Pääsiäisviikko on ehtinyt kiirastorstaihin. Koululaisten viimeinen etäkoulupäivä tälle viikkoa koitti. Auringon paistaessa oli kiva, kun kuudesluokkalaisen koulutehtävänä oli hakea pajunkissoja kotiin. Hän otti mukaansa ekaluokkalaisen, jonka kanssa jo eilen illalla suunnittelimme pajunkissojen hakemista ja nyt täällä kotona pöytää koristaa kaunis kimppu.
Tätä viikkoa on leimannut jonkinlainen korona-ahdistus, ainakin minulla. Edelleenkään meillä ei ole mitään hätää, mutta huomaan omassa olossani tuskastumisen merkkejä. Kyselen mielessäni kuinka kauan tätä kestää? Kaipaan entistä, minulle normaalia arkea. Haluaisin, että talo olisi taas täynnä väkeä, muutakin kuin omaa porukkaa. Haluaisin liikkua enemmän ilman, että joudun koko ajan ajattelemaan mitä tartuntoja kannan mukanani kotiin. Ylipäätään kaipaan sitä, millaista elämä oli ennen koronaa ja huomaan ahdistuvani siitä ajatuksesta, etten tiedä milloin tämä kaikki päättyy. Alkuperäisen ilmoituksen mukaan tämän etäelämän toivottiin loppuvan pääsiäiseen mennessä. Nyt siitäkin ilmoituksesta tuntuu olevan vaikka miten pitkä aika ja kaikki ohjeet ovat päivittyneet monta kertaa sen jälkeen.
Tuskastumista lisää se, että teen etätöitä olohuoneessa. Siis keskellä taloa, siellä missä elämä pyörii muutenkin. Keskittyminen herpaantuu oletettavasti ihan koko ajan. kun Eilenkin oli tilanne, että yritin tehdä omia töitäni, nelosluokkalainen teki kouluhommia keittiössä puhelimessa kaverinsa kanssa (sitä oli kyllä samalla ihana kuunnella), ekaluokkalainen teki liikunnan tehtäviä vieressä ja kaiken keskellä pyöri kolmevuotias, jolla on milloin pissahätä, äitinhätä tai joku muu hätä vuorotellen. Miksikö sitten työskentelen olohuoneessa? Koska kaikki muut huoneet on varattuja jollekin muulle. Saunaan voisin kai siirtyä, mutta sekin on täynnä märkiä vaatteita.
Ja kuitenkin muistuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Aivojen järkipuoli (joka ei minulla varmaan koolla kehuskele) tietää, että tähän kaikkeen olemme sopeutuneet hyvin ja tästä selviämme. Tunnepuolella on hankalampaa ja sille saa selittää pitempään, ettei tästä nyt kannata suurta "ropleemaa" tehdä.
Arvelen, etten ole ainut, joka kaipaa takaisin normaaliin elämään. Että siellä ruutujen takana on muitakin, jotka näin ajattelevat. Ja minä ajattelen myös niin, että on luvallista välillä vähän ahdistua ja tuskastua. Sen jälkeen jaksaa taas olla positiivisemmalla mielellä.
Rauhallista kiirastorstaita kaikille Puronvarren etävieraille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti