Hanomakin vuosimalli ratkeaa...

En hoksannut laittaa mitään viimeistä päivämäärää 

mihin mennessä kannattaa osallistua Hanomakin vuosimallin arvaamiseen/tietämiseen. Siispä käytän omavaltaista metodia ja julistan kilpailun päättyneeksi nyt, 

koska minulla on nyt hetki aikaa voittajan julistamiseen.

Tämän postauksen kuvat eivät liity aiheeseen muuten 

kuin olemalla kuvia jonkinlaisista koneista.

 Kaikki Hanomakista otetut "ei-ihmisiä-mukana"-kuvat on jo käytetty. 

Minä en ole tarkastanut oikeaa vastausta mistään virallisista papereista. 

Luotan tässä tiedossa isältä pojalle kulkevaan muistiperimään 

eli kysyin Hanomakin vuosimallin isältäni.

Ja tuo -minun näkökulmastani- aina olemassaollut traktorien kruunaamaton kuningas on vuosimallia 1966.

Yhtään täsmälleen oikeaa vastausta ei tullut, 

mutta useampi sellainen vastaus tuli, jotka heittivät ainoastaan vuodella oikeasta.

Päätin arpoa voittajan näiden neljän joukosta, 

jotka olivat arvanneet ainoastaan yhdellä vuodella pieleen. 

Täytyy kyllä sanoa, että itse en olisi osannut arvata yhtään mitään. 

Koneiden vuosimallit ovat minulle aivan yhtä selkeää kuin heprea muurahaisille

(tai mistäpä minä muurahaisten kielipään tiedän).

No, jokatapauksessa arvonta suoritettiinn ja onnettaren apulaisena sai kyseenalaisen kunnian (ainakin omasta mielestään) toimia puron varren isäntä.

Voittajaksi arvottiin.......

Savun ja Vimpan tarmokas emäntä, MaiMa!

Onnittelut hyvästä arvauksesta/tiedosta!

Pieni palkinto toimitetaan lähiaikoina:)

Niitetyn heinän tuoksua

Tänään en sano sanaakaan siitä, että ilmassa tuoksuu ja tuntuu syksy.

Tänään en ajattele, että lauantaina on jo syyskuun ensimmäinen päivä.

Tänään en edes odota syksyä, en sytytä kynttilöitä keittiöön, 

enkä mieti, joka kehtaan kaivaa vanhat joululehdet esille.

Tänään ei syksytä, sillä ilmassa tuoksuu niitetty heinä.

Ja niitetyn heinän tuoksu on hyvä tuoksu.

Se on kesän tuoksu, työn tuoksu, kodin tuoksu, maan tuoksu.

 Vaikka täysi maalaistyttö olenkin, niin sen verran on tullut kaupungissa asuttua, 

että osaan arvostaa tätä maisemaa. 

On ollut aikoja, että olen syvästi ikävöinyt maalaismaiseman keskelle.

Joku toinen sanoisi tulevansa hulluksi keskellä "ei-mitään",

mutta minä tunnen olevani täällä keskellä kaikkea. 

Kun minulle iskee hetkellinen mielihalu päästä katsomaan kaupungin vilinää,

se onnistuu hyvin helposti. 

Alle puolessa tunnissa pääsen paikkaan, 

jossa on liikennevalot muuallakin kuin huoltoaseman pesuhallissa 

ja tunnin sisään ehdin jo ihan kunnon kokoiseen kaupunkiin.

Tältä pellolta tehdään rehua vielä tämän päivän aikana. 

Eilen illalla hämärän vaihduttua pimeydeksi ruoho niitettiin 

ja nukkumaan mentäessä oli vielä käytävä ulko-ovella nuuskuttamassa yöilmaa:) 

Tänään tuntui suorastaan ylelliseltä makoilla sängyllä imetyspuuhissa 

ja samaan aikaan avonaisesta ikkunasta tulvi tuoreen heinän tuoksut sisälle.

Niin, minähän en tuota rehua tee.

 Minä saan ainoastaan nauttia rehunteon "sivutuotteena" syntyvistä aistinautinnoista. 

En tiedä ehtivätkö varsinaisessa rehunteossa uurastavat ilmoja nuuhkia. 

 Toivottavasti edes vähäsen.

Ilmat ovat olleet tänä kesänä sen verran oikulliset,

 että työhommissa on taottava silloin, 

kun rauta on kuumaa ja etana lupaa poutaa.

