Hei, hei kesä 2020

Elokuun viimeinen viikonloppu sanoo hyvästit kesälle. Ensi viikonloppuna on jo syyskuu. Täällä länsirannikolla kesän päättäjäisiä juhlitaan venetsialaisten merkeissä. Jossakin muualla vietetään muinaistulien yötä tai sitten ihan muuten vain laitetaan kesä pakettiin ja siirrytään kohti syksyä.

Meillä ei ole mitään joka vuosi toistuvia perinteitä kesän päättäjäisten suhteen. Yleensä olemme kotona, niin nytkin. Aikaisemmin tällä viikolla mietin, että josko lähtisimmme venetsialaisajelulle lauantai-iltana, mutta perjantaina iskenyt flunssa ratkaisi sen, että pysyimme kotona, ainakin valtaosa perhettä. Tämä aika on nyt sitä, että kaikenmaailman flunssat harmittavat tavallista enemmän. C-vitamiinin ja inkiväärin kanssa olen yrittänyt itseäni lääkitä ja nyt näyttääkin jo huomattavasti paremmalta. Josko tästä huomenna töihin selviäisi. 

Muutaman lyhdyn sytyttelin illalla pihalle ja se taitaakin olla ainut venetsialaisperinteeni. Mukavalle ne näyttivät pimeässä illassa. Vielä täytyy kuitenkin odottaa jonkin aikaa, että illat hämärtyvät kunnolla ennen kuin isommasti laitan lyhtyjä pihalle. Ja oikeastaan toivon vielä, että valoisat illat jatkuisivat.

Mitä sitten tästä kesästä jäi mieleen? Kuuma kesäkuu ja kylmä heinäkuu. Pitkästä aikaa tein iltatöitä ja ylipäätään palkkatöitä kesällä. Selvisimme uudenlaisesta elämän aikataulusta, jonka omat työni väistämättä perheen arkeen toivat. Tapasimme sukulaisia melko paljon, teimme lyhyitä pikkureissuja lähistölle ja vietimme esikoisen ihanat rippijuhlat. 

Kesän paras hankinta oli ehdottomasti kaasugrilli, jonka uumenissa valmistui ateria jos toinenkin. Vinkkinä kaikille grillaajille: avomaankurkku grillattuna  maistuu hirveälle. Mutta takana oli lämmin ajatus kasvislisäkkeestä grillatun kanan kaveriksi. Eihän sille mitään voi, että se meni grillaajalla sekaisin kesäkurpitsan kanssa:D

Ja kasvihuone, oi että! Sieltä on tullut satoa ja vielä enemmän hyvää mieltä. Nyt tiedän, ettei ensi kesänä kannata istuttaa kesäkurpitsaa sisälle kasvihuoneeseen. Se vie suhteettoman suuren tilan satoon nähden. Ehkä kokeilen sitä ulkona. Kurkkua laitetaan ensi vuonnakin, suuremmilla väleillä ja tomaatit istutetaan hieman toisella tapaa. Paljon olen oppinut.

Että tämmöinen kesä 2020. Koronakesä, jolloin kuitenkin saimme myös hengittää vähän kevyemmin koronakevään ja väljentyneiden rajoitusten suhteen.

Kesäarjesta arkiarkeen

Arki on alkanut. Siis se sellainen arki, jolloin iltaisin katsotaan seuraavan päivän kouluvaatteet valmiiksi, varmistetaan että repuissa ovat ne kirjat ja tavarat, jotka sinne kuuluvatkin ja kukin tietää noin suunnilleen seuraavan päivän aikataulut eli minne menee, mistä tulee ja mihin aikaan.

Tällaiseen arkiarkeen kuuluvat molempien vanhempien työt, kahden yläkoululaisen ja kahden alakoululaisen koulujutut sekä yhden päivähoitolaisen menot. Ja vaikka kesäarjen jälkeen kestää aina tovin totutella kouluarkeen, on siinä samalla jotakin tuttua, turvallista ja ennalta tiedettyä. Suurin muutos elämään on varmasti ollut meidän tuoreella seiskaluokkalaisella, joka aloitti uudessa koulussa, linja-automatkan päässä. Jotakin hän toki tiesi entuudestaan isoveljensä ja ystävän kokemusten kautta yläkoulun elämästä, mutta kyllä se hyppäys alakoululaisesta yläkoululaiseksi on jokaiselle meistä suuri. Onneksi kaikki on mennyt mukavasti ja koulu tuntuu sujuvan. Alakoululaisilla vaihtui molemmilla opettaja, joten uusia tuulia on ollut silläkin suunnalla.

Korona pisti näppinsä meidänkin koulun aloitukseen ja tuore tokaluokkalainen joutui suureksi harmikseen aloittamaan kouluvuotensa kaksi päivää muita myöhemmin (ja kun vielä viikonloppu sattui siihen päälle, niin odottavan aika oli to-del-la pitkä). Meidän kunnassa noudatetaan ohjeistusta, jonka mukaan pienistäkin flunssaoireista täytyy jäädä kotiin ja kouluun tai päivähoitoon voi mennä vain terveenä. Tämän vuoksi nenäänsä niiskuttava ja selkeästi flunssaoireinen neiti jäi kotiin, vaikka entisessä elämässä en olisi miettinyt hetkeäkään voiko hän mennä kouluun vai ei, ilman muuta olisi mennyt.

Ymmärrän tuon ohjeistuksen, että flunssaoireisena pysytään kotona. Ihannetapauksessa tämä johtaa siihen, että isossa mittakaavassa väki pysyy paljon terveempänä kuin yleensä. Mutta jokatapauksessa niitä flunssia tulee ja menee. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka saa flunssan ja sen parannuttua yskii 3-4 viikkoa vähintään. Jokainen koululainen sairastaa kouluvuoden aikana muutaman flunssan, päivähoitoikäisistä puhumattakaan. En voi kieltää, etteikö ajatus jatkuvista poissaoloista hieman hirvittäisi. Omassa työssäni poissaolo tarkoittaa vääjäämättä sitä, että työkaverit tekevät minunkin hommani eli aiheutan heille lisätyötä olemalla poissa. Mitä useampi lapsi, sitä suurempi on vanhempien työstä poissaolojen määrä tulevan talven aikana. Ei tunnu hyvältä ajatukselta, että joka ilta arvotaan kuka jää kotiin ja kuka jää kotiin jäävää hoitamaan. Mutta sellaista se taitaa tuleva kouluvuosi olla. Ja toki tilanne on kaikille sama eli siinä mielessä toivon ja uskon, että esimerkiksi työnantajilta löytyy joustoa ja ymmärrystä poissaolojen lisääntymiseen. Mutta kai se raja jossakin tulee vastaan? 

Yritän tehdä omalla kohdalla parhaani eli pysyä mahdollisimman terveenä. Pesen käsiä, syön vitamiineja ja koitan olla palelluttamatta itseäni. Jos/kun flunssa iskee, pysyn kotona ja lepään, niin jospa sen kestokin sillä lyhentyisi.

Jos säätietoja on uskominen, niin tähän viikonloppuun taisivat jäädä tämän kesän helteet. Helteitä en jää ikävöimään, mutta syksyn hiipiminen niin ulos kuin sisällekin saa aikaan monenlaisia mietteitä. Toisaalta oikein mukavaa, että syksy tulee. Vuodenajoista syksy on oikeinkin lähellä sydäntäni. Mutta toki on myös haikea olo siitä, että vähitellen on päästettävä kesästä irti. Vielä se viipyy, mutta astuu taka-alalle pikkuhiljaa.

Tällä viikolla sytytytin ensimmäisen kerran kynttilät sitten viime talven. Lauluyhtyeemme treenit koostuvat joululauluista, joten tunnelmaan sopivat myös kynttilät iltakahveilla. Tänään keskimmäinen tytöistä poimi pihlajista kimpun pöytään ja kaveriksi laitoin kulhon täydeltä omenia, jotka ystävällinen tuttava lahjoitti. Kunhan täällä sisällä vähän viilenee helteiden jälkeen, niin ripottelen kynttilöitä enemmänkin esille.

Hyvää viikonlopun jatkoa!

Lorkkimassa

Edellisen postauksen puutarhakierroksen jälkeen kävimme pienellä reissulla lasten toisessa mummulassa. Siellä kävimme "lorkkimassa" lasten tädin kanssa, joka oli hankkinut itselleen ison ja voimakkaan magneetin. 

Lorkkimisen idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan etsiä vedestä metalliesineitä. Tietysti jokainen meistä halusi uskoa löytävänsä jotakin suurta, mahtavaa ja etenkin arvokasta, vaikka tuskin Keski-Pohjanmaan matalat joet kovin suuria aarteita pohjassaan hautovatkaan.

Aurinko paistoi sunnuntaiaamuna lähes pilvettömältä taivaalta, kun kävelimme kaunista puistotietä pitkin joen rantaan. Magneettiin oli kiinnitetty pitkä köysi, jonka jokainen heitti vuorollaan jokeen. Loiskahdusta seurasi jännittynyt hiljaisuus, jonka aikana magneetti painui pohjaan. Sitten ei muuta kuin köysi kiskotaan ylös ja toivotaan, että  magneettiin olisi tarttunut jotakin. Ja ei muuta kuin uusiksi vähän eri kohtaan, kun/jos ensimmäinen heitto ei tulosta tuonut.

Edellisenä iltana esikoispoika kävi lorkkimisreissulla tätinsä ja setänsä kanssa. He löysivät muutamia pattereita. Meillä oli köyhempi reissu, sillä matkaan ei lopulta tarttunut yhtään mitään. Kerran magneetti jämähti oikein kunnolla kiinni ja hetken luulimme jo, että nyt satimeen jäi vähintäänkin pyöränrunko, heteka tai jokin muu iso rautaesine, mutta magneetti olikin jäänyt kiinni sillan alla, veden alla piilossa olevaan rautaputkeen. Se ottikin hetken aikaa, että saimme magneetin siitä putkesta irti.

Lopulta jouduimme lähtemään takaisin mummulaan tyhjin käsin. Mutta olihan meillä hauska lorkkimisretki. Ehkei se saalis ollut kuitenkaan tärkeintä. Tai no... en kyllä olisi pistänyt pahakseni, vaikka olisimme löytäneetkin jonkun ikiaikaisen korun tai vanhan vaakunan tai jonkun taikaesineen tai vanhoja rahoja tai.... Pitää mennä seuraavalla kerralla uudestaan.