Laskiaissunnuntaita ja suorittamista

Liukasta laskiaista kaikille! 

Ainakin täällä rannikon lähellä aurinko on paistanut ja keli on ollut talvea parhaimillaan. Oma olo on ollut jotenkin niin vetämätön, etten ole saanut itsestäni irti mitään suurta ulkoilijapersoonaa tälle päivälle (yllätys, yllätys). Sen sijaan olen seurannut oikeiden urheilijapersoonien edesottamuksia Lahden MM-kisoissa. Kylläpä miesten parisprintti sai jännittäviä käänteitä loppusuoralla. Pronssi ei kovin mieltä lämmitä, mutta en halua myöskään uskoa, että norjalainen kaatui tahallaan Niskasen eteen. Asiat tapahtuivat muutaman sekunnin kymmennyksen sisällä, ei siinä ehdi kovin syvällisiin analyyseihin kilpakumppanin liikkeistä. 

Ehkä kirjoitan tämän postauksen ja revin sitten itseni kävelylle. Mikä siinä muuten onkin, että esimerkiksi näin laskiaisena sitä onnistuu kehittämään itselleen huonon omantunnon, kun nyhjää hyvällä säällä sisällä. Onneksi terveenä olevat lapset innostuivat ulkoilusta. Olen huomannut, että  ylipäätään olen hyvä potemaan sunnuntaisin syyllisyyttä milloin mistäkin asiasta. Aivan liikaa tulee ladattua sunnuntaihin odotuksia. Sitä kuvittelee, että ehtii yhden päivän aikana hoitaa viikon ulkoilu- ja liikuntakiintiön täyteen, pelata lasten kanssa lautapelejä, leikkiä, keskustella kaikki viikon aikana tapahtuneet asiat läpi, tehdä kaikki viikon aikana tekemättä jääneet asiat kuntoon, olla rennosti, syödä hyvin ja olisihan se kiva viettää aikaa tuon perheen toisen aikuisen kanssa myös. Ilmankos sitä sitten pyhäiltana olo on jokseenkin sekava ja jollakin tavalla pettynyt, että eikö tästä nyt tämän kummempaa (taaskaan) tullut ja kuitenkin sama kaava toistuu taas viikon päästä. Ja vaikka kuinka yritän tolkuttaa itselleni, että nyt on pyhä ja lepopäivä, eikä tarvitse tehdä muuta kuin se, mikä on elämisen kannalta välttämätöntä, niin jostakin se syyllisyys ja suorittamisen paine kuitenkin tulee. Ärsyttävää ja turhauttavaa.

Tänään perhekirkossa puhuttiin paastonajan alkamisesta ja siitä, miten paastonaikana jokainen voisi miettiä omaa elämäänsä ja sitä, voisiko vaikka paastonajaksi luopua jostakin tai vastaavasti keskittyä johonkin tärkeään ja olennaiseen. Minä voisin ottaa omasi tavoitteekseni, että keskittyisin pyhäpäivinä olennaiseen eli siihen, etten oikeastaan keskittyisi yhtään mihinkään. Olisin vain ja antaisin muidenkin olla.

Jos laskiaisena onnistuu kehittämään syyllisyyden siitä, ettei ole ulkoillut silloin, kun aurinko on kirkkaimmillaan paistanut, niin toinen syyllisyyden aiheuttaja itselleni ovat laskiaispullat. Ei niinkään niiden syöminen vaan se tapa, jolla ne pöytään ilmestyvät. Minun mielestäni laskiaispullat pitäisi leipoa itse alusta alkaen. Miksikö? En tiedä. Leivoinko? No, en. Menin perhekirkon jälkeen kauppaan ja ostin paistovalmiita pullia pakastealtaasta, paistoin, täytin ja hyvällä halulla syötiin. Lopputulos oli se mitä halusinkin, saimme herkutella laskiaispullilla koko perhe. Miksi revin stressin pullien matkasta pöytään? Onko se merkki siitä, että oikeita stressaamisen arvoisia asioita ei juuri nyt edes ole?

Kiitos vielä kaikille, jotka kommentoivat tuohon edelliseen postaukseen ja antoivat hyviä vinkkejä uusiin postauksiin. Tulen käyttämään kaikki ideat vuorollaan. Tavallinen elämänmeno vaikutti kiinnostavan eniten. Niin se kiinnostaa minuakin toisten blogeissa. Sen verran meissä jokaisessa taitaa elää pientä tirkistelijää;)

Nyt lähden suorittamaan kävelylenkkiä:D Onneksi tuo meidän viisivuotias Nelly lupasi lähteä mukaan, niin ei mene meno liian vakavaksi.

