Uuden alun tuntu

Samalla, kun kalenterista kääntyi uusi kuukausi, maahan satoi ensilumi. Meille tämä oli jo toinen kerta ensilunta, kun sitä lajia saimme maistaa (osa ihan konkreettisestikin) jo syyslomalla Savon suunnalla. Mutta nyt sai Puron varsikin ensimmäisen valkoisen verhonsa tälle syksyä. Aika näyttää kuinka monta kertaa lumi sataa ja sulaa ennen kuin jää lopullisesti paikoilleen. Tulevan viikon säätieto näyttää pakkaspäiviä ainakin toistaiseksi, mutta itse en usko, että talvi tästä vielä täysillä alkaa. Niin monta joulukuuta on viime vuosina vietetty lämpöasteiden keskellä, että veikkaan tämän vuoden jatkavan samaa perinnettä.

 

Jokohan puutarhakalusteet voisi viedä varastoon...?

Mutta vaikkei lumi nyt maahan pysyvästi jääkään, niin olihan sitä ensilumen kuorruttamaa maisemaa mukava katsella. Aamulla valkeuden vain aisti ikkunan läpi pimeää tuijottaessaan ja vähitellen päivän valjetessa maisema kaunistui kaunistumistaan. Jollakin tapaa lumen ohuesti peittämä maisema toi mieleen uuden alun. Sen, miten uudella ja puhtaalla voidaan peittää vanha ja likainen. Ja tätä uuden alun tuntua tietysti lisäsi vielä se, että tänään aloitettiin uusi kuukausikin.

Eilisen sanomalehdessä oli kirjoitus marraskuun hyvistä puolista. Hassua sinällään, että semmoisiakin artikkeleita kirjoitetaan, vaikkkakin pilke silmäkulmassa. Ei kai se ole marraskuu muita kuukausia kummempi, mitä nyt vähän räntäsateisempi, pimeäpi ja loskaisempi kuin muut. Eräänlainen perheen mustalammas kaikkien muiden kuukausien joukossa. Oikein hyviä hyviä puolia oli tähän kuukauteen kuitenkin löydetty. Ehkä paras niistä oli Kaj Kunnaksen oivallus: "Turvallisuus. Meillä sataa vettä, räntää ja lunta, mutta ei pommeja. Se on suomalaisen marraskuun kaikkein paras ja positiivisin puoli, jonka muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta."

 

Ja taitaa tämän muistaminen saada kiitollisuuden lisäksi katseen kohoamaan omaa kotiterassia pidemmälle myös. Käsi sydämellä, osaammeko olla kiitollisia siitä, että taivaalta sataa pelkkää räntää? Otammeko sittenkin pommittoman taivaan itsestäänselvyytenä? Etuoikeutena, joka jotenkin "kuuluu" meille? Itselläni ei ainakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa näiden kysymysten äärellä.