Pyhäinpäivä

Tämä käsillä oleva viikonloppu taitaa olla nykyisellään 

yksi kiistellyimmistä viikonlopuista ainakin mitä tulee siihen, 

kuinka sitä tulisi viettää ja mikä viikonlopun oikea sisältö on. 

Vietämmekö halloweenia, pyhäinpäivää vai peräti syksyistä sadonkorjuujuhlaa kekriä?

Olen ennenkin täällä kirjoittanut siitä, 

että Puron varresa emme ole halloween-ihmisiä. 

Toisaalta, emme ole myöskään mitenkään erityisen hiljaisia 

ja hartaita pyhäinpäivä-ihmisiäkään. 

Mutta pyhäinpäivää me silti vietämme, tyylillämme.

Tänä syksynä olemme kotona puhuneet halloweenista

 enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Oletan, että aiheesta on noussut keskustelua myös koulussa, 

koska sitä kautta puheet kotiinkin tulevat. 

Ja hyvä niin, puhua pitää ja asioita on hyvä katsella monelta eri kantilta. 

"Miksi me ei vietetä halloweenia?", "Mikä se halloween edes on?" 

"Mitä me tehdään, jos joku tulee ovelle ja sanoo 'karkki vai kepponen', 

pitääkö valita se kepponen?"

Monelle halloween näyttää olevan tilaisuus hassutella 

ja viettää sopivan hurjaa juhlaa hauskan teeman ympärillä, 

johon näyttäviä koristeita ja muuta rekvisiittaa on saatavilla 

vuosi vuodelta yhä enemmän. 

Lapset tykkäävät naamiaisista 

ja halloween on mitä parhain aika naamiaisjuhlien järjestämiseen. 

Ja mikäs siinä, kuulostaa hauskalta. 

Uskoisin itsekin viihtyväni.

Mutta miksei naamiaisia ja hurjia juhlia voisi järjestää joku toinen kerta? 

Onko ne välttämättä sekoitettava samalle päivälle, 

olloin hautausmaat täyttyvät kynttilöistä ja ihmismielet muistoista heitä kohtaan, 

jotka eivät ole enää täällä, vaan perillä?

Eilen illalla olimme kirkossa pyhäinpäivänaattoillan musiikkitilaisuudessa. 

Siellä jälleen kerran tiesin, miksi vietämme juuri pyhäinpäivää. 

Viulun, urkujen ja pianon sävelet soivat yhdessä monenlaisten lauluesitysten kanssa. Sävelet täyttivät kirkon, jäivät soimaan mieleen ja jatkoivat matkaansa.

 Musiikki sanoitti niitä tunteita, joita kirkko oli täynnä: 

surua, kaipausta, pettymystä, toivoa...iloakin.

Ja laulujen sanat toivat rauhaa, lohdutusta, lepoa. 

Jonkinlaista merkitystä kaikelle.

Huomasin istuvani pitkiä aikoja ja vain kuuntelin. 

En ajatellut mitään. Ja välillä ajattelin paljon. Teki hyvää.

Kotona mietin, johtuuko kasvava innostus halloweenia kohtaan siitä, 

että sitä on jotenkin helpompi viettää mitä pyhäinpäivää. 

On helpompi keskittyä koristeisiin, pukuihin ja yleiseen hurjisteluun. 

Onko helpompaa vetää naamio kasvoille ja tehdä pelottavia asoita 

kuin kohdata omat pelkonsa, kysymyksensä ja surunsa ilman naamareita.

 En tiedä.

Mutta halloween ei tuo rohkaisua pelkoihin, 

eikä lohtua naamioiden taakse. 

Pyhäinpäivä tuo. 

Alla oleva laulu on Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen käsialaa. 

Se oli yksi monista eilisiltana kuulluista lauluista, hyvin kauniina ja herkkänä versiona. 

Eilenhän vasta katselin lasta haurasta, kasvavaa.
Näin siivet hennot, näin ensilennot, odotti kaunis maa.
Taivaaseen lensit valoa päin, huoneesen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.

Mureni taika, mitä on aika? Missä on perhonen?
Tiedämme täällä: levon sait päällä Jumalan kämmenen.
Taivaasen lensit valoa päin, huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.

Perhonen pieni, valaisit tieni. Aina jäät sydämeen.
Päivämme liitää, aika pois kiitää, kohtaamme uudelleen.
Valossa kylpee Jumalan maa. Jokainen siivet eheät saa.
Sinä taivaaseen lensit, jo siellä odotetaan.