatöitä ja ylipäätään palkkatöitä kesällä. Selvisimme uudenlaisesta elämän aikataulusta, jonka omat työni väistämättä perheen arkeen toivat. Tapasimme sukulaisia melko paljon, teimme lyhyitä pikkureissuja lähistölle ja vietimme esikoisen ihanat rippijuhlat. 

Kesän paras hankinta oli ehdottomasti kaasugrilli, jonka uumenissa valmistui ateria jos toinenkin. Vinkkinä kaikille grillaajille: avomaankurkku grillattuna  maistuu hirveälle. Mutta takana oli lämmin ajatus kasvislisäkkeestä grillatun kanan kaveriksi. Eihän sille mitään voi, että se meni grillaajalla sekaisin kesäkurpitsan kanssa:D

Ja kasvihuone, oi että! Sieltä on tullut satoa ja vielä enemmän hyvää mieltä. Nyt tiedän, ettei ensi kesänä kannata istuttaa kesäkurpitsaa sisälle kasvihuoneeseen. Se vie suhteettoman suuren tilan satoon nähden. Ehkä kokeilen sitä ulkona. Kurkkua laitetaan ensi vuonnakin, suuremmilla väleillä ja tomaatit istutetaan hieman toisella tapaa. Paljon olen oppinut.

Että tämmöinen kesä 2020. Koronakesä, jolloin kuitenkin saimme myös hengittää vähän kevyemmin koronakevään ja väljentyneiden rajoitusten suhteen.


lauantai 22. elokuuta 2020

Kesäarjesta arkiarkeen




Arki on alkanut. Siis se sellainen arki, jolloin iltaisin katsotaan seuraavan päivän kouluvaatteet valmiiksi, varmistetaan että repuissa ovat ne kirjat ja tavarat, jotka sinne kuuluvatkin ja kukin tietää noin suunnilleen seuraavan päivän aikataulut eli minne menee, mistä tulee ja mihin aikaan.

Tällaiseen arkiarkeen kuuluvat molempien vanhempien työt, kahden yläkoululaisen ja kahden alakoululaisen koulujutut sekä yhden päivähoitolaisen menot. Ja vaikka kesäarjen jälkeen kestää aina tovin totutella kouluarkeen, on siinä samalla jotakin tuttua, turvallista ja ennalta tiedettyä. Suurin muutos elämään on varmasti ollut meidän tuoreella seiskaluokkalaisella, joka aloitti uudessa koulussa, linja-automatkan päässä. Jotakin hän toki tiesi entuudestaan isoveljensä ja ystävän kokemusten kautta yläkoulun elämästä, mutta kyllä se hyppäys alakoululaisesta yläkoululaiseksi on jokaiselle meistä suuri. Onneksi kaikki on mennyt mukavasti ja koulu tuntuu sujuvan. Alakoululaisilla vaihtui molemmilla opettaja, joten uusia tuulia on ollut silläkin suunnalla.

Korona pisti näppinsä meidänkin koulun aloitukseen ja tuore tokaluokkalainen joutui suureksi harmikseen aloittamaan kouluvuotensa kaksi päivää muita myöhemmin (ja kun vielä viikonloppu sattui siihen päälle, niin odottavan aika oli to-del-la pitkä). Meidän kunnassa noudatetaan ohjeistusta, jonka mukaan pienistäkin flunssaoireista täytyy jäädä kotiin ja kouluun tai päivähoitoon voi mennä vain terveenä. Tämän vuoksi nenäänsä niiskuttava ja selkeästi flunssaoireinen neiti jäi kotiin, vaikka entisessä elämässä en olisi miettinyt hetkeäkään voiko hän mennä kouluun vai ei, ilman muuta olisi mennyt.

Ymmärrän tuon ohjeistuksen, että flunssaoireisena pysytään kotona. Ihannetapauksessa tämä johtaa siihen, että isossa mittakaavassa väki pysyy paljon terveempänä kuin yleensä. Mutta jokatapauksessa niitä flunssia tulee ja menee. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka saa flunssan ja sen parannuttua yskii 3-4 viikkoa vähintään. Jokainen koululainen sairastaa kouluvuoden aikana muutaman flunssan, päivähoitoikäisistä puhumattakaan. En voi kieltää, etteikö ajatus jatkuvista poissaoloista hieman hirvittäisi. Omassa työssäni poissaolo tarkoittaa vääjäämättä sitä, että työkaverit tekevät minunkin hommani eli aiheutan heille lisätyötä olemalla poissa. Mitä useampi lapsi, sitä suurempi on vanhempien työstä poissaolojen määrä tulevan talven aikana. Ei tunnu hyvältä ajatukselta, että joka ilta arvotaan kuka jää kotiin ja kuka jää kotiin jäävää hoitamaan. Mutta sellaista se taitaa tuleva kouluvuosi olla. Ja toki tilanne on kaikille sama eli siinä mielessä toivon ja uskon, että esimerkiksi työnantajilta löytyy joustoa ja ymmärrystä poissaolojen lisääntymiseen. Mutta kai se raja jossakin tulee vastaan? 

Yritän tehdä omalla kohdalla parhaani eli pysyä mahdollisimman terveenä. Pesen käsiä, syön vitamiineja ja koitan olla palelluttamatta itseäni. Jos/kun flunssa iskee, pysyn kotona ja lepään, niin jospa sen kestokin sillä lyhentyisi.

Jos säätietoja on uskominen, niin tähän viikonloppuun taisivat jäädä tämän kesän helteet. Helteitä en jää ikävöimään, mutta syksyn hiipiminen niin ulos kuin sisällekin saa aikaan monenlaisia mietteitä. Toisaalta oikein mukavaa, että syksy tulee. Vuodenajoista syksy on oikeinkin lähellä sydäntäni. Mutta toki on myös haikea olo siitä, että vähitellen on päästettävä kesästä irti. Vielä se viipyy, mutta astuu taka-alalle pikkuhiljaa.

Tällä viikolla sytytytin ensimmäisen kerran kynttilät sitten viime talven. Lauluyhtyeemme treenit koostuvat joululauluista, joten tunnelmaan sopivat myös kynttilät iltakahveilla. Tänään keskimmäinen tytöistä poimi pihlajista kimpun pöytään ja kaveriksi laitoin kulhon täydeltä omenia, jotka ystävällinen tuttava lahjoitti. Kunhan täällä sisällä vähän viilenee helteiden jälkeen, niin ripottelen kynttilöitä enemmänkin esille.

Hyvää viikonlopun jatkoa!


lauantai 1. elokuuta 2020

Lorkkimassa





Edellisen postauksen puutarhakierroksen jälkeen kävimme pienellä reissulla lasten toisessa mummulassa. Siellä kävimme "lorkkimassa" lasten tädin kanssa, joka oli hankkinut itselleen ison ja voimakkaan magneetin. 

Lorkkimisen idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan etsiä vedestä metalliesineitä. Tietysti jokainen meistä halusi uskoa löytävänsä jotakin suurta, mahtavaa ja etenkin arvokasta, vaikka tuskin Keski-Pohjanmaan matalat joet kovin suuria aarteita pohjassaan hautovatkaan.

Aurinko paistoi sunnuntaiaamuna lähes pilvettömältä taivaalta, kun kävelimme kaunista puistotietä pitkin joen rantaan. Magneettiin oli kiinnitetty pitkä köysi, jonka jokainen heitti vuorollaan jokeen. Loiskahdusta seurasi jännittynyt hiljaisuus, jonka aikana magneetti painui pohjaan. Sitten ei muuta kuin köysi kiskotaan ylös ja toivotaan, että  magneettiin olisi tarttunut jotakin. Ja ei muuta kuin uusiksi vähän eri kohtaan, kun/jos ensimmäinen heitto ei tulosta tuonut.

Edellisenä iltana esikoispoika kävi lorkkimisreissulla tätinsä ja setänsä kanssa. He löysivät muutamia pattereita. Meillä oli köyhempi reissu, sillä matkaan ei lopulta tarttunut yhtään mitään. Kerran magneetti jämähti oikein kunnolla kiinni ja hetken luulimme jo, että nyt satimeen jäi vähintäänkin pyöränrunko, heteka tai jokin muu iso rautaesine, mutta magneetti olikin jäänyt kiinni sillan alla, veden alla piilossa olevaan rautaputkeen. Se ottikin hetken aikaa, että saimme magneetin siitä putkesta irti.

Lopulta jouduimme lähtemään takaisin mummulaan tyhjin käsin. Mutta olihan meillä hauska lorkkimisretki. Ehkei se saalis ollut kuitenkaan tärkeintä. Tai no... en kyllä olisi pistänyt pahakseni, vaikka olisimme löytäneetkin jonkun ikiaikaisen korun tai vanhan vaakunan tai jonkun taikaesineen tai vanhoja rahoja tai.... Pitää mennä seuraavalla kerralla uudestaan.

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Heinäkuun puutarhakierros

Olen monta kertaa aikonut, että tekisin pihalla pienen kierroksen ja kuvaisin itselleni muistiin minkälaisia hyötykasveja meillä kasvaa kesällä 2020. Viimeinkin pääsin tuumasta toimeen ja tässä on tallennettuna Puronvarren pihasatoa vuosikymmenen ensimmäisenä kesänä. Otsikon sana "puutarhakierros" kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta olkoon. Näitä kuvia katsoessa ei kannata luulla, että olisin joku viherpeukalo, kaikkea muuta. Olenkin sanonut, että kaikki mitä meillä kasvaa, kasvaa pelkästä Jumalan armosta tai puhtaasta vahingosta. Minun taidoillani on hyvin vähän tekemistä minkään kasvun kanssa. Kunhan olen kantanut kasvihuoneeseen vettä ja lisännyt siihen toisinaan lannoitetta ja taitellut tomaateista varkaita pois, siinä kaikki. Mutta palkitsevaa tämä pihan hyötykasvien kasvun seuraaminen on ollut. Kun sain haettua kasvihuoneesta ensimmäisen kurkun iltapalapöytään, olin ylpeä kuin  kuka tahansa suurempikin puutarhuri. Keväällä tavoitteenani oli, että kunhan edes joku kasvi kasvaisi ja tuottaisi vähän satoa, niin se olisi enemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Ja nyt näyttää siltä, että toiveeni on toteutunut.

Joten, tervetuloa Puronvarren puutarhakierrokselle:

Karvaiset näyttävät tuottavan tänä kesänä hyvää satoa. Pensaat ovat olleet meillä sen verran vähän aikaa, että aikaisempina vuosina sato on syöty suoraan pensaista, eikä siitä ole säilötty mitään. Nyt näyttäisi siltä, että marjoja tulee sen verran runsaasti, että säilöntäänkin saattaisi riittää. Luin jostakin, että porkkanoista ja karviaisista saa keitettyä "köyhän miehen lakkahilloa", jonka maku on hyvinkin samanlainen oikean lakkahillon kanssa. Onko kellään kokemusta vastaavasta? Kannattaako kokeilla?


Raparperipenkki kasvattaa komeita varsia vuodesta toiseen. Tänä kesänä se näyttää erityisen mukavalta kasvihuoneen tuomaa valkoista taustaa vasten. Joku sanoikin, että hyvin on kasvihuone sopinut raparperien taakse. Homman juju oli siinä, että raparperipenkki määritteli kasvihuoneen sijainnin ja oven paikan:D Ilmankos se nyt niin hyvin siinä istuukin. Raparpereistä ajattelin tehdä juomaa ja keitän ehkä vähän hilloketta talven aikana mahdollisesti leivottavien britatorttujen väliin.


Sitten kurkistus kasvihuoneeseen, jossa paprikoissa on pieniä, söpöjä paprikavauvoja. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä paprikoiden pitäisi tähän aikaan vuodesta näyttää, enkä osaa yhtään arvioida ehtivätkö paprikat kypsyä ennen syksyn pakkasia, mutta katsotaan. Silmäniloa ne ovat tarjonneet jo nyt.


Vesimeloni kasvattaa pitkiä luikeroitaan vähän turhankin innokkaasti. Tämä taimi tarttui matkaani kesäkukkien ostoreissulta. Olen lykännyt sen multaan ja antanut olla. Kukkia on paljon ja joissakin kohdin olen näkevinäni pieniä melonin alkuja. Ilmeisesti vesimelonissa pitäisi olla sekä tyttö- että poikakukkia, jotta siitä saataisiin satoa. Jännä nähdä miten käy.


Kesäkurpitsa on myös levittänyt lonkeroitaan laajalle. Tässä kasvissa pitäisi myös olla sekä tyttö- että poikakukkia ja jos faebookin erinäisiä puutarharyhmiä on uskominen, jotkut pölyttävät näitä sutimalla pienillä pensseleillä siitepölyä kukalta toiselle. En ole tehnyt asialle mitään ja näyttäisi siltä, että  muutama kesäkurpita on kuitenkin tuloillaan. Lämpiminä päivinä kasvihuoneen ovi on ollut auki, joten pölyttäjät ovat päässeet työhönsä.



Kirsikkatomaatissa on muutama pieni tomaatin alku. Nämä taimet sain serkultani, jolta olen saanut myös hyviä neuvoja kasvihuoneeseen liittyen. Jännityksellä odotan mitä näistä tulee.

