Suunta ylöspäin

Eipä liene täällä ketään, jonka elämä menisi aina täydellisesti.

Jokaisella meistä on haavoja, arpia, kolhuja ja kipuja.

Osan näistä elämänjäljistä voi jokainen nähdä.

Niitä kannetaan ruumiissa, ne näkyvät ulospäin ja tuntuvat sisäänpäin.

Yksi nilkuttaa yhteen suuntaan, toinen klenkkaa toiseen suuntaan, 

kolmannella ei ole jalkoja ollenkaan.

Jonkun hiukset harmaantuvat ennen aikojaan, toiselta loppuvat hampaat 

ja kolmannella on maha kovalla.

Sitten on niitä kolhuja, joita kannetaan sydämessä, mielessä, sielussa.

Ulkoisesti kaikki hyvin, sisäisesti paha olla.

Ei kukaan ulkopuolinen voi tietää kenen sydän on särkynyt, 

mieli haavoitettu ja sielu tyhjääkin tyhjempi.

Varjot meidän kaikkien elämässä.

Yhdelle yhtä, toiselle jotakin muuta.

Joskus kaikki näyttää päättyvän pimeään luolaan.

Kuka jaksaa odottaa, että se muuttuisikin tunneliksi?

Se mikä yhdelle on vain pieni vastoinkäyminen,

voi jollekin toiselle olla se pisara, joka saa maljan vuotamaan yli.

Emmehän voi tietää, miten täynnä toisen malja jo valmiiksi on.

Jossakin määrin vastoinkäymiset kai vahvistavat meitä.

Opettavat ja kasvattavat.

Joskus myös katkeroittavat, toivottavasti harvemmin.

Kun vain jaksaisimme pitää katseen suunnattuna ylöspäin.

 Että sellaisena päivänä, kun ei voi iloita suurista, 

jaksaisi edes hetken nauttia jostakin pienestä.

Askel kerrallaan, ei yhtään enempää.

Rukoile ja tee työtä, sanotaan.

Olen samaa mieltä.

Lisäisin siihen myös: syö suklaata.

Miksikö näin synkkä kirjoitus? 

Meillä kaikki on hyvin.

Kuvat ovat tältä päivältä, 

jolloin lähes kirjaimellisesti tuhkasta nousi uutta aika korkealle ylöspäin. 

Jos maisema voi muuttua yhdessä yössä hirvittävällä tavalla, 

se voi muuttua myös hyvällä tavalla yhdessä päivässä. 

Nämä ajatukset nousivat mieleen kuvia räpsiessä.

Kun sydänkäyrä on suora, voi luovuttaa.

Ei sekuntiakaan ennen.