Pyhäillan mietteitä

Tänään satoi ensivalkoinen.

Lumeksi sitä ei voine kutsua,

mutta onko olemassa ensiräntää?

Ja enää maassa ei taida olla sitäkään vähää valkoista,

mitä päivällä oli.

Kahden pimeän välissä on hämärä.

Välillä tunnen itseni aivan tonttu-ukoksi, 

kun kuljen pihalla sytyttelemässä kynttilöitä lyhtyihin.

Se on minulle omaa, rauhallista aikaa.

Alkava hämärä kiertyy ympärille, 

yleensä taivaalta vihmoo jotakin märkää 

ja sitten kynttilään syttyvä liekki rikkoo hämärän.

Viikonlopun kuulumiset ja tapahtumat 

omalla kohdallani ovat olleet niitä tavallisia:

kotihommia, jotka eivät koskaan lopu, vähän talkootyötä, 

rauhallinen iltakävely tokaluokkalaisen kanssa, 

liikaa syömistä ja sen sellaista. 

Maailman tapahtumat eivät valitettavasti ole olleet 

sieltä rauhallisemmasta päästä.

On hankala ymmärtää, 

miksi näyttää siltä, 

ettei joka puolella ole kahden pimeän välissä edes sitä hämärää, 

vaan pimeys vain jatkuu ja jatkuu. 

 Pienenä meille sanottiin, että "olokaa ihimisiksi".

Ehkäpä tulisi harjoittaa hieman itsetutkistelua

ja pohtia mitä se voisi tarkoittaa tänä päivänä.

 

Marraskuuta, pimiää, yskää ja arkea

Tulipa pidettyä puolivahingossa "blogilomaa".

En varsinaisesti kokenut olevani minkäänlaisen blogiloman tarpeessa,

 mutta sellainen tästä marraskuun ensimmäisestä puoliskosta tuli. 

Kun ei oikein mitään kovin ihmeellistä ole tapahtunut, 

ei ajatuskaan ole juossut siihen malliin, 

että mitään järjellistä tekstiä olisi syntynyt.

Otsikko kiteyttää aika tarkkaan sen,

mitä tähän marraskuun alkuun on mahtunut. 

Pimeää, pimeää ja pimeää. 

Ja tänä vuonna tämä pimeys on vaikuttanut minuun aika lamaannuttavasti. 

Kellojen talviaikaan kääntämisen jälkeen on tuntunut 

kuin jalka nousisi ja ajatus kulkisi vain hidastettuna. 

Jos tätä menoa jatkuu koko talven,

minulle pitää jo aamulla toivottaa hyvää yötä, 

että älyän siihen iltaan mennessä vastata. 

Toivottavasti alkava joulunaika tuo muutosta tähän. 

Yleensä jouluvaloilla on piristävä vaikutus.

Yskän mokoma on myös vaivannut ihan riittävästi. 

Ei saisi valittaa niin pienestä vaivasta, mutta onhan se ärsyttävää. 

Onneksi nyt olo on jo aika hyvä. 

Yskänläkkeen lisäksi suklaa on hyvä lääke;)

Ja sitten tuo ihana ja kamala arki. 

Päivät ovat täyttyneet maailman tavallisimmasta elämästä,

 eikä siitä nyt luvalla sanoen aina riitä kovinkaan paljon kirjoitettavaa. 

Tai välillä riittää kyllä kovastikin, mutta nyt en vain ole jaksanut innostua. 

Mutta vuosi kulkee kohti viimeistä kuukautta 

ja vuoden loppuun riittää aina paljon tekemistä, 

tapahtumia ja muutakin kuin pelkää arkea. 

Sitä kohti mennään. 

 Nauris-kissa vietti meillä viime viikon.

Paljon olisi kissalta opittavaa....

Pyhäinpäivä

Tämä käsillä oleva viikonloppu taitaa olla nykyisellään 

yksi kiistellyimmistä viikonlopuista ainakin mitä tulee siihen, 

kuinka sitä tulisi viettää ja mikä viikonlopun oikea sisältö on. 

Vietämmekö halloweenia, pyhäinpäivää vai peräti syksyistä sadonkorjuujuhlaa kekriä?

Olen ennenkin täällä kirjoittanut siitä, 

että Puron varresa emme ole halloween-ihmisiä. 

Toisaalta, emme ole myöskään mitenkään erityisen hiljaisia 

ja hartaita pyhäinpäivä-ihmisiäkään. 

Mutta pyhäinpäivää me silti vietämme, tyylillämme.

Tänä syksynä olemme kotona puhuneet halloweenista

 enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Oletan, että aiheesta on noussut keskustelua myös koulussa, 

koska sitä kautta puheet kotiinkin tulevat. 

Ja hyvä niin, puhua pitää ja asioita on hyvä katsella monelta eri kantilta. 

"Miksi me ei vietetä halloweenia?", "Mikä se halloween edes on?" 

"Mitä me tehdään, jos joku tulee ovelle ja sanoo 'karkki vai kepponen', 

pitääkö valita se kepponen?"

Monelle halloween näyttää olevan tilaisuus hassutella 

ja viettää sopivan hurjaa juhlaa hauskan teeman ympärillä, 

johon näyttäviä koristeita ja muuta rekvisiittaa on saatavilla 

vuosi vuodelta yhä enemmän. 

Lapset tykkäävät naamiaisista 

ja halloween on mitä parhain aika naamiaisjuhlien järjestämiseen. 

Ja mikäs siinä, kuulostaa hauskalta. 

Uskoisin itsekin viihtyväni.

Mutta miksei naamiaisia ja hurjia juhlia voisi järjestää joku toinen kerta? 

Onko ne välttämättä sekoitettava samalle päivälle, 

olloin hautausmaat täyttyvät kynttilöistä ja ihmismielet muistoista heitä kohtaan, 

jotka eivät ole enää täällä, vaan perillä?

Eilen illalla olimme kirkossa pyhäinpäivänaattoillan musiikkitilaisuudessa. 

Siellä jälleen kerran tiesin, miksi vietämme juuri pyhäinpäivää. 

Viulun, urkujen ja pianon sävelet soivat yhdessä monenlaisten lauluesitysten kanssa. Sävelet täyttivät kirkon, jäivät soimaan mieleen ja jatkoivat matkaansa.

 Musiikki sanoitti niitä tunteita, joita kirkko oli täynnä: 

surua, kaipausta, pettymystä, toivoa...iloakin.

Ja laulujen sanat toivat rauhaa, lohdutusta, lepoa. 

Jonkinlaista merkitystä kaikelle.

Huomasin istuvani pitkiä aikoja ja vain kuuntelin. 

En ajatellut mitään. Ja välillä ajattelin paljon. Teki hyvää.

Kotona mietin, johtuuko kasvava innostus halloweenia kohtaan siitä, 

että sitä on jotenkin helpompi viettää mitä pyhäinpäivää. 

On helpompi keskittyä koristeisiin, pukuihin ja yleiseen hurjisteluun. 

Onko helpompaa vetää naamio kasvoille ja tehdä pelottavia asoita 

kuin kohdata omat pelkonsa, kysymyksensä ja surunsa ilman naamareita.

 En tiedä.

Mutta halloween ei tuo rohkaisua pelkoihin, 

eikä lohtua naamioiden taakse. 

Pyhäinpäivä tuo. 

Alla oleva laulu on Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen käsialaa. 

Se oli yksi monista eilisiltana kuulluista lauluista, hyvin kauniina ja herkkänä versiona. 

Eilenhän vasta katselin lasta haurasta, kasvavaa.
Näin siivet hennot, näin ensilennot, odotti kaunis maa.
Taivaaseen lensit valoa päin, huoneesen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.

Mureni taika, mitä on aika? Missä on perhonen?
Tiedämme täällä: levon sait päällä Jumalan kämmenen.
Taivaasen lensit valoa päin, huoneeseen yksin pimeään jäin.
Siivin haavoittunein sinä lensit luo Jumalan.

Perhonen pieni, valaisit tieni. Aina jäät sydämeen.
Päivämme liitää, aika pois kiitää, kohtaamme uudelleen.
Valossa kylpee Jumalan maa. Jokainen siivet eheät saa.
Sinä taivaaseen lensit, jo siellä odotetaan.

 

Syysloman loppu

on edessä huomenna. 

Harmittaako? Vähän, mutta niin se vain menee.

Menneen viikon aikana syksy on edennyt "synkkyysvaiheeseen". 

Puissa ei ole enää lehtiä ja päivälläkin on hämärää.

Tänä iltana näkee taas sen, mitä kellojen kääntäminen sai aikaan, 

kun pimeys alkaa aikaisin.

Syysloman serkkuviikonlopun jälkeen Puron varren puuhat 

ovat keskittyneet aika tiiviisti kotiin. 

Tiistaina olimme iloisia veronmaksajia 

ja nautimme lasten kanssa kaupungin järjestämästä retkestä Superparkkiin. 

Torstaina saimme vieraita ja

 joka välissä autotallirakennus on edennyt omaa tahtiaan, 

työvaihe kerrallaan eteenpäin. 

Viikko on ollut hyvin tavallinen, mutta samalla erityinen. 

Kiireen tuntua ei ole ollut ja se on tuntunut hyvälle.

Päästin sisäisen joulufiilistelijän itsestäni ulos ja ostin ensimmäisen joululehden. 

Samalla kaivoin kaapista muutaman vanhan joululehden esille. 

Minun joulufiilistelyihin kuuluu ehdottomasti joululehtien selailu. 

En välttämättä toteuta niistä yhtäkään ideaa tai ruokaohjetta, 

mutta tykkään katsella kauniita kuvia ja nauttia niiden tunnelmasta.

Joululaulujakin kuuntelin yhtenä päivänä.

Suomenkieliset joululaulut eivät vielä iskeneet,

mutta englanniksi lauletut eivät tuntuneet ihan niin jouluisilta...

Ja arvatkaas mitä vieraita meillä äsken oli pihalla?

 

Kuvasta ei ehkä näy muuta kuin se, 

että lehdet ovat vieläkin haravoimatta.

Marjapensaiden alla kökötti aamupäivällä ainakin kymmenen 

oikein pyöreän lihavaa peltopyytä.

 Saas nähdä saammeko niistä seuraa myöhemminkin.

 

Hyvää sunnuntain jatkoa Puron varren vieraat ja

voimia ensi viikkoon, lokakuun viimeiselle viikolle!

 

Syysloma

Lokakuun postaustahti on tainnut olla ennätysmäisen hidasta.

Eipä silti, että täällä mitään niin kovin ihmeellistä olisi tapahtunutkaan.

Jutun juuresta on ollut hankala saada kiinni, 

kun päivät ovat kulkeneet aamusta iltaan hyvin perinteisellä 

ja itseään toistavalla kaavalla. 

Mutta mukava rauhallinen tämä lokakuun alku on ollut. 

Juuri sitä mitä syyskuun kiireen ja vouhotuksen keskellä kaipasinkin. 

Ensi viikko on täällä Puron varren seutuvilla 

ja muullakin osalla pohjoista Suomea koulujen syyslomaa. 

Saimme todella loistavan aloituksen lomaviikolle, 

kun perjantaina koululaisten kotiutumisen ja meidän vanhempien töiden jälkeen 

lasten serkkujen perhe päräytti pihaan. 

Asumme harmittavasti sen verran etäällä toisistamme, 

että serkuilla tämä viikonloppu oli syysloman viimeinen, meillä ensimmäinen. 

Niimpä oli jo kauan aikaa sitten selvää, 

että jos haluamme yhdessä jotakin loman aikaan puuhata, 

niin ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin tämä käsillä oleva viikonloppu. 

Ja aika paljon ehdimmekin tehdä.

Iskämiehet ahkeroivat pihalla autotallin kimpussa niin ahkeraan,

että nyt tallissa on katto paikoillaan ja seinissä levyjä, 

joiden nimen kuulin ja unohdin samantien. 

Lapset ovat ulkoilleet valoisaan ja pimeään aikaan,

leikkineet sisällä , 

nukkuneet turhan vähän ja syöneet herkkuja turhan paljon.

Eilen kävimme katsomassa "Onnelin ja Annelin talvi"-elokuvan 

ja voi miten siitä tulikaan mukava joulunodotusfiilis. 

Hyväntuulinen, suloinen, herttainen ja ihanan jouluinen elokuva, 

jota kuitenkin voi katsoa ihan hyvin muulloinkin kuin vain jouluna.

Tänään ajelimme sitten rannikolle ja polskimme pari tuntia kylpylässä. 

Lounas kuitattiin Hesen antimilla 

ja sen jälkeen olikin aika huiskuttaa serkuille heipat. 

Olkoon kotimatkanne mahdollisimman vähäkitinäinen ja turvallinen:) 

 Me vietämme pyhäiltaa rauhallisissa merkeissä. 

On aika ottaa rahtusen rauhallisemmin taas.

Katse taivaalle

Välillä kannattaa tuijotella taivaalle.

Tänään on ollut sellainen päivä ja ilta.

Päivällä taivas täyttyi savukiemuroista, 

kun useat koneet lensivät sikin sokin pitkin kirkkaan sinistä taivasta. 