Tomaatit ovat minulle aikamoinen mysteeri. Netistä olen lueskellut niiden hoito-ohjeita, mutta kovin sekava vaikutelma niistä on jäänyt. Välillä on tuntunut, ettei tomaattien kasvattamisessa voi onnistua. Sitten olen ajatellut, että tässäkin asiassa jään katsomaan mitä tapahtuu. Tomaateissa on edelleen aika paljon kukkia ja raakileita vain muutamia. En tiedä mikä olisi ns. normaali tila ja kuinka paljon tämä kesän viileys vaikuttaa asiaan, mutta olisihan se aivan mahtavaa, jos jonakin päivänä voisin kerätä omia tomaatteja pöytään.


Kurkkuja tulee paljon. Ostin jo aikaisemmin mainitulta kesäkukkareissulta myös kurkun taimia. Istutin ne liian lähekkäin ja aluksi nypein niistä pois juuri niitä kurkun alkuja, kun luin jostakin, että kurkuistakin pitää varkaita poistaa. Sitten tajusin, että olen nyppinyt pois juuri niitä osia, joista kurkut kasvavat ja lopetin koko homman. Satoa näyttää tulevan, vaikken ole mitään varkaita poistanut enää aikoihin. Meidän pikku-ukko on mahdottoman kova syömään kurkkuja, joten ylituotantoa näistä ei varmasti pääse tulemaan. 

Kasvihuonee ulkopuolella kasvaa avomaankurkkua, sipuleita, lehtisalaattia ja herneitä. Herneet ja lehtisalaatin kylvimme aika myöhään, mutta näyttävät ehtivän muiden mukaan. Sipulit istutin keväällä pieniin, muovisiin kukkaruukkuihin. Ne ovat mielestäni sen verran kivan näköisiä, että jos vain onnistuvat näin, niin teen sipuleista samanlaisen ruukkupuutarhan ensi keväänäkin. Sipulit ovat sekä kelta- että punasipuleita. Kälyltä saadut avomaankurkut näyttivät ensin kasvavan hitaasti, mutta nyt ne ovat päässeet juonesta kiinni. Kukkia ja pieniä kurkun alkuja löytyy mukavasti.

Puronvarren perunamaa näyttää tältä. Päätin kokeilla saako satoa, jos kasvattaa perunat ämpäreissä. Kukkia ei ole vielä kovin monesta varresta löytynyt, joten en tiedä mitä tästä tulee. 

Mustaherukat kypsyvät omaa tahtiaan. Mitä kovin suurta satoa niistä ei näytä tulevan. Talvi verotti muutenkin mustaherukkapensaita, joista  jouduimme leikkaamaan aika paljon kuivettuneita oksia pois nyt kesällä. Viime syksynä pensaat jäivät talvehtimaan terveillä oksilla.

Vadelmia tulee jonkin verran. Näistä tuskin riittää pakkaseen minkään verran, sillä pikku-ukko käy samantien syömässä jokaisen vähänkään punaisen marjan. Se ei haittaa. Vitamiinit ovat parhaimmillaan tuoreissa marjoissa, joten talvea varten kannattaa tankata  nyt.
 
Punaherukkapensaat kantavat terttujaan urheasti. Näistäkin marjoista syödään kypsät (ja varmaan aika paljon raakojakin) sitä mukaa, kun niitä tulee, mutta eiköhän näistä riitä myös mehumaijaan. Sekä puna- että mustaherukoiden maku on todellinen loppukesän ja alkavan syksyn maku.

Päärynäpuista löytyy muutamia päärynöitä. Vuodet eivät ole veljeksiä tässäkään asiassa. Viime vuonna päärynöitä oli vaikka kuinka paljon, tänä vuonna sen verran, että niistä saa muutaman välipalan.

Tulipas siitä pitkä kierros. Sadonkorjaajan paras aika on vielä edessäpäin ja nyt pitää vain malttaa odotella, että kaikki kypsyvät ja valmistuvat ajallaan.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Syksyistä kesää




Istuin illalla suihkun jälkeen vilvoittelemassa terassillla. Taivas oli pilvessä ja pihan koivuissa suhisi vieno tuuli. Eilen kuljin pihalla vähän ennen sadetta. Taivas oli silloinkin pilvessä ja kesäillassa oli jo tietynlaista hämärää. Tiistaina lähdin poimimaan mansikoita ja viimeisen ämpärinpuolikkaan kohdalla alkoi sataa. Sadepisarat pitivät yllättävän kovaa ääntä osuessaan mansikkamaan muovikatteeseen. 

Kaikkiin näihin edellä kuvattuihin tilanteisiin liittyi yksi ja sama asia: ilmassa oli aistittavissa syksyn tuntu. Muistelen, että aikaisempinakin vuosina tähän aikaan, heinäkuun kääntyessä loppuaan kohti, ilmaan tulee vivahdus tulevasta. Syksyn tuntu tuntuu ensin häivähdyksenä, jonka aluksi luulee vain kuvitelleensa, mutta sitten se vähä vähältä voimistuu. Siinä on jotakin vääjäämätöntä, joka saa mielen yhtä aikaa haikeaksi ja hyväksi. Haikeaksi siksi, että kesä tuntuu tässä vaiheessa kestäneen vasta hyvin vähän aikaa, eikä siitä millään haluaisi päästä vielä irti. Hyväksi siksi, että syksy tulee, muttei kesäkään vielä ohi ole, vaan edessä on pilvisten päivien jälkeen vielä ihan varmasti monta aurinkoista ja ehkä (tuskastuttavankin) kuumaa päivää. Ei siis hätää, vaikka mieli hoppuileekin liian nopeasti eteenpäin, vaikka ehkä se haikeus kuitenkin on tässä vaiheessa se voimakkaampi tunne.

Edellisen postauksen jälkeen Puronvarren elämään on kuulunut tavallisia kesäjuttuja. Kävimme pienellä kesäreissulla Savossa lasten serkkujen luona ja tällä viikolla serkut ovat olleet lähellä meitä mummulassa. Joka kesäinen mattojenpesu-urakka on suoritettu, vaikkei sitä tänä vuonna miksikään urakaksi edes voinut sanoa, sen verran vähän pestävää oli. Kuulun siihen matonpesijäjoukkoon, joka pesee koneessa kaikki matot, jotka suinkin saa sinne tungettua. Pihalla ruoho kasvaa kohisten ja tuntuu, että sitä saa olla koko ajan leikkaamassa. Sekin urakka on nykyään jaettavissa, kun osa lapsista osallistuu siihen myös. Näin kesä etenee ja päivät täyttyvät tavallisista kodin töistä. 

