Hyvää uutta vuotta 2018!

Kuluvan vuoden viimeisen päivän ilta. Reilu pari tuntia ja on aika jättää vanha vuosi taakse ja siirtyä kohti uutta vuotta. Tässä vaiheessa kuuluisi kai sanoa jotakin syvällistä ja ajatuksia herättävää menneestä vuodesta ja suunnata sen jälkeen katse tulevaan. Minulle käy aina niin, että tietenkään mieleen ei nouse yhtään järkeää ajatusta silloin, kun niillle olisi aivan erityinen tarve. 

Vuodet eivät ole veljeksiä ja on aivan turha väittää, että jokainen vuosi elämässämme olisi täsmälleen samanarvoinen. Tai toki elämän jokainen hetki on oman elämänkaaren kannalta tärkeä ja ainutlaatuinen, mutta tarkoitan tässä nyt sitä, että elämämme vuodet merkitsevät meille eri asioita ja omassa mielessämme arvotamme ne eri tavalla. Se vain menee niin, että on vuosia, jolloin elämä soljuu eteenpäin varsin tasaista tahtia ja sitten tulee vuosia, jolloin sattuu ja tapahtuu lähes koko ajan. Jälkeenpäin tarkasteltuna ne tasaiset vuodet saattavat näyttäytyä omiin muistoihin niinä kaikkein onnellisimpina, vaikka itse tapahtumahetkenä ajattelisikin toisin. 

Omassa elämässäni takana on kaksi hyvin erilaista vuotta, vaikka ulkopuolisen silmin tarkasteltuna ei välttämättä siltä näytäkään. Vuosi sitten uudenvuoden aattona mietin mennyttä vuotta ja olin sydämestäni kiitollinen siitä, että se oli ohi. Vuosi sitten tuntui, että jos olisin kerännyt menneestä vuodesta kiitoksen aiheita, niitä ei olisi korin pohjalle kertynyt kuin muutama. Tänä iltana, kun muistelen mennyttä ja keräilen kiitoksen aiheita, tiedän ettei edes yksi kori riittäisi kaikkeen siihen, mistä olen kiitollinen. Ja aika todellakin tekee tehtävänsä, sillä tämän vuoden kiitoksenaiheisiin on siirtynyt asioita toissavuodelta. 

Mitäkö odotan ensi vuodelta? En oikein tiedä. Sen ymmärrän, ettei siitä voi tulla samanlaista kuin tästä vuodesta. Mieli tekisi pitää tiukasti kiinni kaikesta tästä mikä  nyt on käsissäni. Mutta ellen päästä mistään irti, ei mitään uutta voi tulla tilalle. 

Kiitän sinua blogini lukija täällä Puron varresa käynneistäsi ja kiitos kommenteistasi! Bloggaaminen jatkuu ensi vuonnakin säännöllisen epäsäännöllisesti, niin kuin tähänkin asti.

Varovasti astun uuteen. Katson vielä taakseni ja kiitän, katson ylöspäin ja uskon ja sitten katson eteenpäin ja luotan. 

Riittävän hyvää ja armollista uutta vuotta 2018!

Joulu 2017

Joulu 2017 jää muistoihinerittäin mukavana perhejouluna. Koko joulukuu ennen joulunalusviikkoa oli erittäin tiivis ja monella tapaa kiireinen. Perheen iskämies mennä viiletti pitkin isänmaata yleensä varsin huonossa säässä ja me muut koitimme pitää lippua korkealla täällä kotopuolessa ja rukoilla suojelusenkeleitä milloin minkäkinlaiseen myräkkään, joka Suomen maanteitä koetteli. 

Mutta sitten koittivat kauan odotetut kotipäivät, jolloin työasiat hoituivat puhelimella ja vapaallakin iskämies ehti olla useamman päivän. Pitkästä aikaa minä sain linnoittautua keittiöön ja tehdä siellä jotain muutakin kuin pelkkää arkiruokaa. Kyllä olikin mukavaa leipoa pitkästä aikaa. Joulunpyhinä oli sitten helppoa, kun sai vain kaivaa kaapista valmista syötävää, eikä varsinaisesti tarvinnut alusta asti tehdä mitään.

Jouluun kuului -niin kuin varmaankin aika monella muullakin- paljon jouluruokaa, vielä enemmän suklaata, jouluaaton kirkko, kynttilöiden sytyttämistä hautausmaalla, lasten suurta odotusta ja jännitystä, joulupukin vierailu, lahjoja, yhdessäoloa, vieraita läheltä ja kaukaa, kyläilyä ja paljon lunta. Koen olevani monella tapaa rikas. Ei tätä kaikkea tapahtunutta oikein muutenkaan voi tiivistää.

Ja jotta elämä ei menisi yhdeksi täydellisen joulun hehkutukseksi niin todettakoon, että tällä hetkellä nenä vuotaa, päätä särkee ja tokaluokkalaisen uuden puhelimen laturi on totaalisen hukassa jo nyt. Huomenna jatkuvat etsinnät ja niistäminen. 

Eiköhän se taas tästä. Hyvää loppuvuotta kaikille!

Jouluhaaste

Sain monta vuotta sitten Keltaisen talon joulunodotusta -blogista jouluhaasteen. Jostakin syystä vastaaminen jäi kokonaan, mutta tekstin säilöin kirjoitusluonnoksiin odottamaan aikaa parempaa. Joten, parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli tässä tulisi omat vastaukseni jouluisiin kysymyksiin.

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?
Kyllä kai niihin ainakin vähän pitää uskoa, kun jouluunkaan ei ole enää pitkä aika:)

Tämä joulupukkiin uskominen on siinä mielessä jännä juttu, että itse en varsinaisesti ole koskaan uskonut ihan täysillä pukkiin. Olen tiennyt sen aina, että joku aikuinen esittää pukkia. Myöskään omille lapsillemme emme ole tiukasti uskotelleet, että Joulupukki olisi aivan aito hahmo, vaan olemme kertoneet sen olevan jouluun kuuluva satu ja leikki. Kuitenkaan tämä tieto ei ole millään tavalla vähentänyt pukin tuloon liittyvää jännitystä ja kutkuttavaa odotusta. Omat lapseni ovat aika pitkään olleet sitä mieltä, että joulupukki on ihan oikeasti olemassa, vaikka äiti muuta yrittääkin väittää. Alla oleva kuva on viime joululta eli kyllä se Joulupukki näyttää osaavan tiensä sellaisiinkin taloihin, joissa "pukkiuskon" kanssa on vähän niin ja näin.

2. Jos vastasit ensimmäiseen kysymykseen kyllä, niin kirjoitatko joulupukille?
En kirjoita ja lapsetkin kirjoittavat satunnaisesti. Minusta on ihan reilua kertoa lapsille, että joululahjoja saadaan äidiltä ja isältä ja sen lisäksi niitä ostavat myös mummulan väki ja usein kummeiltakin tulee lahja. Tuntuisi jotenkin hassulta väittää lapselle, että kummin ostama lahja on Joulupukilta. Paljon reilumpaa ja kivempaa on ihastella lahjaa ja iloita siitä, miten kivan jutun x-kummi oli pakettiin laittanut.

3. Onko kinkku joulupöydän kunkku, vai selviätkö ilman?
Tottakai selviän ilman, mutta mikäli ei ole pakko selvitä, niin ilman muuta joulupöytään kuuluu kinkku. Oman kinkun paistamme leivinuunissa aatonaattona. Se tuoksu....

4. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä ja kaapin perälle notkumaan?
Eipä nyt tule mieleen. Tietenkin toisia lahjoja käytetään enemmän kuin  toisia, mutta käyttötiheys riippuu toki lahjastakin.

5. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?
Meillä ei ole mitään tiettyä päivää, jolloin kuusi koristellaan. Se riippuu aika pitkälle perheen iskämiehen töistä, että milloin kuusi sisälle saadaan. Jostakin kumman syystä miellän kuusen jalkaan laittamisen yms. säätämisen miesten työksi, vaikka kai sen aivan hyvin voisin itsekin tehdä. Lapsuuden kodissani joulukuusen hankkkiminen alusta loppuun on aina ollut isän työ ja sieltä se ajatus varmaankin kumpuaa. Tänä vuonna joulukuusi tuotiin tupaan viime lauantaina ja samantien se myös koristeltiin.

6. Ostatko kotiin joulukukkia: hyasintti, joulutähti vai joku muu? Mikä on joulukukkasi?
Ostan ja en osta. Tykkään joulukukista, mutta olen huono pitämään niitä hengissä. Tuppaavat mokomat kuolemaan melko pian meille tulon jälkeen. Töissä ollessani sain monena jouluna lahjaksi joulukukan ja ne ilahduttivat kovasti. Onneksi lapset eivät ole koskaan osoittaneet suurempaa mielenkiintoa kukkia kohtaan. Siksi meillä on aina myös joulutähtiä, vaikka ne myrkyllisiä ovatkin. Hyasintti tuo ihanaa tuoksua, mutta siihen suhtaudun vähän varoen. Lähipiirissä on heitä, joille hyasintti aiheuttaa ärsyttäviä oireita, niin mieluummin laitan kotiin sellaisia kukkia, joiden lähellä kaikki voivat olla.

Tämän haasteen saa napata mukaansa kuka vain. Jätä kommenttilaatikkoon viesti, niin tulen lukemaan sinun jouluiset vastauksesi.

Oikein mukavaa joulunalusviikkoa kaikille! 

Olipahan viikonloppu...

Joskus on parempi, kun ei edes yritä pukea sanoiksi mitään. On viikonloppuja, jolloin ei varsinaisesti tapahdu mitään ja sitten on sellaisia viikonloppuja kuin tämä edellinen oli. 

Olen syönyt kahtena päivänä peräkkäin ulkona (ja uskokaa pois, se on minulle iso asia), olen laulanut sekä karaokea autossa että joululauluja kirkossa, olen ollut keilaamassa, olen käyttänyt itseeni enemmän rahaa kuin vuosiin, olen käyttäyt ylipäätään rahaa normiviikonloppua enemmän (ja joululahjat ovat suunnilleen kasassa, jee!), olen viettänyt joulujuhlaa, olen päässyt Puronvarren iskämiehen kanssa kahdestaan isolle kirkolle ja olen tullut yllätetyksi useammalta eri taholta. 

Kaikesta tästä olen hyvin hämmentynyt, iloinen ja kiitollinen.

KUN ALKAA TIETÄÄ MITÄ ON

KUN ALKAA HILJALLEEN TIETÄÄ

MITÄ TODELLA ON

MINKÄ MUOTOINEN MINKÄ KUULOINEN

MILTÄ MIKÄKIN ASIA OMISSA SILMISSÄ

NÄYTTÄÄ JA MILTÄ TUNTUU

SILLOIN VÄHENEE TARVE

SELITELLÄ JA SILOTELLA ITSEÄÄN

TAI MAHTUA VIERAIDEN

RÄÄTÄLEIDEN VAATTEISIIN

SILLOIN TIETÄÄ JO

ETTEI JOUSTAVINKAAN IHMINEN

VENY RISPAANTUMATTA

JA ETTÄ BARBABABOJA

ELÄÄ TOTTA PUHUEN

VAIN SADUISSA

-Elina Salminen-

Kohti uutta vuosikymmentä...

Suomi 100 vuotta

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tänään on ollut sykähdyttävä päivä. Päivä, joka oikeastaan saisi vielä jatkuakin. Tänään on juhlittu monin eri tavoin Suomen itsenäisyyttä niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Viralliset juhlallisuudet alkoivat oikeastaan jo eilen illalla juhlakonsertilla kirkossa ja tänään kokoonnnuimme suurella joukolla taas kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Päivän "virallisuudet" päättyivät itsenäisyysjuhlaan, jossa saimme olla pienen lauluporukkamme kanssa laulamassa. Ennen illan Linnan juhlia kävimme vielä katsomassa komeita jätkänkynttilöitä, joita MTK:n paikallinen järjestöväki oli sytyttänyt päivää juhlistamaan. Kun yksi tekee yhtä ja toinen toista, niin siitä tulee yhteenlaskettuna kelpo juhlapäivä.

Monta hetkeä ja tilannetta jää tästä päivästä muistoihin, mutta yksi tilanne on ylitse muiden. Tämä tilanne oli näkymä aamupäivällä hautausmaalla. Jokaisella sankarihaudalla seisoi mies, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin haudassa lepäävä sankarivainaja. Aika monesti on tullut itsekin kuljettua kotikylämme sankarihautausmaan ohi ja toki ajatukset ovat aina olleet kunnioittavat sankarivainajia kohtaan. Nyt nämä ajatukset saivat vain paljon konkreettisemmat kasvot mitä ennen. 

Katselin sankarihaudalla seisovia miehiä. Siellä seisoi veljeni, kummipoikani, serkkujani, pikkuserkkuja, entisiä ja nykyisiä naapureita, lapsuuden leikkikaverien veljiä, entisiä luokkakavereita ja omien lasteni kavereiden ja luokkatovereiden isiä. Miten tavattoman kesken nuorten sankarivainajien elämä onkaan jäänyt, kun nyt katselin sitä rivistöä, joka vaiti ja vakavana haudoilla seisoi. Totisesti tuli mieleen, että vähintä mitä voimme satavuotiaalle Suomelle luvata, on se että lupaamme tehdä kaikkemme, ettei ikinä ainakaan mistään meistä johtuvasta syystä sotaan jouduta. 