Kuulostaako liian imelälle? 

Liialliselle maalaiselämän romantisoimiselle?

Ehkä.

 Ei täällä todellakaan aina ruusuilla tanssita. 

Mutta siitä en anna jälkeen,

 että viljelty pelto antaa paljon muutakin kuin ruumiin ruokaa eläimille ja ihmisille. 

Se ravitsee myös sielua.

 Ainakin minun.

Vanhassa vara parempi

Lapsuudenkotini eli nykyinen lasten mummula oli ja on edelleen maatila. 

Ja mitäpä olisi maatila ilman eriaisia koneita ja härveleitä tilan eri työvaiheisiin. 

Vuosien varrella koneet ovat suurentuneet, nykyaikaistuneet ja niihin on tullut enemmän tehoja, nopeutta, tarkkuutta ja muita hyviä ominaisuuksia. 

Töiden sujuvan joutumisen ehtona on, että koneet toimivat. 

Mieluummin hyvin kuin huonosti.

 

Kun koneet vaihtuvat uusiin, joudutaan miettimään mitä vanhoille koneille tehdään. Jäävätkö ne varaosiksi varastoon, 

myydäänkö ne eteenpäin vai käytetäänkö niitä uusien rinnalla. 

Vuosien varrella kaikki vaihtoehdot lienevät tulleen käyttöön. 

Koneet ovat koneita,

mutta kieltämättä niihin kaikkein vanhimpiin koneisiin syntyy 

lapsen mielessä erilainen suhde kuin uusiin. 

Ylimmässä kuvassa on pieni yksityiskohta vanhimmasta traktorista, 

joka on ollut lapsuudenkodissani jo paljon ennen syntymääni.

 Sitä on ajanut vaarini, isäni, setäni ja jopa minä olen sillä pieniä matkoja körötellyt. 

Nyt tuoreimpana kuskina on toiminut meidän esikoinen.

 

Jalkapallo vaihtui ajotuntiin, joten nappiksilla mentiin.

Monenmoista pitää muistaa: 

kytkin alas, vaihde vapaalle, 

hehkutusta kolmeenkymmeneen laskien, käsijarru pois, starttaus...

(en tiedä menikö järjestys sinnepäinkään kuin oikein)

Hiljaa hyvä tulee.

Traktori on Hanomakki. 

Vanha, uskollinen sotaratsu, joka on ollut monessa mukana.

Muistelen, ettei tämä ole ensimmäinen traktori, jonka vaari on aikoinanaan ostanut, mutta joka tapauksessa uskon, 

että aitoihin hevosvoimiin verrattuna tämä on tuntunut huippupeliltä. 

On vaari senkin kertonut, miten monta mottia puita piti olla, 

jotta Hanomakin sai maksettua, mutta määrän olen ehtinyt jo unohtaa.

Nyt Hanomakki viettää eläkepäiviään, 

muttei suinkaan jouten konehallissa ruostuen, vaan valmiina toimimaan. 

Varsinaiset peltotyöt on jo aikoja siirretty uudempien ja isompien traktoreiden hommiksi, mutta edelleen on pieniä ajoja, joissa tämä pikkuraktori on aivan omiaan.

Yksi tälaisista pikkuajoista on vesipöntön vieminen. 

Lehmät ovat kesäisin päivät pellolla, 

joten sinne on tietenkin saatava jostakin juomavettä. 

Säiliö täytetään ja sitten se kuljeltetaan Hanomakilla pellolle, 

eikä jano pääse yllättämään.

Eilen oli taas vesipöntön täyttöilta 

ja sen jälkeen esikoinen lähti pappan kanssa viemään sitä takaisin pellolle. 

Toinen, vuosikausia jatkunut tehtävä, on ollut sirkkelin pyörittäminen keväisin. 

Tämä sirkkelin vinkuna on ollut niin säännöllistä vuodesta toiseen, 

että joidenkin naapureiden kevät on alkanut sen äänen kuulemisesta 

ja siitä on raportoitu tekstiviestein aina pääkaupunkiseudulle asti, 

jotta sielläkin tiedettäisiin kevään tulleen:) 

(Vähän niin kuin Nuuskamuikkusen huuliharpun soitto 

kertoi Muumilaakson kevään alkaneen)

Nyt julistan kilpailun alkaneeksi blogissani. 

Arvaa tai päättele Hanomakin vuosimalli. 

Oikein arvanneelle/ tietäneelle tai lähimmäksi veikanneelle on luvassa pieni palkinto.

Vastaukset tuonne alas, kohtaan "kommentoi".

Syksyttää

Tänään on ollut tosi syksyisen oloinen päivä.

 Aamun harmaa sumu ja tihkuinen vesisade muistuttavat,

 että vuodenaika on vaihtumassa. 

Eipä se kyllä mitään haittaa. 

Tämä kesän ja syksyn välimaasto on oikein mukavaa aikaa:)

Loistossaan olevat pihlajat komistavat nyt pihaa. 

Siitä onkin useampi vuosi, kun edellisen kerran pihlajissa oli näin komeasti marjoja. Pihlaja on hieno puu, 

koska se koristaa ympäristöään ensin keväällä ja sitten toiseen kertaan syksyllä. 

Eikä sen ruskavärityskään hassumpi ole.

Syksyinen olo tietää sitä, että puron varresa kaivetaan kynttilät esille. 

Ja koska kuvia ei suuremmin "stailata", 

niin näkyköön sitten ihan kunnolla myös tuo limsakone, 

joka uskollisesti seistä jököttää omassa nurkassaan,

 kun muuallekaan se ei mahdu.

Kuvassa olevan nätin enkelipatsaan on tehnyt serkkuni lahjaksi meidän nuorimmaiselle. 

Ja koska tänään on enää/vain/vielä neljä kuukautta jouluun, 

niin johan ne jouluisetkin ajatukset alkavat pikkuhiljaa nostaa päätään:) 

Suunnittelin kerääväni kaikki meidän enkeliaiheiset koriste-esineet yhteen 

ja tekeväni niistä jonkinlaisen enkeliryhmän. 

Se ei ole liian jouluinen, 

joten sitä voisi ryhtyä toteuttamaan ihan lähiaikoina

ja joulun jälkeen ei olisi kiirettä kerätä sitä pois.

Sade on tauonnut, pitäisiköhän houkutella neiti viisvee pyöräilemään...

Muuraushommia

Tämmöstä on puuhattu tänään puron varresa. 

Muovi peittää alleen pienen valun, 

jonka tarkoitus paljastunee blogin lukijoille ja talomme ohikulkijoille lähiaikoina:)

Pihalla on tällä hetkellä kesken (ja pahasti) sen verran monta työtä, 

että nopeaa talven tuloa ei voi toivoa. 

Olisi kiva saada edes osa näistä töistä valmiiksi tai ainakin siihen malliin,

 että talvi saisi tulla tai syyssateet (kesäsateiden jälkeen).

Kovin nopeasti ei valmistu mikään,

 sillä niin piha- kuin muihinkin hommiin käytettävä aika on rajallinen.

 Mies tykkää kyllä puuhailla pihalla yömyöhälläkin, 

mutta pimenevät illat asettavat omat haasteensa ulkohommille valoista huolimatta.

 

Tässä on tulossa uutta ilmettä pihagrillin ympärille. 

Toiveena olisi, että jo ensi kesänä grillin ympärys kukkisi kauniisti ja sen verta tiheästi, etteivät rikkaruohot yksinkertaisesti mahtuisi kasvamaan... 

toiveajattelua kenties, mutta siihen pyritään.

Nämä pienet valuhommat tulivat kyllä valmiiksi super nopeasti. 

Onni on nimittäin omistaa pikkuveli, 

jolla on aina "hieman" isommat raudat tulessa mitä nämä omani 

ja niistä isommista tulista riitti tänäänkin lämmikettä isosiskon kotkotuksiin. 

Jee, hyvä A!!

Marjapuskissa

Talomme entiset asukkaat ovat istuttaneet pihan aurinkoiselle puolelle muutaman marjapensaan, joiden sadosta olemme joka syksy saaneet nauttia.

 Musta-, puna- ja valkoherukoilla voi herkutella suoraan puskista syömällä, 

mutta suurin osa niistä on joka syksy päätynyt mehumaijaan ja sieltä pakastimeen. Talvella on mukava ottaa oman maan mehua sulamaan, 

eikä tarvitse tuoda kaupasta keinotekoisesti lisäaineilla tehtyjä mehuja. 

Edullista ja takuulla terveellisempää.

Omassa lapsuudenkodissani "mehupolitiikka" toimi samalla tavalla, 

joten muuttaessamme tänne puron varteen, 

tuntui itsestään selvältä mehustaa marjoja niin paljon kuin puskat satoa antavat. 

Tänä aamuna saimme marjojen poimintaan apua mummulta. 

Oma aikani menee tällä hetkellä pätkä-päikkäreitä nukkuvan kuopuksen kanssa, 

joten kovin pitkää poiminta-aikaa ei yhtäjaksoisesti ole olemassakaan. 

Ei ainakaan tänä syksynä.

Mikähän siinä muuten on, että mummu sai tytöt houkuteltua helposti poiminta-avuksi? Ensimmäisen kerran jälkeen minulle ei juurikaan ole riittänyt poimintakavereita...

Ruohikko oli sen verran märkää, 

että saappaat olivat parhaat jalkineet (vaikka sitten mekon kanssa).

Ei muuta kuin sopivan kokoinen tuoli ja "Marjukka" mukaan.

Näin se käy. 

Punaiset posket ja suun ympärys kertoivat omaa kieltään siitä, 

että marjoja eksyi hyvästi myös suuhun. 

Mikäs sen parempaa. 

Näinhän ne vitamiinit ovat parhaimmillaan. 

Aurinko paistoi ja ilmassa tuoksui elokuu. 

Ai, miltäkö elokuu tuoksuu? Menkää ulos ja haistelkaa:)

Ämpäri saatiin aika nopsaan täyteen ja nyt täällä sisällä tuoksuu vasta keitetty mehu.

Tästä tulee sekamehua (sopivaa meidän sekalaiselle seurakunnalle).

Päärynäpuu ei ole vielä antanut satoa. 

Josko ensi kesänä? 

Talvea varten pitää muistaa laittaa tukea ja kaniverkkoa ympärille. 

Viime talvena puun taimi säästyi verkon ansiosta ristiturpien tuhoilta ja kovasti toivoisimme, että vielä jonakin päivänä saisimme syödä oman pihan päärynöitä. 

Toiveissa olisi myös pari omenapuuta, mutta sitä ennen pitää vähän myllistää takapihalla.

Ovikransseja

Suurin osa kuvista on taas siskon luona otettuja. 

Kauniit ovikranssit sopivat mukavasti kesäisiin päiviin, mutta toisaalta veivät omat ajatukseni häivähdyksen omaisesti kohti syksyä ja jopa... joulua:)

 

Täällä puron varresa ei ulko-ovissa roiku tällä hetkellä minkäänlaisia koristuksia, 

mutta ajatuksen tasolla olen suunnitellut laittavani niihin jotakin piristettä. 

Syksystä tykkäävänä ihmisenä laitan mielelläni pihalle lyhtyjä yms. 

ja muutamana jouluna olen väkertänyt havuista ulko-oveen yksinkertaisen kranssin. 

Ehkä siitä johtuu, että miellän ovikranssit nimenomaan syksyisiksi koristeiksi 

(ainakin omassa ovessani), vaikka nämä siskon koristukset ovat kyllä varsin kesäisiä.

Tosin joulukranssi on ilmestynyt oveen usein jo marraskuun alussa ja saattanut roikkua siinä pääsiäiseen saakka, joten kai se sitten on enemmän talvi- mitä joulukoriste. 

Ne, jotka minut tuntevat muutenkin kuin blogin kautta, 

tietävät etten todellakaan ole mikään askartelija tai käsityöihminen. 

Kranssin tekeminen ei kuitenkaan ole vaikeaa 

ja onnistuu jopa minunlaiselta "anti-käsityöläiseltä".

Sitä paitsi, kun materiaalina on kuusen tai männyn havut, 

niin lopputulos saa olla vapaasti vähän hasottava yhteen jos toiseen suuntaan. Loppusilauksena punaista nauhaa ympärille ja siinä se on:)

Viisivuotias maalasi mummulassa vesiväreillä "joululinkelin" (=joulurinkeli),

joten ehkä jotakin muistoja on jo jäänyt syksyisistä koristuksista. 

Kuva on maalattu keskellä kukkeinta kesää, 

mutta eihän sitä ole kielletty ajattelemasta joulua silloinkaan:)

Viikonlopun touhuja

Ilmassa on ollut ihanaa syksyn tuntua. 

Vaikka aurinko on välillä paistanut suorastaan helteisesti,

 on ulos mennessä tiennyt heti, 

ettei enää eletä kukkeinta kesää vaan suunta on kohti syksyä. 

Allekirjoittanut ei ole moisesta ollenkaan pahoillaan, 

vaan toivottaa uuden vuodenajan mitä raikkaimmin tervetulleeksi.

 

Yllä oleva kaunis kukka-asetelma on kuvattu viikonloppuna serkkupojan häissä, 

jossa se koristi monien muiden asetelmien tavoin pöytiä. 

Häitä juhlittiin todella kauniissa ympäristössä ja oikein harmittaa,

 ettei tullut enemmän räpsittyä sieltä kuvia. 

Eilen oli siis mukavalla tavalla erilainen lauantai.

Lapset viihtyivät juhlissa myös loistavasti, 

sillä juhlapaikan pihalla oli monenmoisia leikkihärveleitä, 

joiden parissa aika kului. 

Pieni sadekaan ei saanut pientä juhlakansaa pihalta poistumaan. 

Tänään lähdimme heti aamupäivällä kolmivuotiaan kanssa käymään uimassa. 

Omat uimiset jäivät toki aika vähiin (=olemattomiin), 

mutta mukavaa oli seurata, miten pieni nautti vedestä, vesileluista ja vesiliukumäestä.

 

"Laatuaika" on sellainen sana, joka herättää monenlaisia tunteita. 

Itsekin olen vakaasti sitä mieltä, 

että tavallinen arki ja sen sujuminen ovat ehdottomasti ykkösenä, 

eikä tavallisesta arjesta voi, eikä tarvitsekaan puhua laatuaikana. 

Mutta kyllä tällaiset pienet irtiotot, 

jolloin saa keskittyä olemaan rauhassa yhden lapsen kanssa kerrallaan, 

tuntuvat arjen keskellä hyvältä. 

Olen varma, että tänään nauttivat sekä äiti että tytär.

Kai tuo tämänpäiväinen uimareissu oli sitä laatuaikaa,

joka pieninä annoksina ei liene kenellekään vahingollista.

Seuraavalla kerralla on sitten jonkun toisen vuoro.

Tämän neitokaisen kanssa ei vielä uimaan mennä. 

Kylpylän kova äänten sekamelska saisi suupielet nopeasti alaspäin. 

Häissäkin kaikki meni muuten hyvin, mutta urkujen soitosta neiti ei perustanut. 

Mikä siinä sitten pelottikin?

 

Yleensä ilme on kuitenkin tämä:) Ja kyllä noita uusi "helmiä" kannattaakin esitellä.

Trangiaruokaa

Olen joskus aikaisemmin jo maininnut, että miehen sisko on tällä hetkellä armeijassa. Alikersantti-täti tuli viime viikolla käymään ja toi tullessaan armeijan muonapussin. 

Jos emme tuntisi toisiamme monen vuoden ajalta, 

tällainen "omissa ruuissa" oleminen olisi voinut tulla tulkituksi 

jonkinlaisena kannanottona talon tarjoiluja kohtaan. 

Haluan uskoa, että siitä ei kuitenkaan ollut kyse, 

vaan rouva Alikersantti halusi testata uutta trangiaansa:)

Tulipa siinä samalla ruoka koko porukalle.

Monenmoista muonaa sieltä armeijan pussista löytyikin. 

Tässä on tulossa jonkinlainen versio tomaattipastasta (tai jotakin sen suuntaista). 

Lapset eivät olleet mitenkään innoissaan ruuasta, 

jännää oli lähinnä sen valmistaminen. 

Mutta kyllä tätäkin jokainen söi, tai ainakin maistoi.

Itse huomasin palaavani muistoissani monien vuosien taakse, 

omaan partioaikaan, jolloin leireillä tai retkillä laitoimme trangialla ruokaa. 

Olinkin kokonaan ehtinyt unohtaa sen tuoksun, joka tulee, kun trangia sytytetään.

Se on hyvä tuoksu ja toi monia muistoja hyvinkin vahvasti mieleen.

 

Rehellisyyden nimissä on sanottava, 

että ei tuo armeijan ruoka mitään viiden tähden gourmettia ollut.

Uskoisin kuitenkin, että se maistuu paremmalta, 

jos sen syö kannon nokassa istuen metsässä,

 mitä keittiön pöydän ääressä oikealta lautaselta.

 Raitis ilma antaa hyvän ruokahalun lisän.

Trangian paistinpannu jäi tällä kertaa testaamatta, 

mutta pitäähän sitä jättää jotakin seuraavalle kerralle.

Liian pian alikersantti-täti joutui taas lähtemään kohti saaristoa. 

Nähtäväksi jää, seuraavatko meidän tytöt tätinsä esimerkkiä Isänmaan palveluksessa...

Viihdykettä viemäristä

Niin kuin vähän yhdellä jos toisella puolella Suomea,

 myös meidän pienellä maalaiskylällämme (olipa muuten hankala sana kirjoittaa)

 on yksi toisensa jälkeen taloja liitetty kunnalliseen viemäriverkostoon. 

Puron varresa uudistus ei ole saavuttanut suurtakaan innostusta, 

mutta turha siitä enää on räpättää.

Päätökset on tehty ja nyt käydään velaksi vessassakin, 

niin kuin velipoika asian sujuvasti ilmaisi.

Viemäröinti tarkoitti sivupihan kohtuullista mylläämistä. 

 

 

Tuo kaivurilla kuopiminen ei haitannut, 

sillä nyt meillä ei ole enää mitään "tekosyytä" 

siirtää hamaan tulevaisuuteen muutamia suunnitelmia, 

joita meillä on ollut pihan varalle. 

Mutta ensin tarvimme pari kuormaa multaa 

ja sitä odotellessa savivellistä otetaan kaikki riemu irti.

 

 

 Kiitos runsaiden sateiden (nytkin lotisee),

 maa ei ole ollut kuiva kunnolla sitten...ööö... koko kesänä.

Jos onnistun, niin vaihdan blogin taustakuvaksi kuvan puron varresta elokuussa. 

Näkymä on sama kuin yleensä kevättulvien aikaan.

Savivelli suorastaan kutsuu leikkimään ja kaivamaan matoja maasta.

 

  Tässä tarvittiin jo vähän vetoapua.

Alku

Yllä oleva kuva on otettu kuun alussa, joten nyt viljapelto kellertää enemmän. 

Tämän tyyppinen maisema on liittynyt lapsuudestani asti koulujen alkamiseen. 

Vielä on kesä, mutta se kallistuu kovaa vauhtia kohti syksyä. 

Ilma tuoksuu raikkaalle ja siihen sekoittuu kypsyvän viljan tuoksu. 

En pysty sitä tuoksua sen kummemmin kuvailemaan, 

mutta luulen, että ainakin kaikki he, jotka maaseudulla elävät tai ovat eläneet, 

tietävät mistä puhun. 

Se on syksyn tuoksu.

 

Koulujen alku merkitsee monenlaisia muitakin alkuja. 

Koululaiset siirtyvät (yleensä) seuraavalle luokka-asteelle 

ja uusi lukuvuosi pyörähtää käyntiin. 

Erilaiset harrastusryhmät aloittavat toimintansa kesätauon jälkeen 

ja kaikki muutkin "kesäaikataulut ja kesäseisokit" palaavat normaaliin elämänrytmiin viimeistään koulujen alkamisen myötä. 

Vaikkei omaa elämää koulujen alku suoraan koskettaisi, 

niin uskoisin, että epäsuorasti sen lähes jokainen omassa elämässään huomaa.

Puron varresta lähti tänä aamuna kohti uutta alkua uusi ekaluokkalainen. 

Angry Birds oli päivän sana, ainakin mitä tuli koulurepun sisältöön:) 

Ja ei kuulemma ollut ainoa, jolta oli "vihaisia lintuja" löytynyt 

jossakin muodossa koulutarvikkeiden joukosta.

 

Aamu sujui hyvin ja jännityksestä huolimatta uusi ekalainen lähti innokkaasti 

ja mielellään pyöräilemään kohti koulua. 

Koulu itsessään on tuttu paikka jo viime lukuvuodelta, 

sillä eskari sijaitsee tiiviissä yhteydessä muun alakoulun kanssa. 

Nyt edessä oli kuitenkin lupa mennä kouluun pyörällä 

("antaiskohan ope luvan tulla mönkijällä kouluun...?") 

ja uusi opettaja, joka ei viime keväänä koulussa ollut. 

Iltapäivällä kotiin palasi tyytyväinen poika. 

Ope oli ollut kiva, oli ollut kiva nähdä luokkakaverit yhdessä,

 oli saatu uusia kirjoja, eikä läksyjä vielä tullut yhtään. 

Itse tulkitsin niin, että mikäli läksyjä olisi tullut,

 niin sekään ei olisi ollut yhtään huono asia.

Uusi alku vaikuttaa hyvältä, toivottavasti tämä mieli jatkuu mahdollisimman pitkään.

Lukujärjestys odottaa jääkaapin ovessa täyttymistään. 

Ehkä jo huomenna siihen saadaan päiväjärjestys.

Mummu koukussa

Mummu oli ollut ahkerana ja tarttui virkkuukoukun varteen.

Tuloksena neitokaisille kesähatut.

 

 Vaaleanpunaista pitää olla aina:)

Mustikkasuita

Kolmevuotias keräsi tätin kanssa 12 mustikkaa ja oli niistä hyvin ylpeä.

Isosisko keräsi vähän enemmän ja kun saaliiseen lisättiin tätin poimimat marjat,

niin johan niistä mustikkapiirakka saatiin aikaiseksi.

 

Puron varren väestä ei löydy innokkaita marjastajia. 

Kummankin puolen suvusta löytyy heitä, 

jolle ämpärillinen mustikoita tarkoittaa pientä pyörähtämistä lähimetsässä. 

Meille se on lähes ylivoimainen urakka. 

Minulle ainakin.

Olen iloinen siitä, ettei minua ole koskaan pakotettu marjametsään.

Siksi kumarran syvään heille, 

jotka jaksavat syksystä toiseen marjametsissä ja soilla kulkea 

ja kerätä luonnonantimia talteen. 

Mielelläni maksan heille siitä, että näistä luonnon aarteista riittää myyntiinkin.

 

Onneksi jo 12 mustikkaa keräämällä oppii, 

etteivät marjat kasva pakastimessa tai kaupassa. 

Sekin on jo hyvä. 

Ruuan alkuperän tunteminen alkaa pienestä.

Kuka tunnistaa?

Siskon kanssa pähkäiltiin, että mikähän mahtaa olla kuvassa näkyvän kasvin nimi? 

Kumpikaan ei ole mikään varsinainen hortonomi.

(lue: ihan surkeita kaikessa mikä liittyy kasveihin).

Kasvaa siis tämmöiseksi aika korkeaksi kukaksi. Kuva on otettu nyt elokuussa.

Tekemistä tätilässä

Saanko esitellä Leevi-lampaan.

Leeviä ja muita tätilän leluja odotettiin kovasti, kun matka Savoon varmistui.

Välillä tuntuu ihan uskomattomalta, 

miten hyvin lapset painavat mieleensä eri kyläpaikoissa olevat lelut. 

Leevistäkin meillä puhutaan lähes samalla tavalla 

kuin kenestä tahansa perheenjäsenestä:)

Mutta niinhän se on aikuisillakin, että ne asiat jäävät mieleen, 

jotka kunnolla kiinnostavat.

 

Mutta Leevi ei ole ainut tätilän lelu, joka on mieleen.

Ylitse kaikkien barbien, legojen, barbitalon, nukkien, traktoreiden yms. on:

 

 MYYMÄ alias MYYRÄ

Myyrä on mukana kaikessa mitä tehdään. 

Sille katetaan paikka ruokapöytään, sanotaan hyvää yötä 

ja ensimmäisenä aamulla se etsitään käsiin. 

Myyrän avulla voi esittää myös pienimuotoisia näytelmiä 

ja silloin tuntuu kuin Myyrä heräisi henkiin ihan oikeasti.

Kun kotiinlähdön aika koittaa, 

pihasta ei voi lähteä ellei Myyrä ole huiskuttamassa heiheitä.

Kivojen lelujen lisäksi tätilästä löytyy soitin, jota ei ihan jokaisessa taloudessa ole.

Pitäähän Myyrällä urut olla. Hyvin kävi kissanpolkka:)

No, taitaa tätä joku muukin soittaa.

 Lapset vähän arkailivat ensin koskea urkuihin, 

mutta uskaltautuivat sitten kuitenkin kokeilemaan.

Kyllä se komealta kuulostaa.