Välillä mietin, että pitäisikö tässä kesässä olla enemmän jotakin erikoista? Itse olisin ehkä kaivannut jotakin vähän pitempää reissua koko perheellä. Toisaalta, itse olen sen ratkaisun tehnyt, että olen töissä lähes koko kesän ja lomat pidämme eri aikoihin. Kaikkea ei voi saada ja tämä kesä menee  nyt näin. Ehkä ensi kesänä sitten jotakin muuta. Jospa koronakaan ei olisi vuoden päästä mörkönä lomasuunnitelmien takana.

Ja aivan kuin luonto olisi lukenut mitä tänne olen kirjoittanut. Samalla, kun tekstiä on tullut ruudulle, taivas on vähitellen kirkastunut, ilta-aurinko paistaa ja syksyn tuntuu työnnetty taas hetkeksi loitommalle:)

torstai 16. heinäkuuta 2020

Heinäkuun ensimmäinen puolisko Puronvarresa






Kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi myös ilmat vaihtuivat: helteiden tilalle tulivat viileys ja sateet. Siksi nyt tuntuukin erityisen mukavalta istua ulkona ja nauttia pitkästä aikaa auringon lämmöstä, kevyestä tuulesta ja kesän tunnusta. Koko loppuviikoksi on luvattu lämmintä säätä, mikä kuulostaa oikein mainiolta. Toivon kovasti, että meidän kannettava tietokone, jolla tätä postausta naputan, jaksaa uurastaa täällä pihallakin. Konevanhus on sen verran iäkäs, ettei mikään ole enää itsestäänselvää.

Juhlaa
Puronvarren heinäkuun ensimmäinen puolisko on pitänyt sisällään niin arkea kuin juhlaa. Suurin juhlan aihe oli luonnollisesti esikoisen rippijuhlat, joita saimme viettää kuun ensimmäisenä sunnuntaina. Koronarajoituksista johtuen konfirmaatiokirkkoon sai jokainen nuori kutsua vain kolme vierasta, mutta kotona juhlimme sitten vähän isommin sukulaisten ja kummien kesken. Pilvisenä ja melko tuulisena alkanut juhlapäivä muuttui iltaa kohden aurinkoiseksi ja kauniiksi kesäpäiväksi. Monenlaiset tunteet olivat pinnalla tuona päivänä, kun katselin omaa nuortani juhlahumun keskellä. Ei siinä hetkessä voi muuta kuin olla kiitollinen siitä, miten hienon nuoren miehen olemmme saaneet ja toivoa ja rukoilla kaikkea mahdollista hyvää johdatusta kaikkien nuorten elämään,.15 vuotiaalla elämä sykkii niin kovin täysillä ja voimakkaana joka suuntaan. 

Kotihoitoa
Heinäkuu toi tullessaan kesäloman myös meidän pikku-ukolle. Hoitopaikan ovet sulkeutuivat neljäksi viikoksi ja hän nauttii olostaan kotona. Vaikka hoitoon jääminen ei enää nykyisellään ole aamuitkuja aiheuttaut, ei voi sanoa, että pikku-ukkomme mitenkään erityisesti hoidosta nauttisi. Hoitopaikassa sen kummemmin kuin henkilökunnassakaan ei ole mitään vikaa, mutta siitä huolimatta hän olisi mieluiten kotona. Aamulla sängystä kuuluu kysymys: " Menenkö tänään hoitoon?". Kun siihen vastatataan: "Et, nyt ollaan kesälomalla", pieni pää vaipuu takaisin tyynyyn ja uni jatkuu vielä pitkään. Edessä on vielä kaksi viikkoa lomaa ja sen jälkeen palataan taas hoitoon takaisin.

Lomaa
Iskämies on ollut lomalla kohta kaksi viikkoa ja ensi viikolla hänen palatessa töihin aloitan itse kahden viikon kesäloman. Tällä viikolla omia työvuoroja on ollut sen verran vähän, että yhteisiä lomapäiviä on ollut useitakin.

Reissuja
Tänä kesänä reissaamme aika vähän. Takana on reissu toiseen mumulaan ja toinen reissu Powerparkkiin. Osa perheestä jatkoi Powerparkista matkaansa lasten serkkujen luo, mutta itse tulin esikoisen kanssa kotiin. Tämän kesän työt sijoittuvat niin arkipäiviin kuin viikonloppuihin,joten vapaa viikonloppu ei ole mikään automaatio. Tällä viikolla olemme lähdössä käymään Savon suunnalla, joten Suomen kesää päästään taas katselemaan auton ikkunasta käsin.

Mansikoita
Ja mitäpä olisi kesä ilman mansikoita. Kävin taas poimimassa ensimmäisen mansikkasatsin pakkaseen. Perinteeseen kuuluu, että onnistun mansikoiden lisäksi saamaan itseni niin kipeäksi, ettei minusta oikein ole mihinkään seuraavana päivänä. Tämäkin perinne täyttyi. En tiedä mikä olisi optimaalisin asento poimia mansikoita, jotta seuraavana päivänä ei olisi täysin raatona: köykkiä takamus pystyssä mansikkapellolla, jolloin kipeänä ovat selkä ja takareidet vai kyykistellä, jolloin selkä säästyy, mutta jalkojen kaikki lihakset huutavat ja lujaa. Näiden asentojen sekoitus saa aikaan sen, että koko kroppa on kuin tulessa. Minulle tietysti kävi tämä viimeinen vaihtoehto.

Kesämielellä mennään heinäkuuta eteenpäin. Palataan taas!

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Kesäkuu 2020




Kesäkuu on kulkenut viimeiselle kokonaiselle viikolle. Olisin halunnut kirjata muistiin kesäjuttuja paljon useammin, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Työt, jotka ajoittuvat lähes kokonaan iltoihin, eivät hirveästi anna mahdollisuutta kirjoitteluun ja näin päiväsaikaan kirjoittelu tuntuu kuin pahanteossa olisi. Ennen töihin lähtöä yritän vain saada mahdollisimman paljon asioita tehtyä, mutta nyt ajattelin ainakin aloittaa kesäkuun muistojen naputtelun vaikka kuinka olisi kesän kirkas keskipäivä.

Työt
Moninaiset koti- ja ansiotyöt ovat pitäneet Puronvarren väen kohtuullisen kiireisenä koko kesäkuun ajan. Me vanhemmat olemme kumpikin omissa töissämme ja itse varsinkin vielä opettelen sitä, että oma työaikani on yleensä iltapäivästä iltaan. Koska teen töitä myös viikonloppuisin, niin se tarkoittaa arkivapaita silloin tällöin. Esikoinen on myös tehnyt parin viikon ajan omia kesätöitään. Oli mahtava homma, että tällaisen koronakevään jälkeen ylipäätään löytyi nuorelle kesätöitä.