Palasia viikon varrelta

Postausvälit venähtävät pitkiksi, eikä kirjoitussuoni oikein syki tällä hetkellä. 

En oikein tiedä mistä kirjoittaisin, koska tuntuu siltä, 

ettei mitään uutta kirjoitettavaa ole tai ainakin kaikki on jo sanottu niistä aiheista, 

joita mielen päällä liikkuu. 

Auttakaapa minua arvoisat Puron varresa vierailijat 

ja kertokaa, mistä haluaisitte täällä lukea.

 Mistä kirjoittaisin seuraavaksi?

Hyviä postausideoita odotellessa naputtelen tänne muistiin muutaman palasen 

kuluneen viikon tapahtumista. 

Meillä on käynyt useampana päivänä vieraita vauvaa katsomassa. 

Olen viettänyt niin tiiviisti aikaa kotona, että seura on tuntunut oikein mukavalta. Vieraitten jäljiltä pöydältä on löytynyt kevään ensimmäiset tulppaanit,

 pakastimesta mustikoita (ja aika monta muutakin asiaa), 

kaapista suklaata ja talosta puhtaat ikkunat. 

Kiitos vain lastenhoitopalvelulle, joka hoiti lapsen ohella myös kiinteistöä:) 

Siskon perheen vierailu viikonlopun aikana edisti ristiäisvalmisteluja huimin harppauksin.

Tänään sai tehdä lumitöitä pitkästä, pitkästä aikaa. 

Mitenkään ratkiriemuissani en tuosta lumisateesta ole, koska piha oli valmiiksi peilijäällä. 

Yhtälönä lumi plus jää tarkoittaa kaatumisia.

 Itse onnistuin vetämään komeat lipat pihalla kertaalleen 

ja kun kaksi vanhinta kotiutui viikonloppuleiriltä tänään, 

ensimmäinen asia mitä leiriltä kerrottiin oli, 

kuinka monta kertaa he olivat viikonlopun aikana kaatuneet. 

Luut ovat kuitenkin ehjiä (toistaiseksi) kaikilla.

 Mutta ei tuolla ulkona oikein voi nautiskella, 

kun koko ajan saa olla varuillaan, milloin kengänpohjat ovat taivasta kohti.

Tänään meidän pikkuinen "Angry Birds" täyttää kuukauden. 

Mikään vihainen lintu tämä kuopus ei ole. 

Suu aukenee kyllä kuin linnunpojalla, mutta lähinnä siinä tarkoituksessa, 

että sinne pitää saada apetta ja mahdollisimman äkkiä tietenkin.

 Uskomattoman paljon asioita, tilanteita ja tunteita on mahtunut yhteen kuukauteen. "Eppu" on ottanut paikkansa perheessä kaikkien lellikkinä, niinkuin asiaan kuuluukin. 

Ja vaikka me emme mitään kuukausilahjaa Epulle hankkineet, 

hän antoi meille ihanan lahjan hymyilemällä valloittavasti ensin isälleen, 

sitten makuuhuoneen tapetin kiemurakuviolle 

ja saipa se äitikin oman hymyn vähän myöhemmin:)

Mukavaa pyhäiltaa, pysykää pystyssä!

Niin ja ehdotelkaa postausideoita.

Terveiset välitilasta

Tällä hetkellä tunnen eläväni jonkinlaisessa välitilassa. 

Se on olotila raskauden ja "normaalin" elämän välillä. 

En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani kumpaankaan. 

Odotusaika iloineen ja väsymyksineen on takanapäin, en enää kuulu sinne. 

Sylissäni ähisee ja tuhisee pieni miehenalku. 

Ulkomaailmassa elämä kulkee rataansa. 

Ihmiset käyvät töissä, koulussa, harrastuksissa, menoissa jos jonkinlaisissa, 

en oikein koe kuuluvani vielä sinnekään. 

Välitilaolo, sitä on elämä tällä hetkellä. 

Elämää kahden eri ajanjakson välissä, jotka kuitenkin kuuluvat yhteen. 

Elämää ennen ja jälkeen vauvan syntymän. 

Toisaalta tällainen välitila on omalla tavallaan mukavaa ja turvallista aikaa.

Minulla on hyvä syy vain olla kotona

 ilman että tarvisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, 

ettei juurikaan liiku missään, ei ota kantaa mihinkään, 

eikä tee mitään ylimääräistä, kodin ulkopuolella ainakaan. 

