Syyskuun puolenvälin viikko

 Syyskuun puoliväli on ohitettu. Edelleen tuntuu, että tuolla ulkona on kovin kylmä ollakseen syyskuu tai sitten superlämpimän kesän muisto on iholla vielä sen verran kovana, että syksyinen ilma tuntuu kylmemmältä kuin onkaan. Minä en helteiden perään haikaile, joten tällaiset viileät kelit eivät haittaa. Kunhan nyt ei vielä lunta pukkaa maahan, niin kuin tuolla pohjoisemmassa.

Viime viikolla voivottelin sairastamista. Tämä viikko on ollut voitonpuolella, sillä kaikki olivat töissä, koulussa ja hoidossa normaalisti viitenä päivänä. Jihuu! Tämä flunssa näyttää olevan sillä tavalla sitkeää sorttia, ettei se vieläkään täysin ole meitä jättänyt, mutta ei onneksi liikaa haittaa enää elämää.

Kävimme viime sunnuntaina käppäilemässä flunssan jälkimainingeissa Kalajoen Hiekkasärkillä. Syksyn tuntu oli sielläkin käsin kosketeltavaa. Meri oli melko tyyni ja taivas paksussa pilvessä. Rannoilla oli rauhallista ja totesimmekin koko porukalla, että näin Hiekkasärkeistä pystyy nauttimaan paljon paremmin verrattuna heinäkuun helteisiin ja ihmismääriin, jotka täyttivät joka paikan. Autonkin sai pysäköityä minne halusi, toisin kuin kesällä.

Mennyt viikko on pitänyt sisällään melko paljon tekemistä. Olen joskus miettinyt, että julkisessa keskustelussa käytetään usein termiä "aktiivinen perhe" (inhoan tuota termiä) sellaisesta perheestä, jossa harrastetaan paljon joukkueurheilua. En tiedä miksi näin on, mutta yleensä sillä kuvataan perhettä, jonka lapset harrastavat useamman kerran viikossa joukkuelajeja ja heitä kuljetetaan moneen suuntaan. Tällä viikolla järjestellessäni kalenterin palikoita oikeaan järjestykseen ja kuljettaessani jälkikasvua jos mihinkin suuntaan mietin, että  onkohan tämä nyt sitä "aktiivisen perheen" elämää, vaikkei joukkuelajeja meillä kukaan harrastakaan. No, oli tai ei, mutta enää kovin paljon aktiivisemmaksi tämä elämä ei tästä voi muuttua.

Onneksi arjen palikkaleikkien keskellä voi päästä kokemaan hetken hengähdystaukoja. Yksi tällainen tauko osui kohdalle viime tiistaina ja ihan työajalla, kun kävimme tutustumassa Päivi Haatajan taidenäyttelyyn Ylivieskan Akustiikassa. Näyttelyyn on vapaa pääsy ja siellä voi vierailla syyskuun ajan. Taulut olivat ainakin minun makuuni hyvin seesteisiä ja kauniita ja niiden edessä tuntui hyvältä pysähtyä.

Mutta nyt lauantai-illan viettoon. Ohjelmaan kuuluu rentoa oleskelua kotosalla, ehkä pieni lenkki ja sauna. Niin ja herkkuja tietenkin myös:)

Mukavaa viikonloppua!

Tahmea syyskuun alku

Syyskuun ensimmäiset kymmenen päivää on kulunut. Valitettavan tahmeasti on syksy alkanut. Ei mitään vakavaa, mutta tuntuu siltä, että koko ajan joku on sairaana. Eikä se sairastaminenkaan mitään vakavaa ole, mutta tämän kulkutaudin vaivatessa vieläkin, jo ihan tavallinen flunssa vaikeuttaa arkielämää aivan riittävästi. Ja kun vielä kohdalle osuu sellainen flunssa, joka tarttuu herkästi ja näyttää kiertävän läpi koko porukan, on muutaman viikon kestävä sairastelumaraton selvä. 

Isoimmat koululaiset selviävät toki kotona itsekseen koulu- ja työpäivien yli, mutta pienimpien kohdalla on edessä joka aamuinen mietintä, kuka on koulu- ja hoitoonlähtökuntoinen. Vilkaisu kalenteriin kertoo, että nuorimmainen on tämän syksyn aikana ollut yhden ainoan viikon hoidossa niin, että on ollut siellä joka päivä. Kaikkina muina viikkoina hän on ollut poissa osan aikaa. Taidamme maksaa nyt takaisin hintaa siitä, että viimeiset puolitoista vuotta olemme olleet varsin terveinä koko sakki.