Kesäillat
Jos minulla olisi ollut aikaa enemmän, olisin tämän kesäkuun aikana kirjoittanut lukuisia postauksia valoisista kesäilloista ja öistä. Miten sen aina talven pimeydessä unohtaakaan, kuinka kaunista ja valoisaa kesällä on. Valoisista illoista ja öistä ei meinaa millään saada kyllikseen ja se kostautuu aamulla. Vaikka kuinka tietää, että aamulla on noustava ylös ja haluankin herätä myös kesällä aikaisin, niin silti iltaisin nukkumaan menoa venyttää ja venyttää aivan liian myöhään. Ulkona viileässä illassa istuessa tuntuu, ettei haluaisi menettää hetkeäkään siitä kauneudesta, mitä ympärillä oleva luonto jo ihan omassa pihassa tarjoaa.

Helle
Kuuma, uuvuttava ja kuitenkin vähän ihanakin helle. Joka lämpimistä keleistä tykkää, ei voi tästä kesäkuusta valittaa. Minä en ole helteiden ystävä, joten varsinkin nämä viimeiset päivät ovat tuntuneet melko tukalilta. Säätietojen lupaus ensi viikon viileämmistä ilmoista otetaan ilomielin vastaan.
Lapset
Lapset ovat hoitaneet osuutensa täällä kotona hienosti koko kesäkuun. Sovimme yleensä illalla tai sitten aamulla, mitä hommia päivän aikana itse kukin tekee ja sen jälkeen he ovat vapaat viettämään kesäpäivät miten haluavat. Yleensä se on tarkoittanut kotona oleskelua omalla porukalla tai sitten ovat pyytäneet jonkun kaverin käymään. Mukavasti olemme selvinneet tähän asti tästä aikaisemmista vuosista poikkeavasta kesästä.

Sosiaalinen elämä
Vaikka alunalkaen kesäkuu näytti varsin työteliäältä kuukaudelta, on ollut mukava huomata, että olemme siitä huolimatta ehtineet nähdä kummankin puolen lapsuuden perheitä ja muitakin sukulaisia. Olemme grillanneet porukalla, käyneet toisessa mummulassaa yötäkin, vietimme juhannuspäivänä kokoontumisajoja tätini perheen mökillä (niin kuin aika monta kertaa ennenkin) ja lapsilla oli serkkutyttö kylässä useamman päivän ajan.

Ripari
Ajan kulumista ei ole voinut olla huomaamatta erityisesti nyt, sillä tällä viikolla esikoisemme lähti rippileirille. Kun katsoin miten hän kaverinsa kanssa laittoi laukkujaan linja-auton konttiin ja hyppäsi kyytiin, en kyennyt käsittämään mihin viimeiset 15 vuotta ovat menneet. Tai toki siis tiedän mihin ne ovat menneet, mutta siinä tilanteessa kaikki tuntui jotenkin ihan uskomattomalta.

Kasvihuone
Meille valmistui pihan perälle viime kesänä pieni kesämaja/kasvihuone. Tänä keväänä istutin sinne tomaattia, kurkkua, paprikaa, kesäkurpitsan ja pari vesimelonia. Vaikka emme saisi sieltä mitään satoa, niin nyt jo tuo pieni kasvihuone on tuottanut paljon iloa. On hauska seurata taimien kasvua ja jokaisesta tomaatin kukasta olen ollut lapsellisen iloinen. Olen täysi noviisi kaikessa kasvihuoneisiin liittyvässä ja todennäköisesti teen kaikki mahdolliset virheet, joita tuore kotitarvepuutarhuri voi palstallaan tehdä. Serkultani olen saanut neuvoja tomaattien hoitoon yms. ja niitä neuvoja olen koittanut tarkasti noudattaa. Loppukesä näyttää, saammeko edes vähän satoa. Ja jos niin onnellisesti käy, täytyy ensi keväänä miettiä pystyisinkö jossakin kasvattamaan taimia siemenistä asti.

Tällainen oli kesäkuu Puronvarresa. Ensimmäinen puolikas uuden vuosikymmenen ensimmäisestä vuodesta on kulunut. Mukavaa kesän jatkoa kaikille täällä vieraileville!

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Tuomenkukkien aikaan




Kesän alku
Kesä tulla rysähti. Vaikka sitä odotettiin pitkään ja hartaasti, niin toukokuun puoleenväliin ulottuneet lumi- ja räntäsateet pitivät ajatukset kesästä sopivan turvavälin päässä. Että eihän se nyt vielä. Eikä vieläkään. Ja sitten se kuitenkin tuli, tietenkin. Kesä. Lämpö, lintujen konsertit ja valoisat yöt. Tuomi antoi odottaa kukkien puhkeamista kesäkuun puollelle saakka, mutta nyt tuomenkukat tuoksuvat ja kukkivat kilpaa koristekirsikkapuiden ja päärynäpuiden kanssa. Joka vuosi tähän aikaan, meidän piha on vaaleanvihreä ja valkoinen. Ja minä tykkään tästä pihasta kaikkein eniten juuri  nyt. Nuo tuomenkukat ovat siitä jänniä, että ne tuoksuvat jo ennen puhkeamistaan. Se on oikeastaan aika kutkuttavan ihana tunne, kun astuu ulos pihalle ja ilma on täynnä tuomen tuoksua, mutta yhtään kukkaa ei ole vielä näkyvissä. Se hetki on lupaus tulevasta, että kohta sitä kukitaan ja lujaa.

Kesäloma
Lapset kirmasivat kesälaitumille nuorten vasikoiden tavoin. Ilmassa oli alkavan kesän riemua ja se villi vapaudetunne, joka valtaa jokaisen koululaisen mielen koulujen päättymisen päivänä. Oli tyytyväinen mieli erikoisen kouluvuoden päättymisestä ja hyvistä todistuksista. Samalla oli myös haikea mieli, sillä yksi koululaisista päätti alakoulun ja jokainen tyttö hyvästeli oman opettajansa. Elokuussa vastassa ovat aivan uudet opet.

Kesäsuunnitelmat
Aluksi tämä alkava kesä näyttäytyi melkoisena "tabula rasana", tyhjänä tauluna. Me vanhemmat olemme suurimman osan kesää töissä ja aikaisempien vuosien kesiin kuuluneita kesäleirejä ei tänä vuonna järjestetä tai sitten emme muuten vain niille osallistu. Yksi tytöistä sanoikin, että tuntuu hassulta, kun ei oikein ole mitään mitä odottaa. Mutta kylläpä se vain näyttää siltä, että kummasti sitä tekemistä ja mukavien juttujen odottamistakin löytyy, vaikkei mitään niin kovin aikaisin ole suunniteltukaan.

