9 vuotta

Yhdeksän vuotta sitten kesäöinen maisema oli hämärä Turun Hämeentiellä.

En katsellut maisemaa öisen kulkijan silmin,

vaan ikkunan läpi Tyksin synnytyssalista käsin.

Edelleen muistan ikkunasta avautuvan maiseman:

Hämeentiellä oli menossa tietyö 

ja juuri ikkunan alla oli tiessä nauhoilla eristetty kuoppa

ja vieressä hiekkaläjä, jossa oli lapio pystyssä hieman oikealle kallellaan. 

Tuota maisemaa ehdin yön aikana katsella monen monta kertaa,

puristin ilokaasumaskia kädessäni

ja kieltämättä välillä tuli mieleen, 

etteikö tämä yö lopu ikinä ja aamu valkene koskaan.

Yhdeksän vuotta sitten yö oli pitkä,

se oli tuskainen 

ja se oli jotakin, mitä en ollut koskaan ennen kokenut.

Ja niin kuin kaikki yöt, sekin loppui aikanaan.

Aamuaurinko nousi jossakin vaiheessa,

työmaalle saapuivat työmiehet 

ja meille syntyi aamupäivän aikana esikoispoika.

Yhdeksään vuoteen mahtuu pienen pojan elämä.

Hyvinä hetkinä kiitän ja ihmettelen,

huonoina mietin, olenko pilannut sen kokonaan.

Vielä jonkin aikaa saan olla perheen toiseksi pisin.

Kengännumeron suhteen olen ollut pronssilla jo pitkään:)

Viikonloppu on mennyt juhliessa.

Lauantaina talo täyttyi kavereista,

tänään sukulaisista.

Posti toi kummien paketit,

jotka on jätetty odottamaan huomista maanantaita,

virallista syntymäpäivää 

(päivänsankarin  oma toive ja päätös).

Kiitos kaikille kanssamme juhlineille!