                                        *         *          *

No, onhan tähän syyskuuhun mahtunut toki muutakin kuin sairastamista. Päivät ovat hyvällä tavalla täysiä, harrastukset ovat alkaneet ja vähän on saatu tehtyä suunnitelmia loppuvuottakin silmällä pitäen.

Nyt jatkan niistämistä. Tuon ihanan värikkään kuvan nappasin tänään omalta pihalta. Syksyn väriloisto on kohta parhaimmillaan.

Mukavaa viikonloppua! 

Paineita somesta?

On elokuun viimeinen viikonloppu. Sateiden ja kylmyyden jälkeen on ollut ihanaa palata kesäisiin lämpö- ja olotiloihin. Aurinko on paistanut todella lämpimästi, tuuli on ollut kesäisen leppeää ja ilmassa on ollut vielä kesän tuntu, vaikka siihen kovasti jo sekoittuukin kypsyvän viljan tuoksu.

Tätä viikonloppua voi viettää hyvin monelta kantilta. Täällä Pohjanmaalla vietetään venetsialaisia, Varsinais-Suomessa juhlitaan samaan aikaan muinaistulien yötä, tänään on Suomen luonnon päivä ja "Nuku yösi ulkona"-päivä. Somen kuvavirta on täyttynyt kauniista luontokuvista ja voin vain kuvitella miten se tänä iltana suorastaan räjähtää, kun viikonloppua eri tavalla viettävät ihmiset julkaisevat kuvia raketeista, ulkotulista, kynttilöistä, mökkiviikonlopuista, rantajuhlista ja muista kesäsesongin päättävistä juhllisuuksista.

Minä vietä venetsialaisia kotona. Yksin, tai lähes yksin. Omasta halustani. Suurin osa perheestä lähti käymään mummulareissulla ja esikoinen viihtyy yllättäen paremmin tyttöystävän seurassa kuin äidin (kummallista käytöstä 16 vuotiaalta:D). Huomenna on pitkä työpäivä, jonka vuoksi en voinut itse lähteä reissuun. Olen siivonnut kodin ja käynyt kaupassa. Poikkeustilanteen vuoksi herkuttelimme kolmistaan grilliruualla. Sohvalla odottaa irtokarkkipussi, jossa on vain ja ainoastaan sellaisia karkkea, joista tykkään. Ei yhtään hedelmä- tai vaahtokarkkia, mutta paljon suklaata, salmiakkia ja piristeenä vähän kirpeää. Saunan pesässä on tulet ja aion istua takapihan terassilla vilvoittelemassa ja haistelemassa kypsyvän viljan tuoksua niin pitkään kuin tarkenen. 

Vietän iltaa juuri niin kuin haluan ja olen toivonut. Ja kuitenkin välillä tulee sellainen olo, että pitäisikö tätä iltaa viettää jotenkin toisella tavalla. Kuuluisiko minunkin olla jossakin ihmisten ympäröimänä? Olisiko pitänyt kutsua vieraita? Onko ihan tylsää olla vain kotona? Vietänkö venetsialaisia "väärin"?

Mistä nämä typerät kysymykset kumpuavat? Ne kumpuavat somen voimasta. Valitettavasti. Ajattelen olevani sellainen ihminen, joka uskaltaa elää niin kuin parhaaksi näkee. Monessa asiassa toimin niin kuin kaikki muutkin, mutta monessa asiassa teen niin kuin itse ajattelen. Mutta en tietenkään ole immuuni sille, mitä joka tuutista tulviva kuvavirta eteeni tuo. Tottakai sitä vaistomaisesti tekee mielessään jonkinlaista vertailua oma elämä vastaan kaikkien muiden elämä. Ja vaikka järki sanoo, ettei vertailu kannata, mieli vertailee kuitenkin. Näin kirjoitettuna tämä kaikki tuntuu todella hölmöltä, mutta uskoisin, etten ole ainoa.

Haluan uskoa siihen, että kun tiedostaa sen, mikä valta kuvilla ja mielikuvilla on meihin, asialle voi myös tehdä jotakin. Kuvat ovat välähdyksiä pienistä hetkistä, eivät koskaan koko totuus. Kuvien takana voi olla ja on paljon sellaista, mitä kuvan katsoja ei saa koskaan tietää. Ja joka tapauksessa ihmisten kuvia esim. instagramissa on ihana katsoa. Siinäkin tapauksessa, että mieli ryhtyy vertailemaan.

Eli, vietä sinäkin viikonloppusi niin kuin parhaaksi katsot. Nauti somen kuvavirrasta, jos se tuottaa sinulle iloa. Jos huomaat vertailevasi omaa elämääsi muiden elämään, lopeta! Heti! Hyvää venetsialaisviikonloppua tai muinaistulien viikonloppua, kesän päättäjäisviikonloppua. Hyvää Suomen luonnon päivää ja makoisia unia kaikille, jotka osallistuvat "Nuku yösi ulkona"-haasteeseen. Mukavaa lauantai-iltaa kaikille, jotka eivät vietä mitään edellämainituista, sillä totta vieköön sekin on ihan sallittua!

Suon villi laulu

 Kun lukee hyvän kirjan, on syytä laittaa siitä vinkki kiertoon. 

Tässä teille sellainen.

Suon villi laulu on kirja, johon tuskin olisin tarttunut pelkän takakannen tekstin perusteella. En ole mikään murhamysteerien ystävä ja kannen lupaukset upeista luontokuvauksista tuskin olisivat vakuuttaneet minua niin paljon, että olisin ottanut lainaan tätä kirjaa. Kirja tarttui matkaan kirjaston pikalainakärrystä puhtaasti siksi, että laulukaverini suositteli sitä taannoin iltakahvipöydässä. Tämän suosituksen jälkeen törmäsin hyvinkin ylistäviin kommentteihin tästä kirjasta milloin instagramissa, milloin aikakauslehden sivuilla. Niinpä päätin ottaa selvää mitä suositusten takana on ja lainasin kirjan.

Suon villi laulu on kirja luonnosta, tarkemmin ottaen rämesuosta. Samalla se on pienen tytön kasvutarina lapsesta aikuiseksi. Kirja on koskettava kertomus hylätyksi tulemisesta, selviytymisestä, kasvamisesta ja luonnosta. Murhamysteerikin siinä on, mutta ei liian näkyvänä, vaikkakin hyvin olennaisena osana. Ja ratkaisu tarjoillaan lukijalle vasta siinä vaiheessa, kun ajattelee, ettei ratkaisua edes ole.

Kirjassa on paljon sivuja, mutta teksti on eteenpäin menevää ja siten nopealukuista. Luontokuvaukset ovat kauniita, mutta niitäkään ei maalailla liikaa, eikä niihin pääse kyllästymään. Joskus jää sellainen olo, että kirja, jossa luonto on isossa osassa, maalailee luontokuvauksia niin paljon ja runsailla sanoilla, että kaikki muu asia ehtii unohtua. Tässä kirjassa niin ei pääse käymään.

Kirja ei naurata, mutta se koskettaa ja välillä vähän itkettääkin. Lämmin suositus!

Aamun onkiretki

 Onpas ollut hyvällä tavalla pitkä sunnuntai. Sillä tavalla pitkä, että sitä on vieläkin mukavasti jäljellä ja kuitenkin on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä.

Kun lapsista puolet on jo teini-ikäisiä tai ainakin kovasti sitä kohti menossa, on helpompaa hyväksyä se tosiasia, että sunnuntaiaamuna ei kannata suunnitella kovin suurisuuntaista tekemistä koko perheelle. Jokaisen kannalta pyhäpäivän rauha säilyy parhaiten, kun ottaa mukaan kaikki hereillä olijat ja jättää loput nukkumaan ansaittuja uniaan.

Viime talven aikana retkeilimme monena viikonloppuna. Hiihtoloman jälkeen aloitimme kotona mittavan remontin, jonka tiimoilta pääsimme muuttamaan takaisin kotiin huhtikuussa ja pientä hiomista remontin tiimoilta kesti kesään asti. Kesällä  mukaan astuivat omat epäsäännölliset työni, jotka tarkoittivat työssäoloa myös viikonloppuisin. Niinpä retkeily jäi kaiken muun elämisen jalkoihin. Tänään tuumailimme miehen kanssa, että olisiko nyt aika herätellä nukuksissa oleva lähiretkeilyinnostus taas henkiin ja käydä jossakin. Tuumasta toimeen. Kaakaot termariin, kaapista vähän evästä ja varastosta onget mukaan ja menoksi. 

Ilmassa oli jo helposti aistittavaa alkavaa syksyä, kun kosteassa aamuilmassa heitimme siimat veteen. Koski kohisi ja jossakin kaukana raakkui varis. Pienin ei jaksanut kauaa onkimisesta perustaa. Hän olisi tietenkin halunnut, että kala syö heti, kun siima putosi veteen. Välillä koukku tarttui rannan heinikkoon, välillä pohjaan. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää. Kaakao lämmitti ja maistui juuri niin hyvältä kuin se ulkoilmassa aina maistuu.