Miltäpä sitten oma kesäni näyttää? Mitä siltä toivon? Kaikkein eniten toivon sitä, että lapsilla olisi hyvä kesä. Toivon oppivani paljon uutta omassa työssäni ja toivon osaavani nauttia kesän pienistä hetkistä. Niin kuin vaikka tänä iltana odotetusta kesäsateesta saunan jälkeeen.

Eiköhän tästä ihan kelpo kesä tule.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Koronapäiväkirjat: "Kevät on tullut ja minä jatkan matkaa"




Tämän postauksen otsikko on suoraan Muumilaakson tarinoista. Muumilaaksoon tulee talvinen vieras, joka pitää erityisesti Muumimamman vaapukkahillosta ja syö sitä purkkitolkulla. Vieras opettaa Muumipeikon ja Pikkumyyn hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Kun kevätaurinko lämmittää muumitalon seiniä, talvinen vieras kokoaa suksensa ja valmistautuu lähtemään. Hyvästien hetkellä hän ilmoittaa lähtönsä syyn: "Kevät on tullut ja minä jatkan matkaa".

Tämä postaus on toistaiseksi viimeinen koronapäiväkirjapostaus. Oma olo on samanlainen kuin Muumilaakson vieraalla: kevät on tullut ja matka jatkuu. Aloitin koronapäiväkirjojen kirjoittamisen maaliskuussa, rajoituksien ja etäelämän alkumetreillä. Halusin jättää itselleni muistiin joitakin hajanaisia ajatuksia tästä erityisestä ja eriskummallisesta keväästä, jonka toistumista en mitenkään erityisesti toivo. Nyt on kuitenkin aika katsoa eteenpäin.

Paluu lähikouluun ja lähityöhön sujui Puronvarressa hyvin. Koululaiset lähtivät mielellään kouluun ja vanhemmat mielellään lähityöhön. Pikku-ukolla otti kovimmalle siirtyminen rennosta ja täysin aikatauluttomasta kotielämästä takaisin hoitopaikkaan, mutta nyt on siitäkin selvitty. Pitkän etävaiheen vuoksi on välillä vähän epätodelllinen olo siitä, että huomenna on todellakin alkamassa koululaisten viimeinen kouluviikko. Samalla se on itsellenikin viimeinen viikko koulussa töissä, minkä jälkeen jatkan kesän ajan kakkostyössäni.

Kalenterin mukaan on kevät, mutta kylmien ilmojen vuoksi keväästä nauttiminen on jäänyt loppujen lopuksi aika vähälle. Tämän viikonlopun ihanan lämpimät päivät ovat tuoneet kesän iholle. 

Korona ei ole vielä kadonnut. Edelleen on monenlaisia määräyksiä ja rajoituksia, joiden mukaan on elettävä. Monet kesätapahtumat ovat peruuntuneet, koululaiset eivät pääse luokkaretkelle ja esikoinen valmistautuu rajoitusten reunustamalle rippileirille. Palaan koronapäiväkirjoihin silloin, kun tuntuu, että haluan kirjoittaa asioista nimenomaan tämän "pikku pirulaisen" näkökulmasta. Mutta siinä välissä on aika kirjoittaa ihan tavallisista kotoelämän asioista Puronvarresa.

En ole koskaan aikaisemmin saanut niin paljon palautetta tänne blogiin tai sitten ihan kasvotusten tai puhelimeen mitä olen näiden päiväkirjojen aikana saanut. Se on ollut tosi mukavaa. Vaikuttaa siltä, että en ole ollut pähkäilyjeni ja ajatusteni kanssa yksin. Kiitos siitä!

tiistai 5. toukokuuta 2020

Koronapäiväkirja ma -ti 27.4 - 5.5.2020 " Kevättä, arkea ja koulu-uutisia"



Yli viikko edellisestä postauksesta. Huhtikuu vaihtui toukokuuksi ja meillä se sujui varsin arkisissa merkeissä pihatöitä tehden. Emme varsinaisesti ole mitään vappuihmisiä ja näin maalla vappu nyt ei muutenkaan ole samanlainen karnevaali kuin kaupungissa (normaaliolosuhteissa).

Pihalla on tullut pyörittyä, mutta tällä hetkellä siellä ei voi tehdä juurikaan mitään. On vain maltettava odottaa, että maa lämpiää. Orvokkeja hankin vapuksi, mutta muita pihakukkia ei kannata yöpakkasten vuoksi vielä istuttaa.

Tämä viikko on viimeinen kokonainen etäkouluviikko, sillä hallituksen linjauksen mukaisesti koululaiset palaavat kouluihin ensi viikon torstaina. Tämä linjaus on kirvoittanut monenlaista kommentointia puolesta ja vastaan. Ymmärrän OAJ:n vastustuksen koulujen avaamiselle. Koulujen avaaminen monien rajoitusten kanssa on raskas prosessi. Monin paikoin koulujen avaaminen riittävän pienten opetusryhmien ja turvavälien ja -etäisyyksien kanssa on lähes mahdoton tehtävä. Kouluilta ei niin vain löydy ylimääräisiä luokkia ja tiloja käytettäväksi. Lähialueellamme ovat monet koulut parakeissa jo valmiiksi, eikä näitä parakkeja ole vuokrattu ylimääräisiä. Niitä on jämptisti sen verran kuin tarvitaan, eikä niissä ylimääräisä tiloja ole. Käytännön toteutuksen kanssa tulee paljon kysymyksiä ja voin kuvitella, että tällä hetkellä rehtorit ynnä muukin kouluväki eivät juuri ehdi kevätauringosta nauttia. Mietittävää on paljon. Ymmärrän myös sen kannan, että koulun opetuksellisen ja tiedollisen puolen vuoksi koulujen avaamisella muutamaksi päiväksi ei ole merkitystä.

Kaikesta tästä huolimatta olen iloinen siitä, että koulut avattiin. En tiedä oliko päätös oikea, mutta jos olisin itse ollut asiasta päättämässä, olisin myös äänestänyt koulujen avaamisen puolesta. Omaan kantaani vaikuttaa eniten oma kokemukseni etäkoulusta ja toiseksi työni koulumaailmassa. Vaikka meillä etäkoulu on sujunut hyvin, useinmiten jopa erinomaisesti, ei se kuitenkaan ole sama asia kuin normaali koulunkäynti luokassa opettajan johdolla. Tämä etäkouluaika on vahvasti todistanut, miten tärkeää lapselle ja nuorelle on se porukka, jossa saa olla mukana ja jonka kanssa niitä kouluhommia saa tehdä ja kuinka paljon sitä porukkaa kaivataan, kun se puuttuu. Tämä kaikki luonnollisesti siinä tapauksessa, että kouluryhmä on mukava ja turvallinen. Pahasti koulukiusatulle tämä etäkouluaika on luultavimmin ollut mitä suurinta helpotusta ja nyt tuleva pelottaa. 

