Koronapäiväkirja ti-su 14.-19.42020 "Luolasta tunneliksi"

Yleensä pääsiäisen jälkeen tulee viimeistään se tunne, että nyt on kevät ja tässä ollaan menossa kesää kohti jo kovaa vauhtia. Tämä tunne on tällä viikolla saanut monta kolausta, sillä sen verran useasti taivaalta on vihmonut räntää ja ihan oikeaa luntakin. Liekö kurja sää ollut ainakin osin syypää siihen, että pääsiäisen jälkeisen viikon tunnelmat oman pääkoppani sisällä ovat olleet lähes päivittäin varsin synkät. 

En jaksanut seurata uutisia juuri ollenkaan. Päivät toistivat samaa kaavaa: aamulla ylös, etätöitä ja etäkoulua seuraavat tunnit, kunnes ollaan iltaruuan äärellä ja siitä sitten muutamaksi tunniksi kotitöiden pariin ja nukkumaan. Seuraavana päivänä sama homma. Tämä koko vallitseva tilanne ympärilläni väsytti ja ärsytti. Keskiviikkona kävin ihan fyysisesti päivän työpaikalla, mutta ei siitäkään ollut kuin hetkellinen apu. Kyse väsymykseen ja ärsytykseen ei siis ollut jatkuva kotona oleminen vaan ihan tämä kaikki, koko hiivatin soppa. Loppuisi jo! 

Ärsytystä ei ainakaan yhtään vähentänyt, että viesteillessäni erään ihmisen kanssa jaoin hänelle nämä ajatukseni. Sain vastauksena kehotuksen nauttia elämän pienistä asioista ja muistutuksen siitä, että hänellä ei ole vielä tähän mennessä ollut mitään vaikeuksia sopeutua tähän tilanteeseen. Hieno homma hänen kannaltaan, mutta onko se häneltä pois, jos minua ärsyttää? Neuvoja en tuollaisiin hetkiin kaipaa. Olen itsekin sitä mieltä (aina), että pienistä asioista nauttiminen ja kiittäminen on asennekysymys, jota voi jossakin määrin myös tietoiseti opetella. Mutta olisi valheellista väittää, että mikään ei ärsytä, jos kerran ärsyttää. Eikä se minusta edes ole kovin vaarallista. Paljon vahingollisempaa on pantata kaikki ärsytys sisälleen ja miettiä, ettei nyt saa ärsyyntyä, "kun on tämä tilanne".

Niin, viikko on siis ollut sangen nihkeä. Kuin tervassa tarpoisi. Mutta sitten tapahtui jotakin viikon loppupuolella. En tiedä johtuiko se siitä, että vessaremontti, jota siis lähinnä iskämies täällä iltaisin tekee, eteni askel askeleelta? Vai johtuiko se siitä, että pikku-ukon kanssa saimme vadelmapensaat leikattua ja hänen intonsa kantaa leikattuja vadelmanoksia kasaan oli vähintäänkin tarttuvaa? Vai oliko kaikkeen jälleen kerran syynä ihmisen mieli, joka välillä ottaa takapakkia, murisee ja purnaa ja sopeutuu taas, uudestaan ja uudestaan? Ehkä tämä kaikki yhdessä. Joka tapauksessa viikon lopulla rupesi tuntumaan, että kyllä tämä tästä. Aivan kuin luola olisi muuttunut tunneliksi, jonka päässä näkyi valoa.

Ja aivan kuin vahvistukseksi näille ajatuksille, lauantaina tapahtui tai paremminkin kuului kaksi odotettua asiaa. Pellon yllä kaarteli muutama lintu. En ensin kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota ennen kuin kuului odotettu ääni: kuu-i, kuu-i, kuu-i, kuu-i. Kuovit olivat palanneet! Niillä oli nokissaan pellolta poimittuja heinätupsuja. Pesänrakennuspuuhat olivat alkaneet. Se tarkoittaa, että kohta istun takapihan terassilla saunan jälkeen ja kuuntelen hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kuovien huuto.

Toisaalta, tämäkin äänimaailma voi muuttua sen toisen odotetun äänen vuoksi. Kuovin kanssa nimittäin kilpaili autotallista kuulunut pärähdys. Koko talven kestänyt projekti, johon kuului mopon purkaminen niin pieniin osiin, että sen olisi voinut taskussa kuljettaa pois, oli saatu päätökseen. Voin avoimesti  myöntää, että olen useaan otteeseen epäillyt, voiko tallissa olleesta osakasasta enää ikinä saada aikaan toimivaa mopoa. Onnneksi olin väärässä. Siinä se seisoi: maalattuna ja laitettuna ja se kävi. Taitaa kuovi ainakin toisinaan jäädä toiseksi.