Arkinen hiljainen viikko

Olen maailman huonoin hiljaisen viikon viettäjä. Joka vuosi päätän keskittyä olennaiseen ja kuinkas sitten käykään, kyllä keskityn kaikkeen muuhun (niin kuin Mielesäpahoittaja asia ilmaisisi). Onneksi meidän lippukunnalla on muutamia erinomaisia perinteitä ja yksi niistä on se, että hiljaisella viikolla ei pidetä varsinaista partioiltaa vaan silloin mennään porukalla kirkkoon. Ja tänään mentiin, koska tiistai on partioilta. Kirkko täyttyi kauniista musiikista ja taas muistin, että ihmiselle tekee hyvää käydä kirkossa. Ei Jumala meidän kirkossa käyntejämme tarvitse, me tarvitsemme.

Mutta muutoinpa ei alkuviikko ole mitenkään erityisen harras ollut. Päinvastoin, tuntuu että päivät ovat täyttyneet kaikenmaailman kohelluksesta. Ulkona vallitseva keli on luvalla sanoen jostakin niin syvältä, ettei se enää jaksa naurattaa. Voi armas isänmaa, missä siivossa sinä nytkin olet ja mihin siivoon sinä lapsesi saat. Sen olen kokenut ennenkin, että saappaista saa kaataa vettä suoraan pesuhuoneen lattialle, mutta siitä ei ollut aikaisempaa kokemusta, että myös kurakinttaat voivat olla sisältä niin märät, että niistäkin voi kaataa desilitran verran vettä ilman puristelua maahan. Jostakin syystä ajatus sandaaleista ja verkkareista tuntuu tosi hyvältä tällä hetkellä. Vaikka onkin hankala uskoa kalenterin kertomana, että sandaalikelit voivat olla todellisuutta jo kuukauden päästä.

Jos on täällä kotona välillä tekemistä märkien vaatteiden kanssa, niin ei tuolla koulumaailmassa päästä yhtään sen helpommalla. Käsi pystyyn, kuka pystyy palauttamaan mieleensä miltä koulussa haisi, kun kaikilla oli välitunnin jälkeen märät kengät, ulkohousut ja kaikki muukin märkänä? Patterit täyttyivät lapasista, jotka tunnin aikana ehtivät rahtusen lämmitä, mutteivät kuivua. Käytävillä kiilteli tummat rannut, jotka osoittivat mihin luokkaan kaikkein märimmät sukat olivat suunnanneet. Yöks! Kun joka toisella on mustat Kontiot jalassa, ei kai pidä suuresti ihmetellä, että kotiin ei välttämättä tulla samoilla kengillä, joilla sieltä lähdettiin. Sitä sen sijaan vähän ihmettelen, eikö se tunnu jaloissa, jos toinen kenkä on kolme numeroa pienempi mitä toinen?

Vaikka eilen oli maanantai, se tuntui aivan erityiseltä päivältä. Erityisen siitä teki se, että tällä hetkellä Norjassa asuva alikersantti-täti päätti käyttää pääsiäisen ympärille sijoittuvat vapaapäivänsä autolla ajamiseen. Joulua meillä odotetaan yhtä hartaasti mitä Nelly odotti eilen tätiä. Päivä tuntui hyvin pitkältä, mutta tässäkin tapauksessa odotus palkittiin. Nellyn kohdalla erikoisuus jatkuu edelleen, sillä hän pääsi tänään tätin mukana kolmen maakunnan mummulaan. Täti aikoi palauttaa Nellyn "jossakin vaiheessa ennen sen täysi-ikäisyyttä" ja Nelly itse kommentoi lähdön hetkellä, että "voijaanhan me äiti vaikka skypettää välillä". 

Monenlaista tohotusta on siis riittänyt. Ja jos vielä palaan tuohon mitä alussa kirjoitin hiljaisesta viikosta ja hyvistä aikomuksista hiljentyä sen sanoman äärelle, niin ehkä pääsiäisajan tapahtumien onkin tarkoitus tulla kaiken arkisen keskelle. Ei niiden ohi tai yläpuolelle, vaan sinne kaiken räntämoskan, vaihtuvien saappaiden, märkien ja haisevien lapasten ja norjalaisten kalasäilykkeiden keskelle. Sinne, missä arkea eletään.