Ja vaikka meno näytti aika "sikinsokiselta" , 

niin siinä taisi olla ihan tarkka järjestys, 

kun ei tuolla takapihan pellollakaan makaa yhtään suihkarinraatoa tällä hetkellä... 

Illalla näytti vielä hienommalta, 

kun revontulet loimottivat yötaivaalla todella upeasti.

Piti kiskoa lapset sängyistään niitä ihastelemaan.

Kuvat ovat puhelimella otettuja. 

Pitkän ajan jälkeen meiltä löytyy nyt taloudesta ihan oikea kamerakin,

mutta niinhän siinä aina käy, 

että ei se kamera silloin ole mukana, kun pitäisi. 

Puhelin on niin vaivaton kaivaa taskusta esille ja napata sillä kuvia.

 

Hienoa taivastaidetta tänään.

Lisää tällaista, kiitos.

 

Hei hei syyskuu

Kukapa olisi uskonut, että minä joskus kirjoitan tuollaisen otsikon? 

Ja kirjoitan niin, että sitä myös ihan aidosti tarkoitan. 

Nyt tarkoitan. 

Hei hei syyskuu.

Minua harmittaa, kun menit ohi niin nopeasti. 

Jos minun pitäisi laittaa vuoden 12 kuukautta suosikkijärjestykseen, 

olisit takuulla mitalikolmikossa mukana. 

Olet aina ollut. 

Mutta pakkoko sinun oli pitää tänä vuonna sisälläsi 

niin mahdottoman paljon kaikkea? 

Niin paljon kaikkea, ettei tällainen hidas hissukka pysy mukana. 

Mutta kai se on niin, että näin pysyy nöyränä.

Menin mokoma jossakin vaiheessa jo ylpeästi ajattelemaan, 

että kylläpä minä nykyisellään aika mukavasti hoitelen arjen normaalin pyörityksen: 

työt, omat ja lasten menot, harrasteet, kotihommat, kaverit ja sun muut.

Piti tulla kaikkea "sun muuta" sen normaalin päälle.Aika paljon.

Ei mitään kamalaa tai hirveää, mutta muutama sellainen meno, 

jotka veivät ylimääräisiä iltoja ja aikaa. 

Tuli kiireen tuntu. Hosumista ja kaikenlaista säätöä.

Vain kurkistamalla kalenteriin, jonne laitan ylös kaikki taloutemme liikkuvat osat, 

voin jotenkin muistaa mitä tässä kuussa on tapahtunut. 

Ulkona seisova autotallin raakile, joka on noussut kivijalasta harjakorkeuteen, 

kertoo siitä, mitä Puron varren iskämies on tehnyt. 

Samalla se muistuttaa siitä, 

että meillä on ympärillä auttavia ihmisiä, jotka tulivat talkoisiin.

Tulivat ja tekivät, vaikka kaikilla on omassa elämässäänkin

tehtävää ja toimitettavaa aivan piisalle asti, liikaakin.

Kurkistus kalenteriin kertoo, että kerettiin sitä syyskuussa lomaillakin. 

Samaa ei voi sanoa kaikista lähipiiriläisistä. 

On sitä hoppua ollut muillakin.

Alkukuusta aurinko paistoi, lämmitti, eikä ollut vaikeuksia muistaa, 

miksi syyskuu on kiistatta ansainnut paikkansa kuukausien top-kolmosessa.

Kiireen myötä tulivat sateet. 

Onneksi tuli myös alikersantti-täti, joka hätyytettiin pahimpaan härdelliin. 

Sen ansiosta koko koti ei ole normaalia pahemmassa kaaoksessa. 

Niin että kiitos tästä syyskuu. 

Jäi lenkkeilyt raittiissa ilmassa minimiin.

Ja suunnittelin minä istuvani puron varresa katsomassa 

miten puista pudonneet lehdet keikkuvat veden mukana matkoihinsa. 

En sitten istunut, en seissytkään. 

En käynyt puron varresa koko kuukauden aikana kertaakaan. 

Onha toki tuota matkaa, monta metriä...

Jos katsottaisiin vuoden päästä uudestaan.

Vähän vähemmän vauhtia, jos saan pyytää.

Tervetuloa lokakuu.

Komean kuutamon toit ainakin tullessasi.

Tällä hetkellä kalenterissa vain tuttuja, tavallisia töitä ja menoja.

Tiedän selviäväni niistä, 

mutta toivon ettei sitten kovin paljon mitään muuta siihen päälle.  Eihän?