Sitä mukaa kuin aurinko kiipeää kevään edetessä ylemmäksi taivaalla

ja lähes olemattomat lumipenkat käyvät entistäkin olemattomimmiksi, 

välitila pienenee ja jossakin vaiheessa huomaan sen kadonneen. 

Silloin tiedän taas paremmin mihin kuulun.

Tänään otin pienen irtioton "normaaliin elämään" 

tyttöjen kanssa iltapäivän elokuvaretkellä. 

Onnelin ja Annelin uusin elokuva oli odotetusti 

kevyt ja viihdyttävä hyväntuulen elokuva. 

Mihinkään syvällisempään aivoni eivät olisi kyenneetkään. 

Irtiotto välitilasta onnistui, eikä palaaminen tuntunut ollenkaan huonolta.

Mutta vielä jonkin aikaa elän rajalla.

Näin se on mennyt ennenkin.

Joskus uusien tiedostojen lataaminen käy vähän hitaanlaisesti.

p.s. Kuvat eivät liity aiheeseen muuten kuin sen verran, 

että oli ihan pakko kuvata meidän elokuvaeväät,

 kun oli niin mukavaa syödä karkkia ihan luvan kanssa:D

Kevättä kynttilästä

Eilen vietetty kynttilänpäivä taitaa olla eräänlainen portti kevääseen. Siihen viittaa myös tuo postauksen otsikko, vanhaa sanontaa mukaillen. Ja vaikka eilinen päivä olikin aika pilvinen, tänään on aurinko paistanut pakkassäässä ja muistuttanut, että helmikuusta huolimatta, päivä pitenee koko ajan. 

Valon lisääntymisen myötä yksi kevääntulon merkki näyttäisi olevan likaiset ikkunat. Vaikka en todellakaan pidä itseäni minään siivousintoilijana ikkunoiden pesun suhteen (tai ylipäätään minkään siivouksen suhteen), niin tänään jopa huomasin suunnittelevani olohuoneen ikkunoiden pesua ristiäisiin mennessä. Ja se on kuulkaas minun kohdallani paljon se!

 Yllä olevan kuvan sain tädiltäni sunnuntaina. Olimme kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa, joka toteutettiin metsässä, kuntopolun varressa. Minä tykkään siitä, että jumalanpalvelus on välillä jossain muualla kuin kirkossa. Kirkossa ei ole yhtään mitään vikaa, mutta tässäkin tapauksessa vaihtelu välillä virkistää. Raikkaassa pakkassäässä kuulee ja huomaa ihan eri asioita mitä kirkon sisätiloissa. Turhaan ei lauluntekijäkään ole runoillut, että "metsä kirkkoni olla saa...."

Keväiset lämpömittarilukemat taitavat väistyä muutamaksi päiväksi. Nytkin mittari huitelee jo 15 pakkasasteessa. Se tietää sisäpäiviä vauvan kanssa, mutta eiköhän me vielä ehditä ulkoillakin.

Miksi se on niin hankalaa? Hajanaisia ajatelmia hankalasta asiasta.

Ai niin mikäkö on hankalaa? No se, minkä kaikki aikovat aina vuoden vaihtuessa aloittaa/lisätä/monipuolistaa/jatkaa yms. Enkä puhu nyt laihduttamisesta vaan siitä toisesta ällästä eli liikunnasta. Jostakin syystä olen onnistunut kehittämään siitä itselleni stressin ja mörön, eikä se tilannetta ainakaan helpota.

Odotusaikana sairastin raskaudenaikaista diabetestä, johon kuului tiukka ruokavalio ja luonnollisesti kaikenlainen kehotus monipuoliseen liikuntaan. Liikunan monipuolisuudesta en tiedä, mutta yritin liikkua sen verran kuin oma aikataulu ja jaksaminen antoivat myöten. Liikkuminen takasi sen, että jos tuli syötyä liikaa, niin reippaan lenkin avulla verensokeriarvot pysyivät hyvänä syömisestä huolimatta. Sohvalla löhöily kostautui liian korkeina sokeriarvoina ja huonon omantunnon kolkutuksena. Syksyn mittaa jaksaminen joutui koetukselle monessakin mielessä ja liikunta jäi välillä hyvinkin vähiin. Koska en liikkuen pystynyt vaikuttamaan sokeriarvoihin, ruokavalio nousi entistäkin tärkeämpään osaan. Tämä tarkoitti välillä aika vähäistäkin syömistä ja rehellisesti sanottua en viimeisten yhdeksän kuukauden aikana ole kovinkaan montaa kertaa syönyt mahaani oikein kunnolla täyteen. Raskauskilojakaan ei tosin tullut, mutta kunto on nollassa tai vähän alle.

Eläköön siis syömättömyys ja liikkumattomuus! Eipä ole mikään ihme, että ensimmäiset vaunulenkit ovat olleet varsin hikistä hommaa ja niiden myötä totuuden karut kasvot ovat paljastaneet oman kuntoni surkeuden. Mutta kertokaa hyvät kanssaihmiset, miksi oi miksi, se liikkuminen on joillekin (esim. minulle) niin hankalaa?? Miksi en siitä tykkää? Miksi löydän aikaa blogin kirjoittamiseen, mutta liikkumiseen se aika tuntuu olevan paljon enemmän kortilla? Ja kun kuitenkin järki sanoo, että liikkua pitäisi ja paljon.

Iskämies sanoo, että reilu kaksi viikkoa sitten synnyttäneen ei tarvitse eikä kannata vaatia itseltään vielä yhtään mitään. Olen samaa mieltä, mutta itseni tuntien aavistan pahoin, että liikkumattomuuden tila on minulle sen verran mieluinen, että siihen jämähtää liian helposti pysyvästi kiinni. Enkä haluaisi jämähtää. Mutta kun....mutkumutkumutkumutku.

Vinkkejä huonon itsekurin omaavan sohvaperunan liikkeelle saamiseksi otetaan kiitollisuudella vastaan.

Tammikuusta helmikuuksi

Ensimmäinen kuukausi uutta vuotta on kulunut. Kuin varkain tammikuu vaihtui helmikuuksi, päivät pitenevät ja kevättä kohti matkataan. Vaikka etukäteen oli tiedossa, että tammikuu tulee tietenkin olemaan hyvin erityinen kuukausi meidän perheelle, kaikkinainen tapahtumien täyteys yllätti kuitenkin. 

Koululaiset saivat nauttia ihanan pitkästä joululomasta, joka loppupuoleltaan tuntui jo talvilomalta. Joulutouhujen lisäksi lomaan mahtui paljon kavereiden kanssa kyläilyä puolin ja toisin, serkkujen näkemistä, mummuloissa käymistä ja kaikkea muuta mukavaa lomatouhua. 

Nelly-neitokainen täytti viisi vuotta ja sehän on aina suuri virstanpylväs. Viisivuotias on jo "tosi iso tyttö", ainakin omasta mielestään. Ja samalla saa kuitenkin olla vielä pieni ja vähän kiukutella siitä, kun kuulemma pikkuveljestä tykätään enemmän kuin hänestä. 

Nellyn synttäreiden jälkeen ajatukset alkoivat siirtyä aika totaalisesti vauvataajuudelle. Yritin pitää huushollin siinä kunnossa, että jos lähtö tulee, niin tänne ei jäisi mikään kovin hirveä kaaos. Samaan aikaan yritin painaa mieleeni ja muistoihin vatsassa tuntuvat potkut, koska tukalasta olosta huolimatta tiedän, että pinkeää pallomahaa tulee vielä monen monta kertaa ikävä. 

Ja sitten koitti se päivä pari viikkoa sitten, jolloin lääkäri ehdotti, että yritettäisiin käynnistellä pikkuinen tähän maailmaan. Koska kyseessä oli jo kolmas käynnistetty synnytys, tiesin ettei minulle vielä ensimmäisenä päivänä tapahtuisi juuri mitään. Ja niin kävikin, mutta toisena päivänä alkoikin sitten tapahtua ja vähän ennen keskiyön hetkeä syliini nostettiin ensi hetkestä lähtien niin omalta tuntuva vauva. Ja vaikka kyseessä oli meidän perheen viides vauva, ei se syntymähetken hienous ja ainutlaatuisuus kaiken kivun keskellä ollut yhtään sen vähäisempi kuin ensimmäisen lapsen syntyessä.

Loppuosa tammikuusta onkin sitten mennyt ihan totaalisesti kotiympyröissä Puron varresa uutta elämää ihmetellessä ja uuteen perhekokoon totutellessa. Ensimmäiseen kahteen viikkoon on mahtunut mutkiakin matkaan, mutta niistäkin ollaan pääsemässä selvemmille vesille. Eikä kyseessä onneksi ole mikään kuolemanvakava asia.

Eli hei hei vaan sinulle tammikuu! Annoit meille runsaalla kukkuramitalla kaikkea mahdollista. Pääkoppa vaivoin pysyy kaiken tapahtuneen perässä. Sulateltavaa riittää helmikuullekin.