Mietteitä meren rannalla

Menneellä viikolla pääsin hetkeksi meren rannalle vanhimman tytön kanssa. Veimme pikkusiskon kaverinsa kanssa uimakoulun pärskeisiin ja kauppareissun jälkeen kuljimme hetken aikaa syksyisellä rannalla (suosittelen). Kulkiessa oli aikaa paitsi puhumiseen, myös ajattelemiseen.

"Jos mää juoksen tuonne alas, niin pysykkö varmasti äiti siinä? Et mee mihinkään. Seiso siinä niinkö tatti ja kahto, ko mää juoksen. Vai haluakko sääki juosta alas?" Seisoin kuin tatti ja katsoin. Olin tylsä, enkä juossut. Jälkeenpäin harmitti. Samalla katsoin kauemmas. Merelle ja horisonttiin, jonne aurinko oli kohta laskemassa. Ei siellä mitään erikoista näkynyt, enkä mitään erikoista odottanut näkevänikään.

Välillä on elämässä aikoja, että on vain. Katsoo, mutta ei oikeastaan näe, ei ainakaan kovin pitkälle. Kaikki on hyvin, mutta jotenkin niin.... noh, tavallista. Silloin on vaarana, että kadottaa perspektiivin. Rupeaa pitämään ihmeellistä ja ainutlaatuista itsestäänselvyytenä ja minulle automaattisesti kuuluvana. Katseellaan etsii aina vain jotakin enemmän, eikä näe mitä kaikkea jo on. Sydämeen hiipii tyytymättömyys ja mieleen tylsyys.

Luin joskus jostakin 

(onneksi tämä ei ole mikään tieteellinen teksti, 

"joskus jostakin" ei ehkä kelpaisi vakavasti otettavaksi 

lähdeviitteeksi mihinkään) 

vanhan rukouksen, jossa pyydettiin

 "...anna minulle määräosani leipää...." 

Leivällä tarkoitettiin paljon muutakin kuin pelkkää mahan täytettä. 

Itse ajattelin sen tarkoittavan kaikkea sitä,

mitä meillä elämässämme on, 

ennenkaikkea  näitä maallisia asioita. 

Miten hankala onkaan välillä se ajatus, 

että minulle ei kuulukaan kaikki. 

Mutta silloin, kun jokainen saa määräosansa,

kaikille riittää.