Kulunut viikko on kulunut... noh... nopeasti. Mutta siinä missä viikonpäivät ovat seuranneet toistaan vauhdilla, ulkona kevät on jotenkin tuntunut junnaavan paikoillaan. Ja mikäs ihme se on, yöpakkaset ovat paukkuneet, eikä päiväsaikaakaan lämpömittari ole ennätyksiä kolkutellut. Kun oma mieli on täysin valmis jättämään talven taakseen, tällainen paikallaan junnaava kevät tuntuu ärsyttävän hitaalta. Ja tällaista tämä taitaa olla joka vuosi, sen aina vain ehtii unohtaa. Mieli kiirehtii sulavan lumen edelle ja ajatuksissani haravoin pihaa, vaikka kulottuneen nurmikon paikalla on vielä lumihanki. Terassille on kiva kuvitella orvokkiamppeleita, vaikka syksyllä istutetut ja tätä nykyä ruskeiksi muuttuneet kanervat odottavat siirtoa sinne minne muukin haravointijäte kipataan. Se odotettu vaaleanvihreä, raikas, lämmin ja uutta kasvua puskeva kevät on kutkuttavan lähellä, mutta silti vielä matkan päässä.
Tänään pidimme oikein perinteisen leipomuspäivän äitin ja tätin kanssa. Työn alle otettiin karjalanpiirakat. Ennen aloittamista arvelimme, että paistamisen kanssa tulee kiire, mutta loppujen lopuksi työtahti oli juuri sopiva: yksi kauli piirakat, toinen täytti ja rypytti ja kolmas paistoi ja teki uutta taikinaa (ja hyppäsi ulkona kuvaamassa kaatuvaa puuta). Lopputuloksena oli parisataa maistuvaa piirakkaa ja väittely siitä miten ne jaetaan:D
Maistuvaa lauantai-iltaa kaikille, jotka tätä lukevat. Huomenna on erinomainen päivä menettää äänensä, jos ei ole tehnyt sitä jo ennakkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti