Joulu 2021

Eletään joulunpyhien jälkeistä maanantaita. Joulun välipäivät alkoivat. Tavallaan on jo arki, mutta samalla vielä on joulun tuntu isostikin joka paikassa. Ja kyllä se joulu saa tuntua vielä paljon ja pitkään. Välillä näyttää siltä, että moni meistä odottaa ja valmistautuu jouluun hyvissä ajoin syksyn mittaan, mutta sitten se varsinainen joulunvietto jää lyhyeen ja Tapaninpäivän jälkeen ollaan jo kovasti riisumassa joulua pois. Kukin toki tyylillään. Meillä joulu saa olla pitkästi  uuden vuoden yli ja jouluvalot pidän palamassa siihen saakka, että ihan oikeasti valo voittaa tämän pimeän ajan.

Joulukuu on mennä vilahtanut huimaa vauhtia. Adventtisunnuntait seurasivat toisiaan ja työpäivät vähenivät samaa tahtia. Oli ihanaa päästä viime vuoden tauon jälkeen laulamaan kauneimpia joululauluja kirkkoon. Jouluaaton hartauskin järjestettiin, ulkona tosin, mutta järjestettiin kuitenkin. Lapset odottivat joululomaa ja sitten tietenkin jouluaattoa. Jouluaatto sujui hyvin pitkälle niin kuin monena vuonna ennenkin, emmekä me siihen mitään uutuuksia kaivanneetkaan.

Tämä aika, joka ei katso hyvällä sairastumista, vaikutti meidänkin jouluumme sen verran, että Tapaninpäivälle suunniteltu vierasporukka jouduttiin perumaan, kun pienimmäinen tuli flunssaan. Onneksi näyttää siltä, että kyseessä ei ole mitään sen kummempaa. Kaikenlaisten somepäivitysten perusteella vaikuttaa siltä, että tänä vuonna varsin moni on joutunut muuttamaan tai perumaan joulusuunnitelmiaan äkillisten sairastumisten vuoksi. Voin vain kuvitela miten paljon harmittaa, jos/kun suunniteltua reissua ei voikaan toteuttaa tms. Ensi vuodelta en toivo mitään muuta kuin sitä, että tämä kulkutauti hellittäisi. Että kaikki voisivat elää taas mahdollisimman normaalia elämää. Me olemme päässeet hyvin vähällä, mutta samaa ei voi sanoa kaikista muista.

Tämän vuoden joulu on tarjoillut meille yltäkylläisesti rauhallista kotona olemista, pakkasta, lasten riemua, hyvää jouluruokaa, paljon suklaata ja läheisten seuraa. Emme voisi olla tyytyväisempiä. 

Ensimmäisestä adventista toiseen

Eipä olisi luonto enää kauniimpaa ensimmäistä adventtiviikonloppua voinut antaa. Pakkanen kuorrutti pihan puut ja pensaat omalla huurteellaan kimaltelevan kauniiksi, kuu valaisi öistä taivasta ja ikkunoille ja pihoille ilmestyneet valot loivat vuorokauden pimeisiin tunteihin pieniä keitaita. 

Oma adventinaikani alkoi tosiaan jo vuosia sitten aloitetulla perinteellä eli Jouluradion Hoosiannan kuuntelulla puolilta öin, kun vuorokausi vaihtui adventtisunnuntain puolelle. Tänä vuonna Hoosiannan esitti Katri Helena. Esitys oli juuri sellainen kuin ennakkoon oli kerrottukin: herkkä ja kaunis. Tykkäsin kovasti.

Aamulla laitoin riisipuuron tulille, ensimmäisen adventtikynttilän palamaan ja Jouluradion soimaan. Keväällä tehdyn keittiöremontin myötä meillä on nyt keittiössä pieni työpiste, jossa on tietokone. Tänä syksynä onkin tullut kuunneltua nettiradiota enemmän kuin ennen,  koska sen saa kuulumaan samalla, kun tekee hommia. Puhelin toki ajaisi saman asian, mutta jostain syystä en oikein "osaa" käyttää puhelinta musiikin kuunteluun. Tässä suhteessa olen toivottoman vanhanaikainen.

Adventtikirkkoon osallistuin kotisohvalta käsin. Iltapäivän lauluharkkojen vuoksi en ollut varma ehtisinkö kotikirkon iltajumalanpalvelukseen, mutta hyvin pystyi osallistumaan näinkin.

Aurinko paistoi adventtisunnuntaina kauniisti, mutta lyhyesti. Ennen iltaa sytyttelin kynttilöitä lyhtyihin ympäri pihaa. Viime viikonlopun yksi oivallus oli koristella päärynäpuu lyhdyillä.  Minulla on ollut pihalla siellä täällä pieniä lyhtyjä isojen seassa ja aina on tuntunut siltä, että näille pikkulyhdyille pitäisi keksiä jokin parempi paikka. Olisikohan se nyt löytynyt.

Adventin jälkeen alkoi marraskuun viimeinen ja samalla joulukuun ensimmäinen viikko. Ja pakkanen on paukkunut. Totisesti on. Viime vuosiin verrattuna on ollut todella talvista ja kylmää. Aamujen siniset hetket ovat olleet uskomattoman kauniita. Olen yrittänyt ikuistaa niitä kameralla, mutta kuvat ovat vain kalpea aavistus siitä, miten nätiltä maisema on oikeasti näyttänyt.

Joulun rauha alkaa vähitellen laskeutua perhekalenterinkin sivuille, sillä lasten harrastukset ovat osin jo loppuneet tai loppuvat tulevalla viikolla. Koululaisilla on kokeita riittänyt ja niitä riittää vielä ensi viikollekin.

Uudet koronarajoitukset pyyhkäisivät osaltaan menoja pois, joten tästä joulukuusta näyttäisi tulevan lähes yhtä rauhallinen kuin viime vuonnakin. Harmittaa mukavien tapahtumien peruminen, mutta toisaalta, on enemmän aikaa olla kotona, eikä sekään ole huono asia. En oikeastaan jaksaisi enää ajatella koko koronaa. Olen väsynyt koko aiheeseen ja kaikkiin lieveilmiöihin, joita tämän kulkutaudin ympärillä pyörii. Olen väsynyt kaikenlaisiin "asiantuntijoihin", joita näyttää riittävän joka sormelle ja olen väsynyt itsekkyyteen ja "minäminä-meininkiin", jonka tämä aika on nostanut aivan uudelle tasolle.

Siksipä keskityn mieluummin mukavampiin asioihin. Juuri tällä hetkellä sellaisia asioita ovat lämpiävä sauna, uunissa paistuvat tortut, taustalla soiva Jouluradio ja kaikki elämän äänet tässä ympärillä. 

Hyvää toisen adventin aattoiltaa kaikille!

Kohti ensimmäistä adventtia

Ulkona paukkuu pakkanen viidentoista asteen lukemissa. Maa on peittynyt ihan kunnolla lumipeitteeseen ja poskia nipistelevä talvi tuntuu jotenkin oudolta tähän aikaan vuodesta. Mieli muistaa vielä viime vuoden marraskuun, joka oli musta, lumeton ja kohtuullisen lämmin. Siksi en ole vielä ollenkaan sisäistänyt, että tänä vuonna talvi alkoi jo nyt, eikä vasta joulun välipäivinä. 

Kirjoitin edellisen kerran tänne lokakuussa. Silloin elettiin syksyä, eikä talvesta vielä edes haaveiltu. Sen jälkeen elämä on jotenkin vienyt vauhdilla eteenpäin. Tuli syysloma, kuukausi vaihtui marraskuuksi, pyhäinpäivä tuli ja meni, sitä seurasi isäinpäivä, partioleiri, työt ja harrastukset mukana joka päivä. Päivät täynnä tekemistä, välillä vähän liikaakin. Toisinaan on tuntunut, ettei oikein perässä pysy kaiken tekemisen kanssa.

Ja nyt ollaan tässä, ensimmäisen adventin aattoillassa. Tykkään perinteistä, en kaikista, mutta sellaisista itselleni sopivista:D Ajattelen niin, että joulunaika on eräänlainen helminauha, joka alkaa adventista ja päättyy sitten suunnilleen loppiaisen tietämiin. Helminauhan helmet ovat pieniä ja isompia tapahtumia, muistoja ja niitä perinteitä, jotka yksi toisensa jälkeen tulevat esille joulunajan edetessä.

 Oman joulunajan helminauhani ensimmäiset helmet koostuvat joululauluista, joita kuuntelen varsinkin töihin ajaessani. Lisäksi helminausta löytyvät helmet jouluvalojen esille laittamiseen ja tänä iltana valvomiseen, koska haluan kuulla Jouluradiosta Hoosiannan keskiyöllä. Tänä vuonna luvassa on Katri-Helenan versio tuosta vanhasta ensimmäisen adventin virrestä.

Jotakin tämän syksyn vauhdista kertoo ehkä sekin, että ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen pääosa jouluvaloista sytytettiin meidän talossa vasta tänään. Yleensä jouluvalot ovat vallanneet kodin ikkunat kokonaan vähintään viikkoa ennen adventtia. Mutta ehtii sitä näinkin. Pihalla kaamosvalot ovat palaneet jo pyhäinpäivästä lähtien.

Toivottavasti  nyt alkava adventinaika voisi olla meille jokaiselle sellainen, joka antaa enemmän kuin ottaa. Antaa kullekin sitä mitä tarvitsemme. 

Rauhallista adventinaikaa!

Kaatosade, hyvä aika retkeillä?

Taas ollaan pyhäaamussa. Nämä viikot juoksevat kyllä sellaista vauhtia, ettei voi kuin ihmetellä ja yrittää pysyä perässä. 

Kovin on ollut sateinen ja tuulinen viikko, mutta mitäpä muutakaan sitä voisi lokakuun puolessa välissä odottaa. Olimme perjantai-iltana partiolaisten kanssa pimeäretkellä kaatosateessa ja tuo sama sade on jatkunut lähes tauotta tähän aamuun asti, eikä loppua ole näkyvissä.

Perjantai-illan retki oli kyllä hauska esimerkki siitä, miten oikealla asenteella säällä ei ole niin väliä. Säätietoja seuraamalla oli tiedossa, että illan retkellä todennäköisesti sataisi vettä ja niin satoikin. Ilma oli kuitenkin melko lämmin, eikä sade näyttänyt ainakaan ketään lapsista häiritsevän. 

Pimeä metsä ja taskulamput ovat vuosien aikana osoittautuneet hyväksi yhdistelmäksi, eivätkä ne pettäneet tänäkään vuonna. Valot vain tuikkivat puiden lomassa, kun väki kiersi rasteja ja leikki piilosta. Aikuiset osasivat antaa arvoa myös retkipaikan isolle laavukatokselle, jonka alle mahduimme kaikki paistamaan ja syömään makkaraa. Kotiin palasi märkä ja savuinen joukko. 

Seuraava aamu paljasti myös mitä märät ja likaiset ulkohousut ja saappaat saavat aikaan autossa... Toisaalta, pitäähän se autokin välillä siivota, joten miksei siis retken jälkeen:D

Mille kummitukset haisevat?

Niin, mille kummitukset haisevat? 

Tämä päivänpolttama kysymys oli meidän neljävuotiaan huulilla parisen viikkoa sitten. Monenlaista sitä on vuosien varrella joutunut pohtimaan, mutta nyt pääsi kysymys yllättämään. En muista, että olisin kummituksen ominaishajua aikaisemmin pohtinut. Haisevatko kummitukset ylipäätään millekään? Varsinkin lastenkirjoissa kummitukset kuvataan usein varsin steriilin näköisinä, valkopukuisina hahmoina, joiden koltuissa ei ole tahran häivääkään. Puhtaavalkoisista kummituksista ei äkikseltään uskoisi tulevan hajuhaittoja. Korkeintaan pieni huuhteluaineen tuoksahdus, sen ohittaessa pahaa-aavistamattoman kuolevaisen.

Kysymykseen jäi vastaus antamatta, mutta keplottelin itseni erilleen hankalasta tilanteesta esittämällä vastakysymyksen: "Mitä sinä arvelet, haisevatko kummitukset joltakin?".

Sain vastauksen.

Kysymyksen vastaus riippuu oikeastaan siitä, kenelle kysymys esitetään. Joku voisi sanoa, että kummitukset haisevat pimeälle metsälle. Toisen mielestä kummitukset voivat haista vihaiselle krokotiilille. Lasten maailmassa kummitukset haisevat samalle kuin koulukiusaajat tai humalainen aikuinen. Aikuisten maailmassa kummitukset voivat haista maksamattomille laskuille siinä vaiheessa, kun tilipäivään on liikaa aikaa. Ne voivat haista myös arvaamattomalle puolisolle tai tulevaisuudelle, joka ei ole antanut mitään vihjettä itsestään.

Nimittäin oikea vastaus kysymykseen oli.....

Kummitukset haisevat pelolle.

p.s. Kuvan karvamato liittyy kirjoitukseen jonkun kohdalla, toisen kohdalla taas ei. Työpaikan pihalla bongasin sen kuluneella viikolla. Oli sen verran komea yksilö, että piti oikein pysähtyä ottamaan kuva.

Syyskuusta lokakuuksi

Kalenteri kääntyi lokakuulle. Ulkona on kaunista ruskaa vielä hetken. Osa puista alkaa olla jo melko lehdettömiä ja rivit harvenevat niilläkin, jotka vielä lehdistään pitävät kiinni. Aurinko paistaa ja ilma tuntuu raikkaalle. Tällaista syksyä toivoisin jatkuvan vielä hyvin pitkään.

Syyskuu oli ja meni ja jätti jälkeensä hieman surumielisen olon. Syyskuu on aina ollut yksi suosikkikuukausistani, josta olisin halunnut nauttia tänäkin vuonna huomattavasti enemmän mitä loppujenlopuksi nautin. Kaikenlaiset sairastelut eivät meinanneet jättää meitä rauhaan ollenkaan. Ja kun arpaonni suosii sellaisen flunssan kohdalla, joka kiertää uskollisesti jokaisen perheenjäsenen läpi, se tarkoittaa vähänkään isommassa perheessä pitkää sairasaikaa. Tähän päälle lisätään pienempää ja isompaa riesaa, niin syyskuun saldo ei ole mikään maailman mahtavin. Nyt ei auta kuin toivoa, että alkanut lokakuu olisi vähän kiltimpi. Sellaista tasaista ja tavallista elämää meille kiitos, pitkään ja paljon.

Toki syyskuun viikkoihin mahtui hyvääkin. Oikeastaan sitä mahtui niihin paljon, mutta väsynyt mieli muistaa paremmin kaiken tahmean. Mikä siinäkin on, että mieli märehtii mieluummin kaikessa ikävässä sen sijaan, että olisi iloinen monista hyvistä asioista. Yritän aina muistutella itselleni, että silloin kun aivot ja kroppa käyvät ylikierroksilla, on syytä rauhoittua ja keskittyä vaikka väkisin pieniin, hyviin asioihin.

Syyskuun huippujuttuihin kuuluvat monenlaiset aamut. Yhtenä aamuna ilmassa on ollut vahvaa talven tuntua ja autonlasit sai rapata huurteesta useampanakin aamuna. Toisena aamuna taivaanrantaa koristi mitä upein aamurusko. Työpaikalla muistelimme silloin, kumpaa se aamurusko tarkoittikaan, hyvää vai huonoa säätä. Ainakin sinä kauneimpana aamuruskopäivänä tuuli paljon. Onko se sitten yhden mielstä huonoa ja toisen mielestä hyvää säätä? Nyt aamuisin on ollut jo sen verran hämärää, että osan työmatkasta saa ajaa pitkät valot päällä.

Lasten elämän seuraaminen on myös huippujuttu. Rippikoulun aloitus, kepparitallin perustaminen takapihalle ja autotallillinen mopoilijoita kahvilla saavat tuntemaan vahvasti, että elossa ollaan.

Ja tähän loppuun pohdittavaksi syyskuun polttavin kysymys meidän neljävuotiaalta: Mille kummitukset haisevat? Vastauksia voi jättää kommenttilaatikkoon. Kerron oikean vastauksen seuraavassa postauksessa:)

Mukavaa viikonloppua!

Syyskuun puolenvälin viikko

 Syyskuun puoliväli on ohitettu. Edelleen tuntuu, että tuolla ulkona on kovin kylmä ollakseen syyskuu tai sitten superlämpimän kesän muisto on iholla vielä sen verran kovana, että syksyinen ilma tuntuu kylmemmältä kuin onkaan. Minä en helteiden perään haikaile, joten tällaiset viileät kelit eivät haittaa. Kunhan nyt ei vielä lunta pukkaa maahan, niin kuin tuolla pohjoisemmassa.

Viime viikolla voivottelin sairastamista. Tämä viikko on ollut voitonpuolella, sillä kaikki olivat töissä, koulussa ja hoidossa normaalisti viitenä päivänä. Jihuu! Tämä flunssa näyttää olevan sillä tavalla sitkeää sorttia, ettei se vieläkään täysin ole meitä jättänyt, mutta ei onneksi liikaa haittaa enää elämää.

Kävimme viime sunnuntaina käppäilemässä flunssan jälkimainingeissa Kalajoen Hiekkasärkillä. Syksyn tuntu oli sielläkin käsin kosketeltavaa. Meri oli melko tyyni ja taivas paksussa pilvessä. Rannoilla oli rauhallista ja totesimmekin koko porukalla, että näin Hiekkasärkeistä pystyy nauttimaan paljon paremmin verrattuna heinäkuun helteisiin ja ihmismääriin, jotka täyttivät joka paikan. Autonkin sai pysäköityä minne halusi, toisin kuin kesällä.

Mennyt viikko on pitänyt sisällään melko paljon tekemistä. Olen joskus miettinyt, että julkisessa keskustelussa käytetään usein termiä "aktiivinen perhe" (inhoan tuota termiä) sellaisesta perheestä, jossa harrastetaan paljon joukkueurheilua. En tiedä miksi näin on, mutta yleensä sillä kuvataan perhettä, jonka lapset harrastavat useamman kerran viikossa joukkuelajeja ja heitä kuljetetaan moneen suuntaan. Tällä viikolla järjestellessäni kalenterin palikoita oikeaan järjestykseen ja kuljettaessani jälkikasvua jos mihinkin suuntaan mietin, että  onkohan tämä nyt sitä "aktiivisen perheen" elämää, vaikkei joukkuelajeja meillä kukaan harrastakaan. No, oli tai ei, mutta enää kovin paljon aktiivisemmaksi tämä elämä ei tästä voi muuttua.

Onneksi arjen palikkaleikkien keskellä voi päästä kokemaan hetken hengähdystaukoja. Yksi tällainen tauko osui kohdalle viime tiistaina ja ihan työajalla, kun kävimme tutustumassa Päivi Haatajan taidenäyttelyyn Ylivieskan Akustiikassa. Näyttelyyn on vapaa pääsy ja siellä voi vierailla syyskuun ajan. Taulut olivat ainakin minun makuuni hyvin seesteisiä ja kauniita ja niiden edessä tuntui hyvältä pysähtyä.

Mutta nyt lauantai-illan viettoon. Ohjelmaan kuuluu rentoa oleskelua kotosalla, ehkä pieni lenkki ja sauna. Niin ja herkkuja tietenkin myös:)

Mukavaa viikonloppua!

Tahmea syyskuun alku

Syyskuun ensimmäiset kymmenen päivää on kulunut. Valitettavan tahmeasti on syksy alkanut. Ei mitään vakavaa, mutta tuntuu siltä, että koko ajan joku on sairaana. Eikä se sairastaminenkaan mitään vakavaa ole, mutta tämän kulkutaudin vaivatessa vieläkin, jo ihan tavallinen flunssa vaikeuttaa arkielämää aivan riittävästi. Ja kun vielä kohdalle osuu sellainen flunssa, joka tarttuu herkästi ja näyttää kiertävän läpi koko porukan, on muutaman viikon kestävä sairastelumaraton selvä. 

Isoimmat koululaiset selviävät toki kotona itsekseen koulu- ja työpäivien yli, mutta pienimpien kohdalla on edessä joka aamuinen mietintä, kuka on koulu- ja hoitoonlähtökuntoinen. Vilkaisu kalenteriin kertoo, että nuorimmainen on tämän syksyn aikana ollut yhden ainoan viikon hoidossa niin, että on ollut siellä joka päivä. Kaikkina muina viikkoina hän on ollut poissa osan aikaa. Taidamme maksaa nyt takaisin hintaa siitä, että viimeiset puolitoista vuotta olemme olleet varsin terveinä koko sakki.

                                        *         *          *

No, onhan tähän syyskuuhun mahtunut toki muutakin kuin sairastamista. Päivät ovat hyvällä tavalla täysiä, harrastukset ovat alkaneet ja vähän on saatu tehtyä suunnitelmia loppuvuottakin silmällä pitäen.

Nyt jatkan niistämistä. Tuon ihanan värikkään kuvan nappasin tänään omalta pihalta. Syksyn väriloisto on kohta parhaimmillaan.

Mukavaa viikonloppua! 

Paineita somesta?

On elokuun viimeinen viikonloppu. Sateiden ja kylmyyden jälkeen on ollut ihanaa palata kesäisiin lämpö- ja olotiloihin. Aurinko on paistanut todella lämpimästi, tuuli on ollut kesäisen leppeää ja ilmassa on ollut vielä kesän tuntu, vaikka siihen kovasti jo sekoittuukin kypsyvän viljan tuoksu.

Tätä viikonloppua voi viettää hyvin monelta kantilta. Täällä Pohjanmaalla vietetään venetsialaisia, Varsinais-Suomessa juhlitaan samaan aikaan muinaistulien yötä, tänään on Suomen luonnon päivä ja "Nuku yösi ulkona"-päivä. Somen kuvavirta on täyttynyt kauniista luontokuvista ja voin vain kuvitella miten se tänä iltana suorastaan räjähtää, kun viikonloppua eri tavalla viettävät ihmiset julkaisevat kuvia raketeista, ulkotulista, kynttilöistä, mökkiviikonlopuista, rantajuhlista ja muista kesäsesongin päättävistä juhllisuuksista.

Minä vietä venetsialaisia kotona. Yksin, tai lähes yksin. Omasta halustani. Suurin osa perheestä lähti käymään mummulareissulla ja esikoinen viihtyy yllättäen paremmin tyttöystävän seurassa kuin äidin (kummallista käytöstä 16 vuotiaalta:D). Huomenna on pitkä työpäivä, jonka vuoksi en voinut itse lähteä reissuun. Olen siivonnut kodin ja käynyt kaupassa. Poikkeustilanteen vuoksi herkuttelimme kolmistaan grilliruualla. Sohvalla odottaa irtokarkkipussi, jossa on vain ja ainoastaan sellaisia karkkea, joista tykkään. Ei yhtään hedelmä- tai vaahtokarkkia, mutta paljon suklaata, salmiakkia ja piristeenä vähän kirpeää. Saunan pesässä on tulet ja aion istua takapihan terassilla vilvoittelemassa ja haistelemassa kypsyvän viljan tuoksua niin pitkään kuin tarkenen. 

Vietän iltaa juuri niin kuin haluan ja olen toivonut. Ja kuitenkin välillä tulee sellainen olo, että pitäisikö tätä iltaa viettää jotenkin toisella tavalla. Kuuluisiko minunkin olla jossakin ihmisten ympäröimänä? Olisiko pitänyt kutsua vieraita? Onko ihan tylsää olla vain kotona? Vietänkö venetsialaisia "väärin"?

Mistä nämä typerät kysymykset kumpuavat? Ne kumpuavat somen voimasta. Valitettavasti. Ajattelen olevani sellainen ihminen, joka uskaltaa elää niin kuin parhaaksi näkee. Monessa asiassa toimin niin kuin kaikki muutkin, mutta monessa asiassa teen niin kuin itse ajattelen. Mutta en tietenkään ole immuuni sille, mitä joka tuutista tulviva kuvavirta eteeni tuo. Tottakai sitä vaistomaisesti tekee mielessään jonkinlaista vertailua oma elämä vastaan kaikkien muiden elämä. Ja vaikka järki sanoo, ettei vertailu kannata, mieli vertailee kuitenkin. Näin kirjoitettuna tämä kaikki tuntuu todella hölmöltä, mutta uskoisin, etten ole ainoa.

Haluan uskoa siihen, että kun tiedostaa sen, mikä valta kuvilla ja mielikuvilla on meihin, asialle voi myös tehdä jotakin. Kuvat ovat välähdyksiä pienistä hetkistä, eivät koskaan koko totuus. Kuvien takana voi olla ja on paljon sellaista, mitä kuvan katsoja ei saa koskaan tietää. Ja joka tapauksessa ihmisten kuvia esim. instagramissa on ihana katsoa. Siinäkin tapauksessa, että mieli ryhtyy vertailemaan.

Eli, vietä sinäkin viikonloppusi niin kuin parhaaksi katsot. Nauti somen kuvavirrasta, jos se tuottaa sinulle iloa. Jos huomaat vertailevasi omaa elämääsi muiden elämään, lopeta! Heti! Hyvää venetsialaisviikonloppua tai muinaistulien viikonloppua, kesän päättäjäisviikonloppua. Hyvää Suomen luonnon päivää ja makoisia unia kaikille, jotka osallistuvat "Nuku yösi ulkona"-haasteeseen. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille, jotka eivät vietä mitään edellämainituista, sillä totta vieköön sekin on ihan sallittua!

Suon villi laulu

 Kun lukee hyvän kirjan, on syytä laittaa siitä vinkki kiertoon. 

Tässä teille sellainen.

Suon villi laulu on kirja, johon tuskin olisin tarttunut pelkän takakannen tekstin perusteella. En ole mikään murhamysteerien ystävä ja kannen lupaukset upeista luontokuvauksista tuskin olisivat vakuuttaneet minua niin paljon, että olisin ottanut lainaan tätä kirjaa. Kirja tarttui matkaan kirjaston pikalainakärrystä puhtaasti siksi, että laulukaverini suositteli sitä taannoin iltakahvipöydässä. Tämän suosituksen jälkeen törmäsin hyvinkin ylistäviin kommentteihin tästä kirjasta milloin instagramissa, milloin aikakauslehden sivuilla. Niinpä päätin ottaa selvää mitä suositusten takana on ja lainasin kirjan.

Suon villi laulu on kirja luonnosta, tarkemmin ottaen rämesuosta. Samalla se on pienen tytön kasvutarina lapsesta aikuiseksi. Kirja on koskettava kertomus hylätyksi tulemisesta, selviytymisestä, kasvamisesta ja luonnosta. Murhamysteerikin siinä on, mutta ei liian näkyvänä, vaikkakin hyvin olennaisena osana. Ja ratkaisu tarjoillaan lukijalle vasta siinä vaiheessa, kun ajattelee, ettei ratkaisua edes ole.

Kirjassa on paljon sivuja, mutta teksti on eteenpäin menevää ja siten nopealukuista. Luontokuvaukset ovat kauniita, mutta niitäkään ei maalailla liikaa, eikä niihin pääse kyllästymään. Joskus jää sellainen olo, että kirja, jossa luonto on isossa osassa, maalailee luontokuvauksia niin paljon ja runsailla sanoilla, että kaikki muu asia ehtii unohtua. Tässä kirjassa niin ei pääse käymään.

Kirja ei naurata, mutta se koskettaa ja välillä vähän itkettääkin. Lämmin suositus!

Aamun onkiretki

 Onpas ollut hyvällä tavalla pitkä sunnuntai. Sillä tavalla pitkä, että sitä on vieläkin mukavasti jäljellä ja kuitenkin on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä.

Kun lapsista puolet on jo teini-ikäisiä tai ainakin kovasti sitä kohti menossa, on helpompaa hyväksyä se tosiasia, että sunnuntaiaamuna ei kannata suunnitella kovin suurisuuntaista tekemistä koko perheelle. Jokaisen kannalta pyhäpäivän rauha säilyy parhaiten, kun ottaa mukaan kaikki hereillä olijat ja jättää loput nukkumaan ansaittuja uniaan.

Viime talven aikana retkeilimme monena viikonloppuna. Hiihtoloman jälkeen aloitimme kotona mittavan remontin, jonka tiimoilta pääsimme muuttamaan takaisin kotiin huhtikuussa ja pientä hiomista remontin tiimoilta kesti kesään asti. Kesällä  mukaan astuivat omat epäsäännölliset työni, jotka tarkoittivat työssäoloa myös viikonloppuisin. Niinpä retkeily jäi kaiken muun elämisen jalkoihin. Tänään tuumailimme miehen kanssa, että olisiko nyt aika herätellä nukuksissa oleva lähiretkeilyinnostus taas henkiin ja käydä jossakin. Tuumasta toimeen. Kaakaot termariin, kaapista vähän evästä ja varastosta onget mukaan ja menoksi. 

Ilmassa oli jo helposti aistittavaa alkavaa syksyä, kun kosteassa aamuilmassa heitimme siimat veteen. Koski kohisi ja jossakin kaukana raakkui varis. Pienin ei jaksanut kauaa onkimisesta perustaa. Hän olisi tietenkin halunnut, että kala syö heti, kun siima putosi veteen. Välillä koukku tarttui rannan heinikkoon, välillä pohjaan. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää. Kaakao lämmitti ja maistui juuri niin hyvältä kuin se ulkoilmassa aina maistuu.

Aika hyvä alku päivälle.

Paras kiitos kaikista tehdyistä retkistä tuli tänä aamuna, kun iskämies kaatoi keittiössä kuumaa kaakaota termospulloon. 

"Täällä tuoksuu retki", tuumasi yksi lapsista.

 Niin tuoksuu. 

Ja vaikka monta asiaa on takuulla tehty päin honkia lasten kanssa, 

niin tämän toteamuksen talletan mieleeni lujasti.

Kärsämäen Paanukirkko

 Sunnuntaina olin töiden merkeissä käymässä Kärsämäellä. Olimme eräänlaisella rengasmatkalla ja meillä oli ylimääräistä aikaa ennen seuraavaa etappia. Ilman sen kummempia suunnitelmia poikkesimme katsomaan Kärsämäen Paanukirkkoa ihan vain tienvarsikyltin innoittamana.

Kirkko ei tietenkään ollut avoinna meille satunnaisille matkalaisille, mutta kiertelimme sitä ulkoapäin ja tutkimme muutakin ympäristöä. Kirkko on rakennettu 1700-luvun työtapoja käyttäen. Nauloja ei ollut tosiaankaan ammuttu naulapyssyillä kiinni, vaan paksut naulat näyttivät ainakin meidän maallikoiden silmiin taotuilta, mitä ne satoja vuosia sitten ovat olleetkin. Paanut, joilla kirkon seinät oli vuorattu, tuoksuivat vahvasti tervalta. Kirkko oli rakennettu samalle paikalle, jossa Kärsämäen ensimmäinen kirkko oli aikanaan seisonut.

Ulkonäöllisesti Paanukirkko ei muistuttanut ns. perinteistä kirkkoa. Vaikka yritin etsiä, en huomannut ulkopuolella edes ristiä, mikä kieltämättä vähän oudoksutti minua.

Paanukirkon vieressä oli pieni polku, joka johti muutaman muistomerkin luo. Siellä oli kyltti, joka osoitti Suomen keskipistealueeseen. Ymmärsin sen niin, että varsinaisesti emme seisoneet Suomen keskipisteessä vaan jonkinlaiselle aluellaa, jossa on mm. Suomen painopiste-keskipiste, mitä se sitten ikinä oikeasti tarkoittaakaan.

Tätä keskipistealuetta paljon mielenkiintoisempi paikka oli kaksi vaatimatonta hautaa kirkon lähellä. Haudassa lepäsi ilmeisesti seurakunnan kappalainen ja hänen puolisonsa. Huomio kiinnittyi siihen, että kappalaisen puoliso oli miestään 25 vuotta vanhempi. Mietimme työkavereiden kanssa, mikä mahtoi olla heidän tarinansa. Olivatko he onnellisia yhdessä? Olivatko he naimisissa rakkaudesta vai käytännön pakosta? 

Olin aikoinaan innokas Hovimäki-sarjan katsoja ja siitä sarjasta jäi mieleen tapa, jolla seurakunta piti huolta pappien leskistä. Miehen kuoleman jälkeen leski sai jäädä asumaan pappilaan ns. armovuodeksi, mutta sen jälkeen hänen oli lähdettävä ellei hän suostuisi menemään naimisiin miehensä seuraajan kanssa (oletettaen, että seuraaja oli poikamies). Vastaavasti nuori pappismies saattoi saada kipeästi tarvitsemansa viran seurakunnasta, jos suostui naimaan edeltäjänsä lesken. Kuulostaa karulta, mutta tilanne oli kaiketi välttämätön, koska muutakaan sosiaalihuoltoa ei ollut. Olisikohan tässä Kärsämäen kappalaispariskunnan tarinassa ollut kyse samanlaisesta tilanteesta. Sen verran heidän tarinansa jäi kiehtomaan, että ehkä jossain sopivassa vaiheessa googlettelen hieman enemmän ja etsin ihan faktatietoa omien arvailujeni paikalle.

Jos siis liikut Kärsämäen lähistöllä, poikkea Paanukirkossa.

Rovaniemi ja Ranua

 Kuten edellisessä postauksessa sanoinkin, työntäyteisestä kesästä huolimatta olemme onnistuneet näkemään kesäistä Suomea muuallakin kuin Puronvarresa. Lasten täti asuu Rovaniemellä ja monen monta kertaa olemme aikoneet kyläilyreissulle lähteä ja aina ne aikomukset ovat jääneet suunnitteluasteelle. Mutta nyt onnistuimme saamaan tuumat toiminnan tasolle ja teimme parin yön reissun Rovaniemelle.

Yritimme suunnitella reissuohjelman niin, että jokaiselle olisi jotakin mieluista tekemistä. Ja koska suurempia valituksia ei ole kuulunut, uskon siinä onnistuneemme.

Perheen kuopus nautti varmaan eniten Rovaniemen keskustassa olevasta Angry Birds-leikkipuistosta, jossa oli jos jonkinlaista liukumäkeä ja kiipeilytelinettä. Puistoon on vapaa pääsy ja se on kauniilla paikalla Ounasjoen varrella. Napapiirillä kuopus halusi käydä sanomassa Joulupukille, että hän haluaa "tukkikällyn, missä on koula" joululahjaksi. Tämä toive on nyt Pukille esitetty jännittyneenä, mutta tosissaan. Revontuli-kauppakeskuksesta löytyi kivoja vaatteita isommille tulevaa koulusyksyä silmällä pitäen. Molempina iltoina satoi, mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme sadekuurojen aikaan jo saunaa lämmittämässä majapaikassamme Ounasvaaran rinteiden juurella.

Rovaniemeltä löytyvät myös Suomen suurimmat hiidenkirnut, Sukulanrakan hiidenkirnut. Aivan niiden juurelle pääsee autolla ja alueelle on rakennettu portaita, kaiteita yms. helpottamaan kulkemista. Hiidenkirnut ovat syntyneet noin 10 000 vuotta sitten mannerjään sulaessa. Voimakkaat sulamisvirrat ovat pyörittäneet kiviä ja lohkareita pehmeämmästä kiviaineksesta koostuvan kallion päällä ja näin hiidenkirnut ovat syntyneet. Ne ovat suuria, pyöreitä ja syviä "kuoppia". Suomen suurin hiidenkirnu löytyy myös tältä alueelta. (Lähde: retkipaikka.fi)

Oli todella mielenkiintoista tutkia hiidenkirnuja oikein läheltä. Maantiedon kursseilla koulussa puhutaan jääkaudesta paljonkin, mutta onhan se ihan toista päästä näkemään omin silmin hiidenkirnujen sileät seinämät ja pyöreä muotoilu. Luonnon taidetta parhaimmillaan ja samalla taas hyvä muistutus siitä, miten luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pienellä paikalla.

Alueelle oli tosiaan rakennettu portaita ja kaiteita helpottamaan kulkemista. Siitä huolimatta polku oli välillä aika vaikeakulkuista, enkä voi suositella hiidenkirnuilla vierailemista kovin huonojalkaiselle henkilölle. Kirnut ovat myös syviä ja jyrkkäreunaisia. Vaikka niiden ympärille oli rakennettu jonkinlaisia verkkoaitoja, putoamisvaara oli olemassa koko ajan. Ainakin nyt, kun mukana oli jaloistaan ehtiväinen 4,5 vuotias. Tarkkana sai olla koko ajan.

Rovaniemeltä ajelimme kotiin Ranuan kautta. Ranuan eläinpuisto oli tuttu kohde osalle perhettä, mutta kaksi nuorinta ei ollut käynyt siellä koskaan, joten sinne siis jääkarhuja ja muita eläimiä katsomaan. Onneksi olimme paikalla heti aamusta, puiston avauduttua. Väkeä oli liikkeellä paljon ja kotiinlähdön hetkellä parkkipaikka oli niin tupaten täynnä autoja, että sai olla todella tarkkana, jotta sai oman auton peruutettua ahtaasta parkkiruudusta pois ilman naarmuja omassa tai naapuriauton ovessa. Muutama vuosi sitten osa perheestä kävi eläinpuistossa ja silloin esim. jääkarhuista näkyi ainostaan valkoinen läntti aitauksen kauimmaisessa nurkkauksessa. Nyt jääkarhut olivat hyvinkin aktiivisia ja kulkivat aitauksessaan edestakaisin. Ovat aivan valtavia eläimiä. En välttämättä tahtoisi törmätä odottamatta.

Mukavasti sitä ehtii tehdä ja nähdä parinkin yön reissulla. Aamulla aikanaan ylös ja illalla aikanaan nukkumaan, niin jaksaa. Sillä ajatuksella mentiin.

Kesä 2021 tähän asti

 Toinen postaus ensimmäisen perään. Kirjoitan siis ainakin kaksi kertaa tänne:D

Kesä 2021 on kääntynyt jo elokuulle. Kesää toki (ja toivottavasti) on vielä jäljellä paljon ja pitkään, mutta joiltakin osin on mukava summata tähän asti mennyttä kesää ja jättää siitä muistoja tännekin. Millainen siis oli kesä 2021 ja mitä silloin teimme?

Päällimmäisenä kuluneestä kesästä jää mieleen kuumuus. Kukaan ei varmastikaan voi väittää, etteikö tänä kesänä olisi saatu aurinkoa aamusta iltaan ja paljon! Koska itse en ole mikään helteiden ystävä ja kotimme tuppaa kuumina kesinä muistuttamaan non-stop saunaa, en voi sanoa nauttineeni helteistä. Onhan se lämpö ihanaa -kyllä kyllä- mutta lämpöä se on +24 astettakin, joka ainakin itselleni on huomattavasti mielyttävämpi lämpötila kuin +30 astetta. 

Pahimpien helteiden paahtaessa olin jo valmis lupaamaan, etten tulevana talvena harmittele kertaakaan kovia pakkasia. Sitten muistin, että viime talvena lumipaljouden keskellä pyöriessäni lupasin, etten kesällä valita kuumuudesta, jos tämä lumi vain joskus sulaa. Ja kyllä olen valittanut, monta kertaa. Ehkä siis totean vain, että jos viime talvi oli ns. oikea talvi pakkasen ja lumen kanssa (kun se viimeinkin jouluna satoi), niin tämä kesä on vastaavasti ollut oikein kunnon perinteinen kesä. 

Kuumuuden lisäksi tätä kesää on sävyttänyt vahva töissä käyminen. Koska talviaikaan teen töitä koulumaailmassa, se tarkoittaa, että kesän olen lomautettuna. Samoin kuin viime kesänä, tänäkin vuonna minulle tarjottiin kesätöitä samojen nuorten parissa joiden kanssa talvellakin työskentelen. Oli lähes itsestäänselvää, että suostuin työtarjoukseen. Teimme keväällä mittavan remontin kodissamme, joten pelkästään se oli riittävä syy ottaa tarjottua kesätyö vastaan. Toinen aivan yhtä hyvä syy oli, että viihdyn hyvin myös tässä kesätyössä, jonka parissa teen myös talviaikaan satunnaisia ilta- ja viikonlopputuurauksia.

Kesätöiden vuoksi minulla ei ole ollut virallista kesälomaa ollenkaan. Koska työni on kaikkea muuta kuin virka-aikaan sijoittuvaa, se tarkoittaa, että pitkien työvuorojen vastapainoksi on usemapi päivä vapaata peräkkäin. Niinpä minullakin on ollut pariin otteeseen neljän päivän vapaapäiväputkia ja nehän tuntuvat täysin lomalta. Koska tiesin jo hyvissä ajoin kevättalvella, että tulen olemaan kesän töissä, osasin asennoitua kesään sillä ajatuksella, ettei nyt lomailla. Niinpä en ole kaivannut mitään pitkää kesälomaa. Välillä on kyllä tullut sellainen tunne, että tämä "kesälomattomuus" on ollut suurempi ongelma (no joo, aika liioilteltu sana) muille kuin itselleni. Yllättävän paljon sitä on nimittäin ihmetelty.

Ja toisaalta, en kiellä sitä, etteikö välillä kova työtahti olisi tuntunut ja varmaan myös näkynyt. Harteilla on tuntunut paino, joka siellä ei aina ole ollut ja se paino saa olemuksen kumaraan, välillä kuvainnollisesti ja välillä ihan konkreettisestikin. Lapset olivat yhtenä päivänä äänestäneet ja äänin 5-0 päättäneet, että ensi kesän äiti on kotona. 

Paljon olen miettinyt, ottiko tämä kesä enemmän kuin antoi, ainakin perheen näkökulmasta katsottuna. Vaikka näennäisesti näyttää, että lapset ovat pärjänneet paremmin kuin hyvin. Kun tätä miehelle ääneen surin, hän sanoi ehkä kaikkein lohduttavimmat sanat: "Älä ajattele mitä on menetetty, ajattele mitä tämä on antanut: lapset saavat nähdä äidin ja äidin kotona olemisen arvon  ja äiti on oppinut näkemään oman arvonsa." 

Ihan pelkästään kotona emme ole olleet. Pitkät vapaat ovat mahdollistaneet pienimuotoista reissaamistakin. Mutta niistä enemmän seuraavalla kerralla:)

Pitkästä aikaa täällä

Täällä olen, vaikka blogini kertaalleen jo lopetin tai ainakin asetin sen vahvalle tauolle. Lopettaessani kirjoittamisen tänne, jätin tietoisesti takaportin raolleen, koska eihän sitä koskaan tiedä. Niin kuin en tiennytkään. 

Blogin viimeisin postaus on viime vuoden lokakuulta. Kului syksy, kului talvi ja kevät. Elämä on rullannut melko tavalla entisiä uomiaan. Tuli kesä ja kesä kypsyttää ihmisen lisäksi viljan, punertaa marjat ja kasvattaa ajatuksia ja satoa. Tämän kesän melko kiireisessä tiimellyksessä huomasin toistuvasti ajattelevani kirjoittamista. Ajattelin kirjoittamista nimenomaan tänne. Mieleeni tuli ajatuksia ja huomioita ja huomasin miettiväni, miten kirjoittaisin niistä postauksen. 

Aikaisemmin ajattelin, että kirjoittaisin aina myös perheen kuulumisia ja se oli yksi syy siihen miksi lopetin. Varsinkaan teini-ikäisten lasten kuulumisia ei kirjoitella äidin blogiin. Nyt ajattelen, että tämä on aivan oma juttuni, minun maailmani ja minun kuulumiseni. Lapset omine elämineen sopivasti taustalla.

Aluksi ajattelin näiden ajatusten vain tulevan ja menevän, mutta eivät ne mokomat ole jättäneet rauhaan. Töistä kotiin ajaessa on ollut aikaa miettiä. Miksi en tekisi sitä, mitä selkeästi nyt kaipaan ja tarvitsen? Eihän tähän tarvitse ikuisuuksiin sitoutua. Mutta nyt joku vetää minua tänne ja ajattelin tätä kutsua seurata. Tervetuloa mukaan, jos vielä Puronvarteen tiesi löydät:)

PeePee

p.s. Heh! Näköjään voi aika monta kertaa kertoa lyhyen postauksen sisällä ajatelleensa tai miettineensä:D Omien laskujeni mukaan kahdeksan kertaa. Mietippä sitä!