Salakuuntelua

Tämän kaltaisen otsikon alla tuli vahingossa julkaistua tämän kirjoituksen hahmotelma,

joka varmaan joillakin lukijoilla näkyi uutena päivityksenä.

Se on poistettu ja nyt yritän uudelleen.

Mitä siitä opimme? 

Älä edes yritä blogata puhelimella, kun et kerran osaa.

Mutta miksi kirjoitan salakuuntelusta?

Koska se on usein sangen hauskaa tai ainakin ajatuksia herättävää.

Lasten leikkejä tulee salakuunneltua useammastakin eri syystä.

Usein tilanne vain ajautuu siihen pisteeseen,

ettei halua pölähtää kesken kaiken paikalle ja sotkea hyviä leikkikuvioita.

Ei siis auta muu kuin salakuunnella leikkejä.

Ja välillä leikit ovat niin mainiota kuunneltavaa,

että niitä kuuntelee mielellään. 

Ainakin siihen asti, 

kunnes leikkijöiden repliikit alkavat liikaa kuulostamaan 

omilta sanomisiltani ja silloin nolottaa.

Eilen oli jälleen kerran vuorossa barbileikit tyttöjen huoneessa.

Laitoin keittiössä astioita koneeseen,

kun kuulin seuraavan vuoropuhelun barbien kesken.

Emmy (surkealla ja valittavalla äänellä): 

Voi, olen niin sairas. Mikä minulla oikein on?

Nanna (kimeästi ja ystävällisesti): 

Oi, että. Tule tänne niin katsotaan. 

Minulla on tässä naisten kuolemansairauksien käsikirja.

Tässä vaiheessa piti hiljentää astioiden laittoa, 

etteivät ne kolisisi liikaa.

Siis mikä on?

Naisten kuolemansairauksien käsikirja?

Uteliaisuuteni heräsi täysin.

Nyt saisin tietää

 mikä on pienten tyttöjeni ajatuksissa jotakin niin hirveää,

että sen diagnosoimiseen tarvitaan 

naisten kuolemansairauksien käsikirja?

Varustauduin kuulemaan, 

miten barbilla olisi todettu ärhäkkä rintasyöpä 

tai jokin muu vakava naisten sairaus. 

En kyllä tiedä mistä tytöt olisivat kovin tarkkaa analyysiä rintasyövästä 

tai muusta vastaavasta kuulleet, 

mutta kerrankos pienet padat kuulevat 

ja sitten omissa päisään tekevät johtopäätökset kuulemastaan.

Niinpä en juurikaan ollut valmistautunut siihen,

mitä seuraavaksi tapahtui.

Nanna (hyvin huolestuneella äänellä): 

Katson nyt tästä naisten kuolemansairauksien käsikirjasta,

että sinulla on ryppyjä silmäkulmissa.

Emmy (järkyttyneenä): Voi ei, ryppyjä silmäkulmissa! 

Lääkäri, mitä minä teen?

Nanna (hyvin topakasti): Sinun täytyy maata silmät kiinni,

niin silloin ryppyjä ei tule.

Jos joudut olemaan paljon silmät auki,

niin silloin niitä ryppyjä tulee.

Olin sanaton.

Ryppyjä silmäkulmissa.

Siis mitä!

Rypyt = kuolemansairaus.

Aina sanotaan, 

että lasten kuullen pitäisi ulkonäköseikoista puhua positiiviseen sävyyn.

Oman painon päivittely tai vastaava voi johtaa siihen,

että lapsi rupeaa katsomaan itseään liian negatiivisin silmin.

Olen samaa mieltä.

Yritän muistaa kertoa omille lapsilleni,

että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat.

Kehun heitä kauniiksi ja komeaksi,

koska siihen löytyy myös aihetta (äidin mielestä ainakin).

Tiedän myös,

että huolimatta hyvistä pyrkimyksistäni,

 olen voivotellut ylimääräisiä kilojani lasten kuullen.

Olen tuskaillut huonosti sujuneen kuntoilun kanssa

ja muutenkin mollannut itseäni peilin edessä.

Ymmärtäisin täysin,

jos barbit olisivat päivitelleet raskausarpien juovittamia reisiään, 

hermoilleet mahamakkaroitaan tai roikkuvia tissejään.

Mutta että silmänympärysrypyt!

Voin vakuuttaa, että niitä en ole päivitellyt.

En, koska siihen ei (vielä) ole ollut tarvetta.

Tyttöjen huoneessa leikki vaihtui kohta toiseen.

Toivottavasti heidän maailmansa pysyy vielä hetken sellaisena,

että sen suurin ongelma on barbin silmänympärysrypyt.

Vai osaako joku vetää tästä jotakin syvällisempää psykologiaa?

Ota noista sitten selvää:)