Helmikuu, sydäntalvi. Valo voittaa vähitellen.
Helmikuun aikana lumikerros on kasvanut päivä päivältä suuremmaksi. Pihat ja parkkipaikat ovat täyttyneet lumesta ja vähän kerrassaan lumikasat ovat vallanneet nekin pihojen ja terassien alueet, jotka vielä alkutalvesta jaksettiin pitää hyvin lakaistuina. Nyt riittää se, että autolla pääsee pihalle ja ovesta pääsee ulos.
Tänään on laskiasisunnuntai ja mekin kävimme kolmen nuorimman kanssa laskemassa mäkeä Hiekkasärkkien maastossa. Aurinko paistoi ja sen verran oli lämmintäkin ollut, että puitten ympärille oli ehtinyt muodostua sulat ympyrät, niin kuin aina kevätauringon aikaan. Minä en uskaltautunut mäkeä laskemaan. Eilinen hiihtolenkki kummittelee selässä ihmeellisenä jomotuksena, joten päätin olla kannustusjoukoissa. Selkä on aina ollut minun "heikko kohtani", joten suhtaudun sen kolotuksiin varovaisuudella, ettei tule mitään pahempaa.
Helmikuu menee vähistä päivistä johtuen melko nopeaa. Onneksi mitään hirveitä pakkasjaksoja ei ole ollut, vaan olemme saaneet elää aika mukavissa pakkaslukemissa. Lapset ovat hiihtäneet koulussa paljon ja kyllä ihan vapaa-ajallakin sukset ovat löytäneet tiensä niin lasten kuin aikuistenkin jalkoihin. Omalla kotikylällä on latuja valittavaksi asti.
Arki on pyörinyt omalla painollaan. Koulua, töitä, kotihommia. Siinäpä se arkipäivien pyhä kolminaisuus on, lisämausteena pienimuotoista sairastelua silloin tällöin. Koronaa tuntuu nyt olevan ihan joka puolella. Meille se ei ole vielä tietään löytänyt, mutta realistina ajattelen, että se on vain ajan kysymys, milloin iskee. Miksi me säästyisimme, kun näyttää, että se kaikkiin muihinkin tarttuu. Itsekkäästi tietysti toivomme, että olisimme viikon päästä alkavalla hiihtolomalla terveitä, mutta eipä se olisi ensimmäinen kerta, kun hiihtolomalla sairastetaan. Tsemppiä vain kaikille, jotka nytkin ovat sairaana tai karanteenissa!
Helmikuun loppupuoli olikin sitten aikamoisten muutosten aikaa maailmalla. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut kaikkien huulilla ja uutiset Itä-Euroopasta ovat olleet huolestuttavaa kuunneltavaa. Pahaa on tehnyt, kun lapsi miettii, että joutuuko iskä lähtemän sotaan. Vaikka tuohon kysymykseen voikin vastata, ettei iskä ole lähdössä yhtään mihinkään, niin tuntuu ylipäätään hullulta joutua tilanteeseen, jossa tuollaisesta asiasta keskustellaan.
Euroopan muuttunut turvallisuustilanne johti omalla kohdallani siihen, että ajatukseni Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ovat muuttuneet. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että Suomen puolueettomuus on ehdottoman hyvä asia ja Nato-jäsenyydestä olen ajatellut varovaisen kielteisesti. Tällä hetkellä, jos järjestettäsiin kansanäänestys, äänestäisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä Nato-jäsenyyden puolesta. Ukrainaakaan eivät auta yhtään "Seisomme Ukrainan puolella"-puheet tai someprofiilien värittäminen Ukrainan värein. Toki ne kertovat solidaarisuudesta ja kaiketi tuntuvat hyvältä, mutta konkreettinen apu on nollan prosentin luokkaa, valitettavasti.
Ihan paras asia tässä helmikuussa on ollut valon lisääntyminen. Tällä hetkellä aurinko paistaa vielä silloinkin, kun tulen töistä kotiin. Aamulla, kun ajan töihin, ei enää koko matkaa tarvitse ajaa pitkät valot päällä. Aivan kuin päivään tulisi enemmän aikaa. Ja parasta tässä on, että tämä valoisuus lisääntyy vielä pitkän aikaa.
