Tänään sanon kesälle näkemiin. En siksi, että huomenna olisi jotenkin tavallista "epäkesäinen" sää, vaan siksi, että huomenna on syyskuun ensimmäinen päivä ja ajattelen syksyn alkavan. Tänään monilla kesämökeillä syttyvät ulkotulet hämärtyvään iltaan, tänään rannikolla on liikkeellä paljon ihmisiä ihailemassa niitä tulia ja illan kääntyessä yöksi ilotulitteet valaisevat pimeän taivaan. On siirtymäaika kesän ja syksyn välissä. Täällä länsirannikolla tätä siirtymää kutsutaan venetsialaisiksi.
Jos tekisin tästä viikosta vastaavan postauksen kuin viime viikolla, se olisi hyvin pitkälle samanlainen, moninpaikoin jopa täysin identtinen kuin edeltäjänsä. Lauluharkkojen tilalla olisi esiintymiskeikka maanantaina, tiistaina partioilta ja siinä samalla iskämiehen parin päivän työreissu. Omat työt kulkisivat mukana samalla tavalla kuin ennenkin. Suurin ero viime viikkoon oli loppuviikosta, kun kaksi vanhinta tyttöä oli kolme päivää leirikoulussa. Eilen illalla saimme tytöt kotiin ja kuulumisia on riittänyt kerrottavaksi pitkin päivää. Ihanaa kun ainutlaatuinen, vain kerran alakouluaikaan mahtuva, kokemus oli heistä mukava, hauska, jännä ja kaikinpuolin onnistunut.
Ja nyt sanomme kesälle näkemiin. En jää kaipaamaan helteiden kuumuutta, vaikkei niitä edes mitenkään erityisen paljoa ollut. Sen sijaan iltojen ja öiden valoisuutta tulee varmasti ikävä. Leikatun nurmen tuoksua en vieläkään ole osannut pullottaa ja tuomenkukkien tuoksu tervehtiköön minua heti toukokuussa. Sytytin tänään ensimmäistä kertaa tälle kesälle/syksylle kynttilät muutamaan pieneen lyhtyyn pihalla. Olemme kotona, lämmitämme saunan ja hengähdämme hetken. Ajatus viivähtänee menneessä, huomenna on aika suunnitella tulevaa, nyt vain olen.
Kiitos kesä 2019! Olit meille hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti