Tiedättekö sen tunteen, kun jollakin tavalla etsii suuntaa tai oikeita sanoja kuvaillakseen jotakin tilannetta tai tunnetta, mutta oikeita sanoja ei vain löydy. Ne pyörivät kielen päällä, mutta eivät suostu asettumaan sellaiseen järjestykseen, että ne ulos pääsisivät. Omalla kohdallani tällainen tilanne on olllut melkeinpä koko alkuvuoden. Päivät kulkevat, askelet soljuvat, mutta sanat pyörivät, eikä niitä osaa sanoiksi asettaa. 

Ja sitten yhtäkkiä törmäät jonkun toisen kirjoittamaan tekstiin, joka sanoittaa osuvasti kaiken sen, mille et itse ole sanoja löytänyt. Olen ennenkin hehkuttanut runoilija Elina Salmisen tekstejä. Jälleen kerran tämä sanankäytön rautainen ammattilainen osasi tiivistää muutamaan riviin, miksi tietynasteinen tyhjyys ja suunnattomuus ovat välillä tarpeen.

ILMAN NIITÄ PÄIVIÄ

JOTKA OVAT VAIN

TILAA ASKELTEN VÄLISSÄ

MAATA JOHON JALKA

EI LASKEUDU

EMME KOSKAAN

TAITTAISI MATKAA

SEURAAVALLE

NÄKÖALAPAIKALLE

- Elina Salminen-

Huikea ajatus lauantai-iltaan, että tämän kaiken suhmuroinnin keskellä olemme sittenkin matkalla näköalapaikalle!

Yskä pistää pieneksi

Kun yskä iskee, kurkkua kutisee ja nenä vuotaa, on elämä pätkän verran normaalia tympeämpää. Tavallinen talviflunssa ei ole mikään korona-virus tai musta surma, mutta kovasti se elämää kaventaa. Tavallisen arkiset kotityöt, joita yleensä ei edes erityisesti ajattele tekevänsä, tuntuvat yhtäkkiä lähes ylivoimaisilta voimainkoetuksilta. Ei tarvitse miettiä kuoriiko työläästi perunoita vai keittääkö suosiolla ruuaksi makaronia. Petaanko aamulla sängyn vai annanko olla? No tietenkin annan, illalla siihen taas kuitenkin nukahdetaan. Sitä laahustaa eteenpäin lökökalsareissa nenäliinapaketti toisessa ja kurkkupastillirasia toisessa kädessä ja yskii, yskii, yskii. Köh! Niisk!

Yskä pistää kaiken jotenkin sellaiseen minimaailmaan, johon ei  mahdu muuta kuin kahden köhimisen välinen aika. Pää ei suostu käsittelemään mitään vähänkään suurempaa asiaa ja jo pelkkä wilma-viestien tulva saa olon kumman ärtyneeksi. Mitä minua tämmösillä viesteillä vaivataan, kun yskin. Miten muu maailma kehtaa mennä eteenpäin, kun minä en juuri nyt pysy mukana. Minäminänimä. Sairastaessa minusta tulee pahantuulinen ja itsekäs. Oikein ärsyttävä ihminen

JVG:n pojat laulavat ikuisesta vapusta. Ulos katsoessa näyttää ennemminkin siltä, että ikuinen marraskuu on jämähtänyt paikalleen kuin täi tervaan. Sekään ei mieltä suuremmin piristä. Tosin mieheni tuossa äsken kommentoi ystävällisesti ulkonäköäni, että useamman päivän potemisen jälkeen näytän siltä kuin olisin viettänyt ikuista vappua jo pitemmän aikaa.

Mutta jotain hyvääkin tässä on. Kun ei jaksa, pysty eikä kykene, on kai sitten sama maata sohvalla. On tullut katsottua useampikin sellainen tallenne, joka on odottanut vuoroaan piktään. Yleensä vain tallennan ohjelmia ja unohdan sitten ne katsoa. Tytöille annoin eilen vapaat kädet ruuan suhteen ja söimme ulkona trangialla keitettyjä nuudeleita. Isoveli on kyydittänyt pikkuveljeä mönkijällä pitkin pihaa ja kumpikin on viihtynyt mainiosti. Ja tuleepa nukuttua kunnon yöunet, kun ei iltaisin huvita kupeksia ilmanaikojaan hereillä, tapa josta haluan pitää kiinni jatkossakin. Joten ei tässä oikeasti ole mitään hätää, kunhan tylsyyttäni rutisen.

Osaanpa taas arvostaa terveitä hetkiä.

Vuosi

On kulunut vuosi ja vähän päälle siitä, kun aloitin työt kodin ulkopuolella. Tässä ajassa uudenlainen arki on luonnollisesti löytänyt omat uomansa, mutta ajattelin kuitenkin kirjoitella muistiin joitakin niistä asioista, jotka ovat työn myötä eri tavalla kuin ennen.

Ryppyiset lakanat
Ennen silitin aina kaikki lakanat pesun jälkeen. Nykyään silitän ne, jos ehdin tehdä sen heti sen jälkeen, kun otan lakanat kuivumasta. En jemmaa niitä mihinkään odottamaan, vaan taittelen ne suoraan kaappiin, jos en ehdi silittää. Silittämisen sijaan saarnaan perheelle, että lakanat pitää kuivumaan laittaessa suoristaa mahdollisimman hyvin.

Oma aika
Työmatkaan minulla kuluu päivässä yhteensä reilusta tunnista puoleentoista tuntiin. Tämän ajan, jonka vietä autossa, voin periaatteessa käyttää miten haluan. Olenkin kuunnellut radiota oikein olan takaa, iltapäivisin voin soittaa jollekin tai sitten vain olen hiljaa omien ajatusteni kanssa. Iltapäivällä kotiin ajaessa on hyvä siirtyä työmoodista kotimoodiin, sillä kotiarki on edessä samantien, kun oven avaan. Nautin suuresti näistä rauhallisista ajomatkoista.

Etukäteen tehdyt ruuat
Tulen kotiin siten, että kaikilla on kova nälkä. Mikäli haluaa elää vaarallisesti ja saada kaikki pahalle tuulelle, niin tässä vaiheessa kannattaa jättää edellisenä päivänä ruoka tekemättä. Yleensä vältän tätä niin pitkään kuin voin ja siksi meillä syödään iltapäivisin lähes poikkeuksetta edellisenä päivänä tehtyä ruokaa. Välillä soitan matkalta kotiin ja pyydän lapsia laittamaan perunat kiehumaan tms., mutta kaikkein parhaiten alkavat ne illat, jolloin ruoka on lämmittämistä vaille valmiina jääkaapissa. Viikonloppuisin yritän paikkailla ja teen ruokaa, joka syödään samantien. 

Pyykkivuoret
Pyykkihuolto on suosikkikotityöni. Totuus on kuitenkin se, että illan aikana ei ehdi rajattomasti pestä pyykkiä ja välillä on iltoja, jolloin pyykkikonetta ei ehdi laittaa pyörimään ollenkaan. Arvelen, että pyykkikasat paljastavat ulkopuoliselle parhaiten, että meillä ei ole päivisin ketään kotona. Viikonloppuisin yritän tätä sumaa selvittää urakalla, mutta viikon aikana pestävää tuppaa kertymään.

Huono omatunto
Niin, ei siitä pääse mihinkään, että jonkin asteinen huono omatunto seuraa minua koko ajan. Huono omatunto lähinnä siitä, etten ole enää lasten arjessa niin paljon läsnä ja mukana kuin ennen. En ehdi tekemään heidän kanssaan asioita niin paljon kuin haluaisin, en ehdi pitää yhteyttä ystäviini niin usein kuin haluaisin (automatkoista huolimatta), en ehdi käydä omien vanhempieni luona niin usein kuin haluaisin ja moni, moni muu asia. Tiedän, että näin on monen muunkin työssäkäyvän kohdalla, mutta ei se mukavalta tunnu.

Omatoimisuus
On ehkä vähän puolueellista sanoa, mutta sanon kuitenkin, että tällä hetkellä meidän lapset (koululaiset varsinkin) ovat hyvinkin omatoimista porukkaa. Uuden arjen myötä heidän on ollut pakkokin ottaa entistä enemmän vastuuta omasta koulunkäynnistään ja muista menoistaan. Ja ilokseni olemme huomanneet, että tämä vastuunotto on onnistunut. Toki on aamuja, jolloin luistimet ovat jääneet kotiin, mutta vastaavasti sitten on niitä päiviä, jolloin luistimet ovat lähteneet kouluun mukaan, vaikkei kukaan niistä ole missään vaiheessa muistuttanut. Yläkoululainenkin on ehtinyt aamulinjuriin lähes joka aamu. Ja mikä parasta, tulen lähes joka päivä kotiin, jonka keittiö on siivottu!

Palkka
Olisi tekopyhää väittää, etten olisi iloinen kuukausipalkasta. Tietysti olen:D