Lapsuudessa tuntui välillä, että vanhemmat toistelivat kyllästymiseen asti fraasia "olokaa ihimisiksi". Nyt toistelen sitä itse ja olen sitä mieltä, että sitä pitäisi toistella erityisesti meille aikuisille, joka päivä ja kaikkialla maailmassa.

Jos koitettaisiin olla ihimisiksi, niin mikäs olisi sen parempi alku seuraavalle vuosisadalle.

Onnea Suomi! Kirjoitan tähän loppuun runon, jonka löysin facebookista. Sen tekijä ei ole tiedossa, joten en tiedä kuinka pahasti rikon tekijänoikeuksia, mutta enpä ainakaan väitä sitä omakseni.

SUOMI ON

Suomi on suota ja kuokka ja sisu.

Suomi on pettu ja pottu ja nisu.

Suomi on kuusi ja koivu ja petäjä,

punainen tupa ja polku ja veräjä.

Suomi on sauna ja lauantai-ilta.

Suomi on järvi ja kuutamosilta.

Suomi on koivu ja tähti ja juhannustaika,

yötön yö ja valoisa aika.

Suomi on Lapua, Kollaa ja Karjala.

Suomi on Marski ja Rokka ja Koskela.

Suomi on puukko ja kirves ja halko,

sininen risti ja valkoinen salko.

Suomi on itä ja länsi ja pohjoinen.

Suomi on kylmä ja lämmin ja sohjoinen.

Suomi on lapsi ja kehtolaulu,

velka ja mökki ja tikkataulu.

Suomi on Nurmi ja jäkiekkohalli.

Suomi on keihäs ja formularalli.

Suomi on Elmo ja voittoa toivoo,

eukkoa kantaa ja suksitta sauvoo.

Finland är finska och Finland är svenska.

Finland är sami och också fingelska.

Finland är fjärran och Finland är nära,

mobil och global och digi och kära.

Suomi on kaukana. Suomi on liki.

Suomi on globaali. Suomio on digi.

Suomi on hevi ja pikkuisen pliisu,

maailman napa ja Euroopan viisu.

Suomi on äiti ja isä ja koulu.

Suomi on Muumi ja Rölli ja joulu.

Suomi on netti ja mese ja tsätti,

ihqu ja fantsu ja namu ja nätti.

Suomi on Nanso ja Marimekko,

Turhapuron Uuno ja aikamies Pekko.

Suomi on tango ja rokki ja hevi ja poppi,

kouluissa maailman paras oppi.

Suomi on Iittalan lasi ja Fiskarsin lapio,

oranssit sakset ja Wirkkalan Tapio.

Suomi on Fazer ja AIV-rehu,

Benecolin rasva ja mummon mehu.

Suomi on Aalto ja Abloy-lukko.

Suomi on aamulla herättävä kukko.

Suomi on karkki ja xylitol-purkka,

kotoinen paikka ja rauhaisa nurkka.

Suomi on euro ja markka ja penni,

Niinistön Sauli ja Haukion Jenni.

Suomi on Niinistön tuleva vauva,

presidentinlinna ja Lennu-hauva.

Suomi on kaino ja puhdas ja rehti.

Suomi on kirja ja luettu lehti.

Suomi on nuori ja vanha ja vaka,

vieläkin neito, vaikka jo sata.

Itsenäisyyspäivän aattoiltaa

Takana on jollakin tapaa ihan uskomattoman hieno ilta. Mikä voisikaan olla parempi tapa aloittaa Suomen itsenäisyyden juhliminen kuin juhlakonsertti. Ja vieläpä sellainen juhlakonsertti, jossa saa sekä nauttia valmiista esityksistä että saa laulaa ja esiintyä itse. 

Ja kotiin ajellessa alle kahden kilometrin matkalla näkyi useampi valaistu lipputanko, jossa Suomen lippu upeasti liehui. Minusta on hienoa, että niin moni on lähtenyt mukaan tähän juhlaliputukseen, jossa itsenäisyyspäivän liputus aloitetaan jo aattona ja lippu on valaistussa salossa yön yli. Me valaisimme myös oman lipputankomme ja kolmen vanhimman lapsen kanssa sovimme, että aamulla lähdemme tekemään pienen "lippuajelun", kun vielä on pimeää.

Se on kuulkaas Suomi 100 vuotta, ihan kohta.

Ensimmäinen adventtisunnuntai

 "Nyt sytytämme kynttilän, se liekkiin leimahtaa. 

Me odotamme Jeesusta, seimessä nukkuvaa."

Hoosianna on laulettu, riisipuuro syöty ja yökyläilijät saatu kotiin. On aika päättää tämä viikko ja suunnata katse Suomen suureen synttäriviikkoon. Tämän vuoden ensimmäinen adventti oli ilmojen puolesta harmaa, hämärä ja kostea. Mutta kuutamo on komea! Hyvää ensimmäisen adventtisunnuntain iltaa!

Joulukuun toinen päivä

Joulumatka etenee joulukuun ensimmäiseen lauantaihin. Tämä on ollut mukavan tavallinen päivä, vaikkei kuitenkaan ihan tavallinen, koska Nelly-neitokainen ei  ole ollut kotona. Hän pääsi jo aamuvarhain mummun ja pappan matkaan Savon tätiä ja serkkuja tapaamaan. Reissusta on puhuttu pitkin viikkoa, mutta aina on sanottu, ettei reissu ole ihan vielä pommin varmaa. Jos joku sairastuu tms. niin silloin reissuun ei lähdetä. Vähintään pari kertaa päivässä Nelly on kysynyt, että joko nyt reissu on pommin varma. Aamupalapöydässä näytin Nellylle pussukkaa, johon olin pakannut hänellle hammasharjan, -tahnan ja hiusharjan. Laitoin varmuuden vuoksi pussiin myös särkylääkettä ja sanoin, että mummu voi antaa tästä sitten lääkettä, jos tulee huono olo tai päätä särkee. Siihen Nelly totesi, että nyt kyllä reissu on pommin varma, kun lääkkeetkin on mukana! 

Ja niinhän se oli:)

Me muut olemme koittaneet täällä kotona raivata kaikenmaailman kasoja, joita on jotenkin ihmeellisesti ilmestynyt joka paikkaan. Tuntuu siltä, että viime päivät ja melkeinpä viime viikotkin ovat olleet sen verran vauhdikkaita, että jostakin on täytynyt tinkiä ja se mystinen "jokin" on ollut siivous, joka on turhan pitkään suoritettu "roskat mattojen alle ja tavarat tuki&survo-menetelmällä kaappien kätköihin"-ajatuksella. 

Mutta mikäs siinä siivouksesta luistaessa, kun sen edestä on ollut kaikenlaista mukavaa ohjelmaa. Eilinen perjantai aloitti joulukuun sekä jouluisesti että juhlallisesti. Kunnassamme on jo pitkään ollut tapana, että kaikki 4-luokkalaiset kutsutaan yhteiseen itsenäisyyspäiväjuhlaan. Tänä vuonna oli Emmyn ja kaikkien muiden 10- vuotiaiden vuoro. Juhlat olivat olleet onnistuneet: mukavaa ohjelmaa, hyvä bändi, herkullista syötävää ja ainakin tyttöjen osalta asiaan toki kuuluu jonkinasteinen tälläytyminen. Eihän se mikään juhla olisi, jos sinne mentäisiin samoissa vaatteissa kuin kouluun yleensäkin.

Illalla olimme partiolaisten kanssa osallistumassa joulumyyjäisiin ja päivän päättivät lauluharjoitukset. Alkavalla viikolla sitten nähdään, onko meidän harjoituksista ollut mihinkään. Jännittää, hirvittää ja samalla olen niin iloinen siitä, että saan taas pitkästä aikaa laulaa osana ryhmää. 

Huomenna on sitten ensimmäisen adventtisunnuntai. Kuka aikoo valvoa ja odottaa puoliltaöin kuuluvaa Hoosiannaa Jouluradiosta? Itselläni on tarkoitus. Katsotaan kumpi voittaa, minä vai Nukkkumatti.

Joulukuun ensimmmäinen päivä: Tästä se lähtee

Minä uskon Joulun taikaan,

se ihmeitä voi saada aikaan.

Se kiireen kauas karkoittaa,

kohti rauhaa kurkoittaa.

Se taika ikuisuuden, suuren rakkauden.

Katso tähtiin kaukaisiin ja

usko Joulun ihmeisiin.

(runo löydetty Pinterestistä, tekijä ei tiedossa)

Sieltä se hiipi tulemaan, joulukuun ensimmäinen päivä. Joulukalentereiden ensimmäiset luukut ovat avautuneet ja monissa blogeissakin on tiedossa postauksia jokaisena päivänä ennen jouluaattoa. Mieluusti haluaisin itsekin luvata Puron varren joulukalenterin aukeavan täällä blogissa, mutta en sitä tee, koska päivät tulevat olemaan sen verran täynnä touhua, että parempi olla lupaamatta mitään. 

Tästä se kuitenkin taas alkaa, joulumatka 2017.

Ajatukset joulutaajuudelle

Kuukauden kuluttua on joulupäivä. Toisaalta tuntuu, että siihen on vielä (hyvällä tavalla) pitkä aika ja taas toisaalta joulu tuntuu olevan ihan pienen hetken päässä. Ja niinhän se oikeastaan onkin, sillä minulle joulu on aika, joka alkaa tästä viikonlopusta. Viikon kuluttua on ensimmäinen adventtisunnuntai ja tästä eteenpäin Puron varresakin ajatukset kääntyvät lopullisesti jouluisille taajuuksille. Se ei tarkoita ylenmääräistä hössäämistä vaan pikemminkin sellaista leppoisaa jouluttelua ja asian esillä pitämistä.

Ennen joulua on kuitenkin edessä suuret synttärit, kun Suomi juhlii 100 ensimmäistä itsenäisyyden vuottaan. Minusta on ollut hienoa, miten monenmoista juhlaa ja tapahtumaa tähän Suomen juhlavuoteen on sisältynyt ja mitä kaikkea mukavaa tulee vielä tapahtumaan ennen joulukuun 6. päivää. Ensimmäiset itsenäisyysjuhlat vietimme jo viime viikonloppuna, kun olimme lippukuntamme syysleirillä. Kaiken muun leiriohjelman lisäksi vietimme siellä lauantai-iltana itsenäisyyspäivän juhlaa. Pukeuduimme tavallista juhlavammin, meillä oli presidenttipari, joka otti kaikki illan vieraat vastaan ja luonnollisesti "lähetys" selostettiin ja vieraat asianmukaisesti esiteltiin:)Alla olevassa kuvassa on leiripaikan keittiö ennen juhlia... Onneksi meidän ihana keittiön ihmenainen selätti tämänkin sotkun hetkessä. Itsenäisyysjuhlan jälkeen olikin sitten vuorossa uusi sotku.

Menneellä viikolla sitten itsenäisyysjuhlat jatkuivat meidän Nellyn osalta, kun seurakunta järjesti hienot juhlat päiväkerholaisille ja isovanhemmille. Mieluisin juttu taisi olla, kun jokainen juhlavieras sai kotiintuomiseksi aiheeseen sopivan ilmapallon.

Minusta on hyvä, että itsenäisyyden juhlinta ulotetaan koskemaan ihan kaiken ikäisiä. Veteraanit ovat luonnollisesti juhlien kunniavieraita, mutta uskon että jokaiselle ikään katsomatta jää tämä juhlavuosi mieleen, kun on itse päässyt osalliseksi juhlista milloin vieraan, ohjelman esittäjän tai muuten vain järjestelyistä vastaavan roolista käsin. Otetaan siis kaikki ilo irti siitä, että Suomi täyttää sata vuotta! Seuraavia satajuhlia emme ole täällä näkemässä.

Kutsumaton vieras

Väsy tuli tupaan.

Kävi kylässä kutsumatta.

Tuppasi taloksi toivomatta.

Viittansa veräjälle viskasi.

Ei jäänyt porstuan perälle,

peräkamarin puolelle puhalsi.

Söi, joi, entiset kakasi.

Jokapuolelta omansa vaati.

Viipyi tovin, viipyi toisenkin.

Viipyi niin, että toisiinsa tottui.

Puolin ja toisin.

Kun viimein yönselkään lähti,

jätti viittansa muistoksi olalle.

Ennen kuin kukaan vetää mitään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, niin todettakoon vain, että Puron varresa kaikki hyvin. Joskus on vain tarpeen sanoittaa sellaistakin, mitä ei oikeastaan edes osaa sanoittaa, mutta kun kuvittaa ei osaa senkään vertaa.

Antaa talven tulla

Käsivarsia kolottaa ja jalkoja särkee. Päivä ulkoilmassa on tehnyt tehtävänsä ja se tuntuu kropassa. Mutta vielä enemmän tämä päivä tuntuu pääkopassa, sillä joka kerta, kun katson ikkunasta ulos, tulee hyvä mieli. 

Jokaisella meistä lienee asioita, joita ei vain millään tahdo saada aikaiseksi. Yksi maksaa laskut aina myöhässä, toinen palauttaa kirjaston kirjat viikko eräpäivän jälkeen ja kolmas ei saa valokuviaan ikinä järjestykseen. Minulla on monta asiaa, jotka tuppaavat jäämään roikkumaan ja siksi tämä päivä tuntuukin niin mukavalle, kun viimeinkin saimme hoidettua yhden tekemättä jääneen homman kunnialla loppuun.

Nimittäin: Puron varren piha on viimeinkin harvoitu. Juhuu!

Lehdet ehtivät jo kertaalleen peittyä lumen alle ja kerkesin ajatuksen tasolla heittää haravat varastoon ja kaivaa ne sieltä esille vasta ensi keväänä. Mutta  niinpä vain lumet sulivat ihan kokonaan ja kun lämpötilakin on koko ajan plussan puolella, päätimme sittenkin koetella voimiamme haravaa vastaan edes osan pihan osalta. Tekopyhästi aloitimme tietenkin tien puolelta. Tottakai, koska jos homma jäisi kesken, niin kaikki ohikulkijat luulisivat, että meillä on koko piha haravoitu. Mutta niinpä vain jatkoimme ja jatkoimme ja saimme urakoitua koko pihan kuntoon. Olipa vaan mukavaa sytytellä kynttilöitä lyhtyihin hämärässä, kun silmä ei osunut yhteenkään lehtikasaan tai puiden alusiin, joita olisi peittänyt monen sentin pakuinen lehtikerros.

Ei sitä turhaan sanota, että kättensä työn jäljen näkeminen tekee hyvää. 

Talvi, nyt voit tulla.

Pieniä ja isoja tapahtumia

Syysloma loppui ja marraskuu alkoi pienien ja isojen asioiden seuratessa toinen toistaan. Omassa mielessäni marraskuu aloittaa loppuvuoden juhlakauden, mikä toistaiseksi on näkynyt vain joululehtien lukemisella ja Jouluradion kuuntelemisella netin kautta. Ilokseni nimittäin huomasin, että jouluradiota voi kuunnella netin kautta jo nyt. En tiedä onko tämä mahdollisuus ollut olemassa jo aikaisempina vuosina, mutta minä hoksasin sen vasta tällä viikolla. Muutenkin joululaulut ovat pyörineet päässä tavallista enemmän, sillä viime keväänä pitkän tauon jälkeen henkiinherätetty harrastus -kuorolaulu- on suunnannut ajatuksia jo pitemmän aikaa joululaulujen pariin. Ja voi miten mieluisten ongelmen kanssa olemmekaan saaneet painia: valinnanvaikeuden. Kun maailmassa on kymmeniä ja taas kymmeniä kauniita naisten lauluryhmälle sopivia kappaleita, on kahden tai kolmen kappaleen valinta ollut yllättävän hankalaa.

Syysloman loppu toi tullessaan myös ihan kunnon lumipeitteen. Loman viimeisenä viikonloppuna ajelimme Pudasjärven suunnalle toisiin ristiäisiin viikon sisällä ja saimme uuden kummipojan kauniin lumisen maiseman keskellä. Isommat lapset olivat reissumme ajan kolmen maakunnan mummulassa ja olivat siellä tehneet talven ensimmäisen lumiukon. Täällä kotona pulkat ja liukurit on kaivettu varaston uumenista esille ja paremman mäen puutteessa ojanpientareet ovat olleet kovalla kulutuksella. Nyt säätiedotus näyttää aika huonoa lumipeitettä ajatellen. Itse olen hiljaa mielessäni tyytyväinen, jos talven tulo siirtyy vielä vähän. On tuolla tienpäällä liikkuvienkin helpompi ajella.

Tänään vietetään pyhäinpäivää. Sytytämme muistokynttilän täällä kotona ja illalla käymme hautausmaalla. Rauhallista viikonvaihdetta kaikille täällä käyville!

Joulumainokset - peukku ylös vai alas?

Ainakaan vielä postilaatikkoon ei ole kolahdellut kovinkaan montaa jouluista mainosta. Siihen ei mene kuitenkaan kuin hetki, jolloin noita värikkäitä, ylisanoin varusteltuja prosyyreitä tuntuu kulkeutuvan joka paikkaan niin ovista kuin ikkunoistakin. Yksi lupaa yhtä hyvää, toinen kahta kaunista ja aina on halpaa, helppoa tai muuten vain tarpeellista. Jollekin nämä joulun ajan, tai oikeastaan koko loppuvuoden, mainokset ovat harmaiden hiusten aihe ja joka päiväisen postinhakureissun harmitus, toiset eivät välitä niistä mitään ja jotkut odottavat kieli pitkällä. Mihin ryhmään tunnistat itsesi kuuluvaksi?

Minä tykkään jouluisista mainoksista. En varsinaisesti odota niitä, mutta mukava niitä on laatikosta löytää. Selailen mainoksia lahjaideat mielessä, mutta selailen niitä myös ihan vain omaksi ilokseni, ostan silmilläni. Mainosten selailussa on omalla kohdallani kyse vähän samasta asiasta kuin kaupoissa kiertely: saatan kulkea ja kierrellä kaupoissa, mutta mukaan tarttuu kohtuullisen vähän tavaraa. En ole mikään suurshoppailija ja siksi silmillä shoppailu riittää usein ja tavarat jäävät hyllyyn. 

Joulun kaupallisuudesta puhutaan paljon, mutta itse ajattelen sen olevan jokaisesta itsestään kiinni, kuinka kaupallisen joulun itselleen laittaa. Eivät mainokset pelkästään tee kaupallista ja pinnallista joulua, vaan ennemminkin se, kuinka näihin mainoksiin suhtaudumme. Juoksemmeko joka tarjouksen perässä vai tyydymmekö ihailemaan kauniita joulutavaroita lehdestä ilman, että kaikki niistä pitää saada ja mieluiten heti. 

Minä nostan peukun joulumainoksille. Mitä sinä teet?

Syysloman alku

Ensimmäiset uuden talven lumihiutaleet ovat pudonneet Puron varteenkin. Ne leijailivat eilen, mutta sen verran niukasti niitä oli, että sulivat heti maahan päästyään. Pakkasyö kuurasi puut kauniiksi ja auton laseja raaputtaessa tuli mieleen, että talvirenkaat on vaihdettava ennen pitempiä ajoja.

Koululaisten syysloma alkoi juhlavissa tunnelmissa, kun eilen vietimme lasten serkun kastejuhlaa. Siinäkin mielessä oli mukavaa, että pakkaspäivä osui eiliselle ja teki luonnosta juhlavan näköisen. Nyt sataa vettä, eikä kuulaasta syyspäivästä ole tietoakaan. Mutta olipas vaan kivaa kokoontua yhteen pienien juhlien merkeissä, tavata sukulaisia ja syödä vähän liikaa herkkuja. 

Juhlien keskipiste oli ihana pieni poika. Äkkiä ne vauvat kasvavat, kun vertaa serkkupoikia keskenään. Vaikka meillläkin on vielä vauva, niin tuo viime viikolla 9 kuukautta täyttänyt "vauva" tuntui isolta jätkältä pienen serkkunsa rinnalla. Ensimmäisen vuoden aikana jo yksikin kuukausi ikäeroa tekee paljon. Toivottavasti serkuksista kasvaa hyvät kaverit, niin yhteisissä leikeissä kuin ehkä pienessä pahanteossakin.

Lokakuu puolivälissä

Kalenterissa ja elämässä päivät ovat nakutelleet eteenpäin niin, että lokakuutakin on eletty jo kaksi viikkoa. Puut ovat lähes kokonaan luopuneet lehdistään ja sehän tarkoittaa sitä, että enää ei voi kovin pitkään vältellä haravaan tarttumista. Ei vain yhtään huvita haravoida pihaa kovin montaa kertaa syksyn aikana ja siksi yritämme vitkutella haravanvarteen tarttumisen kanssa mahdollisimman pitkälle. Viime vuonna onnistuimme siinä niin hyvin, että satoi ensi lumi lehtien päälle. Toivottavasti tänä syksynä talvi antaa odottaa itseään ihan kunnolla marraskuun puolenvälin paremmalle puolelle. Tämä siis kainona toivomuksena Hänelle, joka säät ja ilmat säätää.

Lokakuu on myös Roosa-nauha kuukausi ja perinteitä noudattaen kauppareissulla tarttui mukaan tämä Duudsonien taidonnäyte. Lokakuussa on hauskaa seurata ihmisiä ja bongailla Roosa-nauhoja milloin mistäkin. Omasta mielestäni hauskin bongaus on toistaiseksi ollut kirkossa suntion rintapielestä, kun hän kolehtia keräsi.

Lokakuu on ollut ensimmäiseltä puoliskoltaan, niin kuin yleensäkin, sellainen tavallinen ja arkinen syksyn kuukausi. Koululaiset hoitavat leiviskäänsä koulussa ja me aikuiset sitten kukin tahoillamme. Harrastukset pyörivät omalla painollaan ja elämä on kutakuinkin tasapainossa tai ainakin niin tasapainossa kuin se nyt voi seitsemän hengen perheessä olla. Päivät ovat ennalta-arvattavia ja jos eivät nyt aivan tylsiä niin aika tasaisia kuitenkin. 

Sateiset päivät ovat houkutelleet sytyttelemään kynttilöitä ja vuosi vuodelta suuremmaksi käyvä joululehtien läjä on aseteltu koriin ja olohuoneen nurkkaan tarjoamaan rentoutusta kauniiden kuvien ja tunnelmien muodossa.

Loppukuusta onkin sitten ihan eri meiningit, kun koittaa koululaisten syysloma ja loman molemmin puolin saamme olla mukana pienten poikien ensimmäisissä juhlissa, mukavaa:)

Lokakuun lehdetön puu

En tiedä kuinka kummajaiselta kuulostan tämän myöntäessäni, mutta mielestäni Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on mielenkiintoinen kirja. Se on kirja luettavaksi ympäri vuoden. Kirja kertoo vanhoista merkkipäivistä ja kansanomaisesta sääkalenterista kuukausikohtaisesti. Ennen seurattiin luonnonmerkkejä paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin nykyään. Eikä se ole mikään ihme, kun jokapäiväinen leipä oli kiinni siitä, millainen sato itse kunkin peltotilkuilta oli syksyllä tulossa. Muutenkin elämänmeno oli nykyistä huomattavasti riippuvaisempaa ilmoista, joten ihmekkös tuo, jos säätila kiinnosti. 

Aamukahvia hörppiessäni lueskelin tänään, mitä lokakuun kohdalle oli kirjoitettu. Savolainen (tarkemmin sanottuna maaninkalainen) kansanruno maalaili nyt alkanutta uutta kuukautta seuraavasti: 

"Lokakuu ei ole joka kuu:

Päivät pienet pilvelliset,

yöt pitkät ja pimeät.

Halla hanhen siiven alla,

talvi joutsenen takana."

Enpä tuota runoa osaa sen kummemmin tulkita, mutta jokin siinä osui ja upposi mieleni runolliseen puoleen. Erittäin osuva runo lokakuulle, kyllä maaninkalaiset sen ovat tienneet.

Perinteisesti lokakuussa on seurattu vesien jäätymistä ja lehtien lähtöä, koska niistä on saatu vihjeitä tulevasta keväästä ja uudesta sadosta. Vilkuna kirjoittaa, että milloin lehti lähtee lokakuussa, niin samana päivänä lumet lähtevät toukokuussa tai sitten jo huhtikuussa, jos lehdet ovat varisseet jo syyskuun puolella. Jäin miettimään kuinka tämän tulkitsisin meidän pihan puiden perusteella. Lehdet alkoivat varista jo hyvän aikaa ennen syyskuun loppua, mutta toisaalta puissa on edelleen paljon lehtiä. Poikkeuksen muodostaa yksi ainut koivu, joka kasvaa pihallamme pihlajien ja koristekirsikkapuiden ympäröimänä: se on pihan ainut puu, jossa ei ole enää yhtään lehteä.

Miksi tuo yksi koivu pudotti kaikki lehtensä, mutta pihan muut koivut vielä sinnittelevät? Onko kyseessä joukkovoima? Muut koivut kasvavat pihan reunalla siistissä rivissä. Onko heillä tukea toisistaan? Joutuiko tämä yksinäinen koivu antamaan periksi tulevalle talvelle aikaisemmin, koska ei saanut muista "eri merkkisistä" puista tukea itselleen? Mitenkä sen selittäisit Kustaa Vilkuna ja vanha kansa? Entä onko Pekka Poudalla tähän mitään lisättävää?

Syyskuun viimeinen ilta

Ulkona on jo aivan pimeää. Katuvalot valaisevat talon ohi kulkevaa tietä ja ulottavat kajoaan sisällekin, jos sammuttaa kaikki muut valot. Talo alkaa olla hiljainen, keittiöstä kuuluu tiskikoneen hurina, mutta jutustelu kahden pienen tytön huoneessa on vähitellen vaimennut. Tänä iltana he saivat odotettuun yökylään isoveljen, joka oli viime yön partioryhmänsä kanssa yöretkellä. Ihan täyttä vahvuutta yökyläily ei tänä viikonloppuna saavuta, koska isosisko tulee kotiin vasta huomenna 10-leiriltään. Ja mikä parasta, yskimistä kuuluu enää vain siitä huoneesta missä minä olen:D Näyttää siltä, että joka syksyinen flunssa on vain pakko hyväksyä. Onneksi ei mitään sen pahempaa. Viime syksyyn verrattuna tämä flunssa-aika tuntui jotenkin helpolta, kun on voinut surutta ottaa päänsärkyyn lääkettä, eikä ole tarvinut miettiä onko siitä kuinka paljon haittaa mahassa kasvavalle elämälle. 

Menemisiä ja tulemisia. Sitä on tämä viikonloppu ollut ja sitä on jollakin tavalla ollut koko syyskuu. Olemme ottaneet tavaksi tehdä sunnuntaisin jääkaapin oveen listan, johon kirjaamme ylös kaikki seuraavalla viikolla muistettavat menot ja muut asiat. Samalla, kun ottaa kaapista maitopurkin, voi toisella silmällä vilkaista listaa ja muistuttaa itseään ja muita asianosaisia, kenen pitää milloinkin muistaa ottaa kouluun uimakamppeet, milloin on vanhempainvartti tai mitä harrastuksa milloinkin on. Harmittelen, etten ole älynnyt tehdä tätä jo aikaisemmin, sillä viikkolista on ollut helpommin hahmotettava juttu ihan tuolle viisivuotiaallekin tavallliseen kalenteriin verrattuna. 

Sumu ja sateet ovat hallinneet tämän kuukauden säätiloja. Minä en sumusta tykkää. Siinä on jotakin arvaamatonta ja liian peittävää. Sateen kanssakin pärjää, kun kuitenkin näkee eteensä. Viime vuoden lokakuusta jäi mieleen kauniit ja kuulaat säät. Toivottavasti sellaisia olisi tiedossa nytkin. Joten hei sitten sumuinen syyskuu, nähdään taas ensi vuonna!

Tarina kahden pienen tytön huoneesta

Olipa kerran kaksi pientä tyttöä, jotka nukkuivat kerrossängyssä yhteisessä huoneessaan. Tyttöjen mielestä uni ei tule, ellei sängyssä ole vähintään viisi erilaista unilelua ja jokaisella unilelulla täytyy luonnollisesti olla oma peitto ennen nukkumaan menoa. Jotkut unileluista tarvitsevat myös oman unilelunsa, jotta yöstä tulisi rauhallinen. Uni ei myöskään tule ilman iltasatua, joka luetaan joka ilta eri kirjasta. Isompi näistä pienistä tytöistä tykkäsi lukea iltasatua pienemmälle siskolleen ja usein he nukahtivatkin samaan sänkyyn kirja välissään. Unilelujen ja iltasatukirjojen lisäksi sängyssä on mukava piirtää ja värittää ja ennen nukahtamista värityskirjat voi säilöä tyynyn alle odottamaan seuraavaa iltaa. Kynät säilötään myös tyynyn alle, mutta ymmärrettävästi ne eivät siellä pysy koko yötä, vaan leviävät tasaisen varmana mattona sänkyyn ja siitä sängyn alle ja viereen.

Barbileikit ovat myös näiden kahden pienen tytön suuressa suosiossa. Barbeille on mukava vaihtaa vaatteita ja kenkiä. Lisäksi barbien hiuksia on hauska kammata ja laittaa. Tähän hommaan he käyttävät omia pinnejään ja hiuslenkkejä, jotka kyllä helposti saattavat unohtua barbien päähän pitkäksikin aikaa. Barbitaloa voi sisustaa oikeilla ja lisäksi itse tehdyillä huonekaluilla niin, että se muuttuu tarpeen vaatiessa barbin asunnosta milloin eläinsairaalaksi tai kouluksi. Ja mikäli barbitalosta tulee eläinsairaala, vaatii se ehdottomasti paljon pieniä eläinpotilaita. Mitä pienempiä eläimiä, sen parempi, koska niitä mahtuu sairaalaan monta. Hevosia ei kuitenkaan viedä eläinsairaalaan, vaan niillä leikitään kaikkea muuta. Ne laiduntavat, ravaavat ja niillä ratsastavat kaikki mahdolliset nuket ja nuken sukulaiset, jotka vain selkään mahtuvat.

Ja eipä olisi kahden pienen tytön elämä mitään ilman pukuleikkejä. Kuinka mahtavaa onkaan pukeutua prinsessoiksi tai keijuiksi. Mitä enemmän pinkkiä ja hörhelöitä, sen parempi. Tyylitietoiset prinsessat käyttävät toki käsilaukkuja ja lukuisia koruja, joita vaihdetaan uusiin noin kahden minuutin välein. Lisäksi kengät ovat oleellinen osa pukeutumista. Ei välitä ovatko kengät samaa paria tai muutenkaan sopivia, pääasia että kivasti kopisee.

Ja pukuleikkien jälkeen on vuorossa legoilla rakentelu. Se onnistuu helpoiten, että kaadetaan kaikki legot lattialle, niin löytää helpoimmin sen "milli kertaa milli"-kokoisen osan, jota juuri nyt tarvitsee. Hieman tietysti täytyy legoläjää penkoa, koska juuri nyt näkyy vain muutamia kymmeniä turkooseja ja liiloja "milli kertaa milli"-palasia ja pienet tytöt tarvitsevat vaalean keltaisia paloja. Legorakentelu ei tietenkään tule koskaan valmiiksi, joten ne kannattaa jättää lattialle levälleen siksi ajaksi, että käy syömässä tai menee ulos. Ja ulkoilun jälkeen väsyttää niin, ettei heti jaksa rakentaa legoja vaan mieluummin tekee uusia koruja prinsessaleikkeihin. Uusia koruja saa helposti tehtyä pujottamalla pieniä ja vähän suurempiakin helmiä siimaan tai lankaan. Näitä helmipaketteja myydään kaupoissa ja yhdessä paketissa voi helposti olla useampi tuhat helmeä.

Kovasti nämä pienet tytöt tykkäävät asua omassa huoneessaan. He tykkäävät myös kovasti leikkimisestä ja ainakin heidän äitinsä on sitä mieltä, että heillä on tosi mukavia leikkejä. Pienet tytöt myös ihan tosissaan yrittävät pitää huoneensa siistinä. Minkä sille voi, että joskus väsyttää niin paljon, ettei jaksa olla kovin huolellinen. Silloin on helpointa vain survoa tavarat yhteen kasaan ja lykätä se kasa nurkkaan. Ei ole maailman tärkeintä, että pienten tyttöjen huone kiiltelisi puhtauttaan. Siellä saa näkyä ja kuulua elämä. Mutta joskus tilanne voi mennä siihen pisteeseen, että tilanne vaikuttaa lähes toivottomalta. Siinä vaiheessa, kun pieni tyttö painaa kasvot käsiinsä, antaa kyynelten valua ja toteaa, että "me ei saaja meijän huonetta enää siistiksi, kun sielä on niin palijo kaikkia", on aika astua apujoukkojen esiin.

Tänä viikonloppuna olemme käyttäneet puolitoistapäivää siivoamalla huonetta, jossa asuu kaksi pientä tyttöä. Urakoinnin saldona tavarat ovat nyt siellä missä niiden pitääkin olla. Lisäksi olemme löytäneet ainakin 35 hiuspinniä, lukuisia parittomia villasukkia, koneellisen puolipitoisia vaatteita, neljä aluslakanaa (muualta kuin sängystä) ja legoja ihan joka paikasta. Lisäksi minulle on selvinnyt, että lapsilla on tarroja vaikka kokonaisen koululuokan tarpeisiin, he ovat suunnitelleet matkavärityskirjan (jonka takakannessa luki: valmistettu Suomessa... miten niin meillä syynätään ainakin ruuan alkuperämaa tarkkaan?) ja leikkihevosten määrä lasketaan kymmenissä. Sellaisia leluja, joille ei leikitä, en juurikaan löytänyt. 

Jos nyt aikaansaatu järjestys kestää esimerkiksi keskiviikkoon, voidaan siivouspäivää pitää onnistuneena. Korotinko ääntäni siivouksen aikana? Kyllä, kolmesti. Olenko iloinen siitä, että pienet tytöt tykkäävät leikkiä? Kyllä, enenmmän kuin kolmesti. Olenko tietoinen, että tämäkin on vain vaihe? Kyllä, valitettavasti. Meillä on jo sellainenkin huone, jossa ei enää leluja juurikaan näy. Aionko ostaa lapsilleni lisää leluja? Luultavasi kyllä, mutta harkitusti ja tarpeeseen. Mitä opin? Jos löydät laatikon peränurkasta paperin, jossa on haalea vihreä viiva ja yhdessä kulmassa violettia suttua, älä kysy onko se tarpeellinen. Lukija saa vapaasti arvata mikä oli vastaus.

Luin kerran jostain viikkolehdestä artikkelin, jossa väitettiin, että keskiaikaisessa linnassa oli lukumäärällisesti vähemmän tavaraa kuin nykyajan lastenhuoneessa. En ihmettele sitä lainkaan.

Syyskuun puolivälin kuulumisia

Syyskuu kolkuttelee puoltaväliä. Niin äkkiä ovat taas kaikki päivät menneet, että oikein itsekin hämmästyin, kun kalenteria katsoin. Mutta uskottava se on, kesä on ohi, tuuli viskoo koivujen lehtiä ympäri pihaa ja sataa. Sataa, sataa ja sataa. Jos ei muuta sanottavaa tämän kuun ensimmäisestä puolikkaasta ole, niin ainakaan ei ole ollut kuivaa, ei missään mielessä.

Pihlajat ovat hehkuneet tänä syksynä oranssinaan marjoja. Joka vuosi ei ole samanlaista loistetta niiden oksilla, mutta sen muistan varmuudella, että viisitoista vuotta sitten pihlajat olivat myös yhtä loistavan oranssin ja vihreän värisiä kuin tänäkin vuonna. Viisitoista vuotta sitten syyskuussa menin naimisiin. Tämän vuoden syyskuulla seisoin pihalla, katselin pihlajia ja mietin hieman hölmistyneenä ajan kulumista. Olo oli jotenkin epätodellinen. Viisitoista vuotta tuntuu näin kirjoitettuna pitkältä ajalta, mutta ei se siltä kyllä tunnu. En uskaltanut ajatella samaa aikaa eteenpäin.

Vastapainoa kotielämälle sain viime viikonloppuna, jolloin lähdin kolmen vanhimman lapsen ja kahden lainalapsen kanssa lippukuntamme syysretkelle Kuusamoon. Retki oli kaikinpuolin onnistunut ja ehdimme kokea monenlaisia asioita viikonlopun aikana. Lauantaina kävimme mm. melomassa ja kiersimme pienen karhunkierroksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut yötä erossa meidän vauvoista näin varhaisessa vaiheessa ja se tietenkin jännitti etukäteen. Eppu on siis rahtusen alle 8kk ja hyvin oli selvinnyt kotona iskämiehen ja nuorimman isosiskonsa kanssa. Jonkin sortin ihmettelyä oli ollut ilmassa, sillä Eppu oli jokellellut huomattavasti vähemmän kuin yleensä, mutta muuten kaikki oli mennyt hyvin. Itseäni onnittelen siitä, että sain kaikki viisi kyytiläistäni turvallisesti Kuusamoon ja sieltä kotiin. Ajan nykyisellään autoa niin vähän, että pitemmät ajomatkat jännittävät paljon enemmän kuin ennen.

Syyskuun puoliväli päättää kuukauden ensimmäisen jakson, mutta aloittaa samalla lähes koko loppuvuoden kestävän ajanjakson, tänään on 100 päivää jouluun. Sen kunniaksi söimme tänään riisipuuroa. Vaikka ei tuo riisipuuro meillä mikään jouluruoka olekaan. Syömme sitä tasaiseen tahtiin ympäri vuoden: halpaa, hyvää ja haudekattilalla tehtynä myös helppoa. Vaikka olenkin jouluihminen ja tykkään kaikenlaisesta jouluun valmistautumisesta, niin ei täällä Puron varresa vielä mitkään joulufiilistelyt ala. Syksyn pitää ensin saada tulla ja olla ja vasta sitten on joulun odotuksen aika. Sadan päivän valmstautuminen tuntuu turhan pitkältä ajalta. Mutta heitäkin on, jotka aloittavat tänään ihan kunnolla "jouluttamisen". Facebookissa on oikein mukava hyvän mielen ryhmä, jossa erilaiset jouluhöperöt jakavat ajatuksiaan ja fiiliksiään joulusta ympäri vuoden. Niitä juttuja on ollut mukava lukea, vaikken ihan niin innokas itse olekaan. Mutta jokainen tyylillään ihan vapaasti.

Hyvää viikonloppua!