Iloitsen suuresti myös jokaisen 9-luokkalaisen puolesta, joka saa päättää peruskoulutaipaleensa ihan "virallisesti". Vaikka suuria kevätjuhlia ei tänä keväänä voi järjestää, on se kuitenkin aivan eri asia saada peruskoulun päättötodistus luokanvalvojan kädestä luokassa kuin joskus kesäkuussa postista. Jokainen ysiluokkalainen on tämän ansainnut. Samoin olen iloinen kaikkien 6-luokkalaisten puolesta, jotka ovat tänä keväänä päätämässä alakoulutaivaltaan. Heidän joukossaan on myös oma kuutoseni. Alakoulun päättymien on iso juttu ja nyt hekin saavat tehdä sen oman luokkansa kanssa.

Paljon on puhuttu myös niistä koululaisista, joilla ei ole kotona kaikki asiat hyvin. Voisiko koulujen avaaminen helpottaa heidän elämää? Omasta pullamössöelämästä käsin on helppo sanoa, että nyt puhutaan marginaalista, mutta yksikin tällainen koululainen on liikaa. Opettajat eivät ole sosiaalityöntekijöitä, he eivät voi muutamassa päivässä muuttaa kenenkään elämää, eikä mahdollisia avuntarvitsijoita välttämättä tavoiteta ollenkaan, mutta siitä huolimatta uskon, että koulujen avaamisella on vaikutusta. Kun arkeen tulee rytmi ja tietty järjestys niin lapsille kuin kotona oleville aikuisillekin, ei se ainakaan huononna kenenkään elämää.

Tässä muutamia ajatuksia siitä, miksi itse pidän koulujen avaamista oikeana päätöksenä. Tuleva näyttää, oliko se sitä. Olisi hauska kuulla teidän muiden ajatuksia. Mikään helppo päätös tämä ei ole ollut ja kuten tuossa aiemmin jo kirjoitin, niin ymmärrystä löytyy myös toisenlaiselle mielipiteelle.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirja pe-su 24.-26.4.2020 " Uusi normaaliko?"



Tuuli on tuivertanut aika navakasti koko viikonlopun, mutta olipa vain mukava tehdä reipas kävelylenkki. Tuomissa silmut ovat siinä mallissa, että jos ilma vähän lämpiää, niin silmut puhkeavat. Olisihan se mukavaa saada ulos vihreää jo vaikka ensi viikolla.

Tuulen tuivertaessa oli hyvä miettiä asioita. Mietin kuinka tätä korona-aikaa on kestänyt jo reilusti yli kuukauden. Muistelin, että kuukausi sitten kaikki nämä rajoitukset ja uudenlaiset ohjeet arjessa elämiseen olivat mielessä koko ajan, eikä elämään tuntunut juuri muuta mahtuvan. Etäkoulussa ja -työssä oli vielä jonkinlaista uutuudenviehätystä ja oma mieli suhtautui kaikkeen uteliaisuudella. Jossakin mielen taustalla oli  myös toive siitä, että rajoitukset olisivat kohtuullisen äkkiä ohi ja elämä palautuisi kevään aikana takaisin entiselle mallilleen.

Tämän kuukauden aikana tästä rajoitusten täyttämästä etäelämästä on ainakin jossain määrin tullut uusi normaali. En tarkoita tällä sitä, että ihan tavattomasti tästä tykkäsin, mutta sopeutunut olen. Niin kuin sitä ihminen sopeutuu melkein mihin vain, kun vaihtoehtojakaan ei ole. Uutisten seuraaminen päivittäin ei tunnu enää niin tärkeältä maaliskuuun verrattuna. Käsien peseminen vähän joka välissä tulee melko automaattisesti, enkä enää odota, että tämä omituinen aika menisi nopeasti ohi. Aika, jolloin illat olivat täynnä erilaisia harrastuksia ja muita menoja, tuntuu kuuluvan johonkin aivan toiseen maailmaan, vaikkei siitä nyt niin pitkää aikaa edes ole.

Uudenlainen arki on siis muuttunut uudeksi normaaliksi. Ainakin vähäsen. Mutta sillä normaaliudella on seurauksensa. Itse ainakin olen huomannut, että oma suhtautumiseni esim. moniin rajoituksiin on höllentynyt huomattavasti siitä, mitä ne olivat kuukausi sitten. Kirjoittelinkin silloin aika paljon ajatuksistani lasten kaveritapaamisten suhteen. Soudin ja huopasin ja lopulta päädyin/päädyimme siihen, että emme eristäydy totaalisesti muusta maailmasta. Lapset ovat nähneet kavereitaan pihalla, pyörälenkeillä yms. Ei mitään suuria laumoja kerrallaan, mutta kuitenkin niin, ettei sosiaalinen elämä ole kokonaan kadonnut. Aluksi olin näistä pihakyläilyistä huolissani ja koin jonkinlaista huonoa omaatuntoa. Nyt huomaan tällaisten tunteiden kadonneen. On vain tämä hetki ja mikäli kaikki osapuolet ovat terveitä, niin olen iloinen siitä, että lapset saavat kaverin pihalle. Tänään kävin kolmessa kaupassa ennen kuin löysin fariinisokeria vappusimaan. Desifioin käteni jokaisessa mahdollisessa pisteessä mitä kaupoista löytyi, mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin. Lapsille oli keväkengät hakusessa ja niitä metsästimme siinä samalla. Arjen on pyörittävä koronankin aikana.

Asumme alueella, joka ei ainakaan tilastojen valossa ole mikään koronapesäke. Luoko se harhaisen turvallisuuden tunteen? Toiminko kuitenkin vastuuttomasti? Oliko vappusima riittävä syy kulkea kolmessa kaupassa? Pitäisikö ottaa ryhdinpalautus koko elämään ja tiukentaa höllentynyttä linjaa?

En tiedä. Jälleen kerran en tiedä. Olisi mukava vielä joskus tietää edes vähäsen.

Onneksi minun ei tarvitse olla päättämässä mistään isoista asioista, kuten kesätapahtumista ja koulujen avaamisesta. Niissä neuvotteluissa minusta ei olisi mitään hyötyä kenellekään.

Uuteen viikkoon kanssamatkaajat! Toukokuu häämöttää jo aivan nurkilla.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirja ma-to 20.-23.4. "Pihan kevätpuuhia"




Pihan kevättöitä ei ole peruttu. Onko se sitten hyvä vai huono asia, riippuu varmaan paljolti siitä, keneltä kysytään. Minä tykkään pihatöistä siihen asti, kun ne pysyvät kohtuullisella tasolla. Meidän piha on mielestäni sopivan kokoinen ja pihatöistä selviää aika vähillä murinoilla. Toistaiseksi olemme aloittaneet haravoinnin kuivimmista kohdin ja vadelmapensaat sekä päärynäpuut on leikattu.

Näin keväisin mielessä lentelee monenlaisia suunnitelmia, mitä kaikkea kivaa pihalle voisi laittaa ja istuttaa. Suurin osa suunnitelmista jää haaveilun tasolle, mutta jokin taika tuossa talven jäljiltä ruskeassa maassa on. Se on ruma, mutta siitä on pakko tykätä.

Ostin pääsiäiseksi kotiin helmililjan ja useampia ruukkuja narsisseja. Kukat ovat nyt kukkimisensa kukkineet ja ajattelin kokeilla, mitä ne sanoisivat, jos istuttaisin sipulit isoon sinkkisaaviin ja katsoisin mitä niille tapahtuu tämän kesän aikana ja saataisiinko ensi keväänä ihana saavillinen kevätkukkia. Olen joskus aikaisempina vuosina laittanut pääsiäisnarsissien sipulit maahan johonkin kukkapenkin kulmaan, mutta koskaan ne eivät ole sieltä seuraavana kesänä nousseet. Tiedä sitten mikä on syynä, mutta ainakin joskus olen laittanut sipulit aivan liian varjoisaan ja kylmään paikkaan. 

Nyt ajattelin, että voisivatko paremmin saavissa, jota voi siirrellä. Meidän pihan perälle valmistunut kasvihuone/kesämaja sai tänään ensimmäiset asukkaansa, kun istuttamisen jälkeen siirsin sinkkisaavin sinne sisälle. Siellä pitäisi ainakin olla lämpimämpää kuin pihalla. Ja jos tämä ei onnistu, niin mitäpä se haittaa. Onpahan kokeiltu ja sitten tiedän, ettei kannata toista kertaa kokeilla.

Onko ruudun toisella puolella keväisten pihatöiden ystäviä vai enemmänkin vihamiehiä?

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirja ti-su 14.-19.42020 "Luolasta tunneliksi"



Yleensä pääsiäisen jälkeen tulee viimeistään se tunne, että nyt on kevät ja tässä ollaan menossa kesää kohti jo kovaa vauhtia. Tämä tunne on tällä viikolla saanut monta kolausta, sillä sen verran useasti taivaalta on vihmonut räntää ja ihan oikeaa luntakin. Liekö kurja sää ollut ainakin osin syypää siihen, että pääsiäisen jälkeisen viikon tunnelmat oman pääkoppani sisällä ovat olleet lähes päivittäin varsin synkät. 

En jaksanut seurata uutisia juuri ollenkaan. Päivät toistivat samaa kaavaa: aamulla ylös, etätöitä ja etäkoulua seuraavat tunnit, kunnes ollaan iltaruuan äärellä ja siitä sitten muutamaksi tunniksi kotitöiden pariin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä sama homma. Tämä koko vallitseva tilanne ympärilläni väsytti ja ärsytti. Keskiviikkona kävin ihan fyysisesti päivän työpaikalla, mutta ei siitäkään ollut kuin hetkellinen apu. Kyse väsymykseen ja ärsytykseen ei siis ollut jatkuva kotona oleminen vaan ihan tämä kaikki, koko hiivatin soppa. Loppuisi jo! 

Ärsytystä ei ainakaan yhtään vähentänyt, että viesteillessäni erään ihmisen kanssa jaoin hänelle nämä ajatukseni. Sain vastauksena kehotuksen nauttia elämän pienistä asioista ja muistutuksen siitä, että hänellä ei ole vielä tähän mennessä ollut mitään vaikeuksia sopeutua tähän tilanteeseen. Hieno homma hänen kannaltaan, mutta onko se häneltä pois, jos minua ärsyttää? Neuvoja en tuollaisiin hetkiin kaipaa. Olen itsekin sitä mieltä (aina), että pienistä asioista nauttiminen ja kiittäminen on asennekysymys, jota voi jossakin määrin myös tietoiseti opetella. Mutta olisi valheellista väittää, että mikään ei ärsytä, jos kerran ärsyttää. Eikä se minusta edes ole kovin vaarallista. Paljon vahingollisempaa on pantata kaikki ärsytys sisälleen ja miettiä, ettei nyt saa ärsyyntyä, "kun on tämä tilanne".

Niin, viikko on siis ollut sangen nihkeä. Kuin tervassa tarpoisi. Mutta sitten tapahtui jotakin viikon loppupuolella. En tiedä johtuiko se siitä, että vessaremontti, jota siis lähinnä iskämies täällä iltaisin tekee, eteni askel askeleelta? Vai johtuiko se siitä, että pikku-ukon kanssa saimme vadelmapensaat leikattua ja hänen intonsa kantaa leikattuja vadelmanoksia kasaan oli vähintäänkin tarttuvaa? Vai oliko kaikkeen jälleen kerran syynä ihmisen mieli, joka välillä ottaa takapakkia, murisee ja purnaa ja sopeutuu taas, uudestaan ja uudestaan? Ehkä tämä kaikki yhdessä. Joka tapauksessa viikon lopulla rupesi tuntumaan, että kyllä tämä tästä. Aivan kuin luola olisi muuttunut tunneliksi, jonka päässä näkyi valoa.

Ja aivan kuin vahvistukseksi näille ajatuksille, lauantaina tapahtui tai paremminkin kuului kaksi odotettua asiaa. Pellon yllä kaarteli muutama lintu. En ensin kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota ennen kuin kuului odotettu ääni: kuu-i, kuu-i, kuu-i, kuu-i. Kuovit olivat palanneet! Niillä oli nokissaan pellolta poimittuja heinätupsuja. Pesänrakennuspuuhat olivat alkaneet. Se tarkoittaa, että kohta istun takapihan terassilla saunan jälkeen ja kuuntelen hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kuovien huuto.

Toisaalta, tämäkin äänimaailma voi muuttua sen toisen odotetun äänen vuoksi. Kuovin kanssa nimittäin kilpaili autotallista kuulunut pärähdys. Koko talven kestänyt projekti, johon kuului mopon purkaminen niin pieniin osiin, että sen olisi voinut taskussa kuljettaa pois, oli saatu päätökseen. Voin avoimesti  myöntää, että olen useaan otteeseen epäillyt, voiko tallissa olleesta osakasasta enää ikinä saada aikaan toimivaa mopoa. Onnneksi olin väärässä. Siinä se seisoi: maalattuna ja laitettuna ja se kävi. Taitaa kuovi ainakin toisinaan jäädä toiseksi.