Aika hyvä alku päivälle.

Paras kiitos kaikista tehdyistä retkistä tuli tänä aamuna, kun iskämies kaatoi keittiössä kuumaa kaakaota termospulloon. 

"Täällä tuoksuu retki", tuumasi yksi lapsista.

 Niin tuoksuu. 

Ja vaikka monta asiaa on takuulla tehty päin honkia lasten kanssa, 

niin tämän toteamuksen talletan mieleeni lujasti.

Kärsämäen Paanukirkko

 Sunnuntaina olin töiden merkeissä käymässä Kärsämäellä. Olimme eräänlaisella rengasmatkalla ja meillä oli ylimääräistä aikaa ennen seuraavaa etappia. Ilman sen kummempia suunnitelmia poikkesimme katsomaan Kärsämäen Paanukirkkoa ihan vain tienvarsikyltin innoittamana.

Kirkko ei tietenkään ollut avoinna meille satunnaisille matkalaisille, mutta kiertelimme sitä ulkoapäin ja tutkimme muutakin ympäristöä. Kirkko on rakennettu 1700-luvun työtapoja käyttäen. Nauloja ei ollut tosiaankaan ammuttu naulapyssyillä kiinni, vaan paksut naulat näyttivät ainakin meidän maallikoiden silmiin taotuilta, mitä ne satoja vuosia sitten ovat olleetkin. Paanut, joilla kirkon seinät oli vuorattu, tuoksuivat vahvasti tervalta. Kirkko oli rakennettu samalle paikalle, jossa Kärsämäen ensimmäinen kirkko oli aikanaan seisonut.

Ulkonäöllisesti Paanukirkko ei muistuttanut ns. perinteistä kirkkoa. Vaikka yritin etsiä, en huomannut ulkopuolella edes ristiä, mikä kieltämättä vähän oudoksutti minua.

Paanukirkon vieressä oli pieni polku, joka johti muutaman muistomerkin luo. Siellä oli kyltti, joka osoitti Suomen keskipistealueeseen. Ymmärsin sen niin, että varsinaisesti emme seisoneet Suomen keskipisteessä vaan jonkinlaiselle aluellaa, jossa on mm. Suomen painopiste-keskipiste, mitä se sitten ikinä oikeasti tarkoittaakaan.

Tätä keskipistealuetta paljon mielenkiintoisempi paikka oli kaksi vaatimatonta hautaa kirkon lähellä. Haudassa lepäsi ilmeisesti seurakunnan kappalainen ja hänen puolisonsa. Huomio kiinnittyi siihen, että kappalaisen puoliso oli miestään 25 vuotta vanhempi. Mietimme työkavereiden kanssa, mikä mahtoi olla heidän tarinansa. Olivatko he onnellisia yhdessä? Olivatko he naimisissa rakkaudesta vai käytännön pakosta? 

Olin aikoinaan innokas Hovimäki-sarjan katsoja ja siitä sarjasta jäi mieleen tapa, jolla seurakunta piti huolta pappien leskistä. Miehen kuoleman jälkeen leski sai jäädä asumaan pappilaan ns. armovuodeksi, mutta sen jälkeen hänen oli lähdettävä ellei hän suostuisi menemään naimisiin miehensä seuraajan kanssa (oletettaen, että seuraaja oli poikamies). Vastaavasti nuori pappismies saattoi saada kipeästi tarvitsemansa viran seurakunnasta, jos suostui naimaan edeltäjänsä lesken. Kuulostaa karulta, mutta tilanne oli kaiketi välttämätön, koska muutakaan sosiaalihuoltoa ei ollut. Olisikohan tässä Kärsämäen kappalaispariskunnan tarinassa ollut kyse samanlaisesta tilanteesta. Sen verran heidän tarinansa jäi kiehtomaan, että ehkä jossain sopivassa vaiheessa googlettelen hieman enemmän ja etsin ihan faktatietoa omien arvailujeni paikalle.

Jos siis liikut Kärsämäen lähistöllä, poikkea Paanukirkossa.

Rovaniemi ja Ranua

 Kuten edellisessä postauksessa sanoinkin, työntäyteisestä kesästä huolimatta olemme onnistuneet näkemään kesäistä Suomea muuallakin kuin Puronvarresa. Lasten täti asuu Rovaniemellä ja monen monta kertaa olemme aikoneet kyläilyreissulle lähteä ja aina ne aikomukset ovat jääneet suunnitteluasteelle. Mutta nyt onnistuimme saamaan tuumat toiminnan tasolle ja teimme parin yön reissun Rovaniemelle.

Yritimme suunnitella reissuohjelman niin, että jokaiselle olisi jotakin mieluista tekemistä. Ja koska suurempia valituksia ei ole kuulunut, uskon siinä onnistuneemme.

Perheen kuopus nautti varmaan eniten Rovaniemen keskustassa olevasta Angry Birds-leikkipuistosta, jossa oli jos jonkinlaista liukumäkeä ja kiipeilytelinettä. Puistoon on vapaa pääsy ja se on kauniilla paikalla Ounasjoen varrella. Napapiirillä kuopus halusi käydä sanomassa Joulupukille, että hän haluaa "tukkikällyn, missä on koula" joululahjaksi. Tämä toive on nyt Pukille esitetty jännittyneenä, mutta tosissaan. Revontuli-kauppakeskuksesta löytyi kivoja vaatteita isommille tulevaa koulusyksyä silmällä pitäen. Molempina iltoina satoi, mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme sadekuurojen aikaan jo saunaa lämmittämässä majapaikassamme Ounasvaaran rinteiden juurella.

Rovaniemeltä löytyvät myös Suomen suurimmat hiidenkirnut, Sukulanrakan hiidenkirnut. Aivan niiden juurelle pääsee autolla ja alueelle on rakennettu portaita, kaiteita yms. helpottamaan kulkemista. Hiidenkirnut ovat syntyneet noin 10 000 vuotta sitten mannerjään sulaessa. Voimakkaat sulamisvirrat ovat pyörittäneet kiviä ja lohkareita pehmeämmästä kiviaineksesta koostuvan kallion päällä ja näin hiidenkirnut ovat syntyneet. Ne ovat suuria, pyöreitä ja syviä "kuoppia". Suomen suurin hiidenkirnu löytyy myös tältä alueelta. (Lähde: retkipaikka.fi)

Oli todella mielenkiintoista tutkia hiidenkirnuja oikein läheltä. Maantiedon kursseilla koulussa puhutaan jääkaudesta paljonkin, mutta onhan se ihan toista päästä näkemään omin silmin hiidenkirnujen sileät seinämät ja pyöreä muotoilu. Luonnon taidetta parhaimmillaan ja samalla taas hyvä muistutus siitä, miten luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pienellä paikalla.

Alueelle oli tosiaan rakennettu portaita ja kaiteita helpottamaan kulkemista. Siitä huolimatta polku oli välillä aika vaikeakulkuista, enkä voi suositella hiidenkirnuilla vierailemista kovin huonojalkaiselle henkilölle. Kirnut ovat myös syviä ja jyrkkäreunaisia. Vaikka niiden ympärille oli rakennettu jonkinlaisia verkkoaitoja, putoamisvaara oli olemassa koko ajan. Ainakin nyt, kun mukana oli jaloistaan ehtiväinen 4,5 vuotias. Tarkkana sai olla koko ajan.

Rovaniemeltä ajelimme kotiin Ranuan kautta. Ranuan eläinpuisto oli tuttu kohde osalle perhettä, mutta kaksi nuorinta ei ollut käynyt siellä koskaan, joten sinne siis jääkarhuja ja muita eläimiä katsomaan. Onneksi olimme paikalla heti aamusta, puiston avauduttua. Väkeä oli liikkeellä paljon ja kotiinlähdön hetkellä parkkipaikka oli niin tupaten täynnä autoja, että sai olla todella tarkkana, jotta sai oman auton peruutettua ahtaasta parkkiruudusta pois ilman naarmuja omassa tai naapuriauton ovessa. Muutama vuosi sitten osa perheestä kävi eläinpuistossa ja silloin esim. jääkarhuista näkyi ainostaan valkoinen läntti aitauksen kauimmaisessa nurkkauksessa. Nyt jääkarhut olivat hyvinkin aktiivisia ja kulkivat aitauksessaan edestakaisin. Ovat aivan valtavia eläimiä. En välttämättä tahtoisi törmätä odottamatta.

Mukavasti sitä ehtii tehdä ja nähdä parinkin yön reissulla. Aamulla aikanaan ylös ja illalla aikanaan nukkumaan, niin jaksaa. Sillä ajatuksella mentiin.