Tuoksuja

Minulla on mielessäni pieni haave, että ehtisin kirjata tänne ylös jokaisena joulukuun päivänä jonkun ajatuksen tai jouluisen puuhan, jota päivään on mahtunut. Mikään joulukalenteri tästä ei tule, koska luvassa ei ole mitään "takuuvarmaa" päivittäistä postaamista, eikä muutenkaan mitään sen kummempaa punaista lankaa postausten sisällöstä. Mutta itselle olisi hauska jättää pieni muisto tämän vuoden joulukuun touhuista. Nähtäväksi jää miten hyvin aikomus käy toteen...

Tänään talo on täyttynyt hyvistä tuoksuista: lanttulaatikosta ja tuoreista sämpylöistä. Lanttulaatikon tuoksun hyvyydestä voidaan olla montaa mieltä. Käytännössä Kasper teki laatikot valmiista lanttusoseesta, mutta yökkäili vedet silmissä soseen hirvittävää hajua. Ja minusta se toi niin joulun tuntua koko tupaan:) 

Nuo kauppojen valmiit juuressoseet ovat kyllä verrattomia apuja laatikoiden valmistuksessa. Niiden ohjeilla kuka vaan osaa tehdä joululaatikot itse, kotiin tulee hyvä tuoksu (niin, tämähän taisi olla myös makukysymys) ja kuitenkaan ei tarvitse keittää ja kuoria juureksia itse. Työläin vaihe jää välistä, joten tällainen puolikuntoinenkin jaksaa ne tehdä. Tosin, jollekin se on juuri se joululaatikoiden juttu, että tehdään kaikki työvaiheet alusta alkaen, mutta minulle sopii oikein hyvin oikaista se keitä-ja-kuori- vaihe kokonaan. Ja tuoreiden sämpylöiden tuoksua ei varmaan kukaan moiti.

 Nyt kutsuu sauna ja muut lauantai-illan puuhat. 

Hyvää viikonloppua!

Arki

Joulukuu on monenlaisten juhlien kuukausi. 

Itse joulun lisäksi tässä kuussa juhlitaan itsenäistä Suomea ja lukuisia synttäreitä niin perhe- kuin lasten kaveripiirissäkin ja lopuksi tietenkin vuoden vaihtumista.

 Muutenkin näin joulun aikaan tulee ajatukset keskitettyä jotenkin tavallista enemmän kaikenlaiseen juhlavaan, arjen yläpuolelle kohottavaan tai ainakin juhlan valmisteluihin.

Mutta... ei ole juhlaa ilman arkea. 

Ja joulukuuhunkin mahtuu monta ihan tuiki tavallista arkipäivää. 

Arkenakin on syötävä ja tänään meillä syötiin hernekeittoa.

Edellisestä kerrasta olikin pitkä aika.

 Menekki oli, sanotaanko että vaihteleva.

Jätän arvattavaksi kenen annos tämä oli.

 Positiivisena puolena mainittakoon, että ruoka-annoksen haltija itsekin myönsi, 

että nyt taitaa olla semmonnen tilanne, että pitää syödä lautanen tyhjäksi. 

Mutta ei se joulukinkkukaan miltään maistu, jos sitä syö joka päivä ennen jouluaattoa.

 

Joulukuun ensimmäisen taikaa

Joulukuun ensimmäisessä päivässä on jotakin erityistä. Se ei ole tietenkään sama asia kuin jouluaatto, mutta jonkinlaista kihelmöintiä ja odotusta tähänkin päivään liittyy. 

On alkamassa ainutkertainen aika vuodenkierrossa. 

Ensin ajattelin kirjoittaa tähän, että ainakin lapsiperheissä joulukuun ensimmäiseen liittyy kaikenlaista jännää. Jätin kuitenkin kirjoittamatta, koska olen ollut tätä mieltä myös silloin, kun itselläni ei ole ollut lapsia. Minusta joulukuun ensimmäinen päivä on aina ollut erityisempi päivä, mitä muiden kuukausien ensimmäiset päivät.

Tämän erityisyyden ja kihelmöinnin huomasi heti aamusella. Yleensä meillä Puron varresa herätään niin, että me iskämiehen kanssa olemme ensimmäisinä hereillä. Keitämme kahvit, syömme aikaista aamupalaa ja kaikkea muuta keski-ikäisyyden kammioon kuuluvaa, kuten alikersantti-täti tässä yhteydessä ystävällisesti huomauttaisi. Tänä aamuna Nelly neljävee kömpi viereen vielä siinä vaiheessa, kun itsekin hieroskelin unihiekkaa silmistäni. Viereen kömpimisessä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, mutta normaalina aamuna Nelly jatkaisi vielä uniaan hetken aikaa, toisin kuin tänään. Eikä aikaakaan, kun Emmy nousi myös ylös. Ei kuulemma nukuttanut enää, vaikka yleensä neiti kolmasluokkalaista saa käydä herättämässä vähintäänkin kolmasti ennen varsiaista heräämistä. Ja koska ei kahta ilman kolmatta, Nanna heräsi myös ilman herättämistä, omia aikojaan. Tässä vaiheessa kello näytti puolta seitsemää.

Joulukalenterit olivat olleet odottamassa jo toista kuukautta tätä aamua, joten ei sitä liian pitkään sopinutkaan nukkua. Ennen kouluun lähtöä tytöt ehtivät leikkiä leikin jos toisenkin, joten aamu tuntui varsin pitkältä (ihan hyvällä tavalla). Onneksi vitosluokkalainen nukkui normaalisti eli hyvin ja pitkään. Eivät maailmankirjat siis aivan kokonaan sekaisin menneet, vaikka oli hänelläkin kalenteri odottamassa.

 

Ylen joulukalenterin kerkesimme myös katsastaa heti aamusta. Minusta uusi joulukalenteri vaikutti aivan hyvältä, vaikka pieni (iso) nostalgikko minussa kaipaa vanhaa kunnon Tolijanteria, vielä vanhemmista joulukalentereista puhumattakaan. Yksi asia kiinnitti tuossa uudessa joulukalenterissa huomion: hirveä kiire ja hoppu. Korvatunturin joulutouhuihin liitetään toki aina kova työ ja meno ennen joulua, mutta nyt se oli minusta viety vähän turhankin kiireiseksi. Se ei tuntunut enää tonttujen touhulta, vaan enemmän ihmisten maailmaan kuuluvalta kiireeltä. Jäin miettimään onko tarpeen korostaa lasten ohjelmissakin jouluun (muka) kuuluvaa kiirettä? Eikö joulukalenteri voisi toimia juuri toisinpäin, rauhoittamalla ja levollisen letkeällä tunnelmalla.?

 

Oman joulukalenterini hankin kahden edellisen vuoden tapaan PartyLitelta. Rauhoittava tunnelma on taattu, kun sytyttää luukusta löytyvän kynttilän.

 

Joulumatka jatkukoon, nyt ihan viralllisesti joulukuun puolella.

 

 

Hyvää ensimmäistä adventtia!

Rauhallista ja levollista ensimmäistä adventtisunnuntaita jokaiselle tätä blogia lukevalle! Ensimmäinen adventti on virallinen alku siinä joulumatkassa, joka  nyt alkaa ja päättyy jonnekin loppiaisen tuntumaan, jolloin joulukuusi viedään pois ja koristeet saavat väistyä sydäntalven ja alkavan kevään odotuksen tieltä.

Itselläni ensimmäiseen adventtiin ja sen ympärille kuuluu monenlaisia pieniä juttuja, jotka yhdessä tekevät siitä yleensä varsin tunnelmallisen ja mukavan joulumatkan aloituksen. Tänä vuonna kaikki ei  mennyt samalla tavalla kuin muutamana edellisenä vuonna, mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitinkin, niin joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa. Varmaa on se, että joulu tulee. Joulumatkan eri vaiheet voivat vaihdella suurestikin.

Ensimmäinen etappi, joka yleensä omaan joulumatkaani kuuluu, jäi tänä vuonna tykkänään pois. Minulla on useana vuonna ollut tapana valvoa ensimmäistä adventtia vastaavana yönä siihen saakka, että Jouluradion ensimmäiset Hoosiannan sävelet kajahtavat ilmoille puolenyön aikaan. Se on ollut minun oma jouluhetkeni: teekuppi ja Jouluradion Hoosianna. No, eilen olin siihen aikaan untenmailla. Olin ollut jo pitkään. Ei puhettakaan, että minusta olisi ollut valvojaksi puoleen yöhön saakka. Hoosiannaa pääsin kuitenkin laulamaan tänään perhekirkossa. Ja muutenkin tänä viikonloppuna on laulettu joululauluja paljon. Eilen illalla kokoonnuimme sukulaisporukallla laulamaan joululauluja lasten isomumpin ja vaarin luokse. Tädeille kiitokset järjestelyistä! Oli mukavaa ja oikein jouluisaa:)

Monena adventtina olen keittänyt perheelle joulupuuron aamupalalle. Sekin on mukavaa hommaa rauhallisessa talossa, joululaulujen soidessa. Niin jäi tekemättä sekin tänä vuonna, mutta ihan tarkoituksella. Tiedossa oli, että perhekirkon jälkeen on seurakunnalle tarjolla joulupuuroa, joten mitäpä sitä sitten kotona keittämään. Hyvältä maistui ja onhan se aina kiva päästä valmiiseen pöytään.

Adventin aamuun kuului tänä vuonna partiolaisten adventtikalenterin avaaminen ja lapset saivat pienet adventtipussit. Porukalla katsoimme vanhoja Tonttu Toljanterin joulukalenterin jaksoja. Voe mavon silimä! Ei ole Tolijanterin voittanutta:)

Hyvää joulumatkaa jokaiselle! 

Talvihorros

Ennalta suunnittelemattomasta syystä näyttää siltä, että tämä blogi vaipui jonkinlaiseen talvi- tai ainakin marrashorrokseen. Mutta sellainen blogi kuin on kirjoittaja, eikä allekirjoittanutta ole viime aikoina voinut liiallisesta aktiivisuudesta syyttää. Taudin kuvaan sopii, että tännekään ei ole uutta tekstiä aikoihin syntynyt. Mutta niin kuin alikersantti-täti suorasanaiseen tapaansa totesi: eivät ne terveille sairaslomaa kirjoita. Täällä ollaan siis painittu aikamoisen väsymyksen kourissa. Kaikki mitä olen saanut tehtyä, on tuntunut tapahtuvan kuin hidastetussa filmissä ja välillä on olo ollut sama kuin sillä, joka seisoo asemalla ja juna toisensa jälkeen porhaltaa ohi, mutta itse ei vaan saa aikaiseksi ponkaista kyytiin.

Mutta eiköhän tämä olotila jossakin vaiheessa reippaammaksi rupea. Rautatablettien ja vitamiinien avulla päivä kerrallaan. Ja samalla tässä on saanut hyvän opetuksen siitä, että asiat hoituvat myös silloin, vaikkei kaikkea mielessä olevaa hommaa teekkään. Jos yhtenä päivänä ei jaksa muuta kuin tehdä ruuan perheelle, niin mahdollisesti seuraavana on virtaa jo imurointiin (tai ehkä sitä seuraavana) ja sehän kuulostaa jo oikein hyvältä. Muu perhe ansaitsee ison kiitoksen, sillä minun ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa kaikkea yksin, vaan jokainen tekee osaamisensa ja jaksamisensa mukaan yhteisiä hommia.

 Ja ihanaa on, että tuo pieni potkija tuolla mahan puolella kasvaa ja voi hyvin. On muuten aikamoinen myllääjä. Liekö aika kullannut muistot, mutta minusta tuntuu, etteivät muut lapset ole odotusaikana tuollaista elämää pitäneet:) Ei silti, että se minua haittaisi. Tiedän, että noita potkuja tulee vielä ikävä, joten nyt on aika nauttia niistäkin.

 Pikkuvaatteita olen vähän kerrassaan laitellut laatikoihin valmiiksi. Muu varustelu vauvaa varten on vielä aika alkutekijöissään. Joulun jälkeen sitten, ei tässä vielä kiirettä.

Ja niin, se joulu. Ajatella, että tänään on jo ensimmmäisen adventin aatonaatto. Jouluvalot on ripustettu ja mieli on valmis loppuvuoden tunnelmalliseen juhla-aikaan. Joululauluja on tullut kuunneltua jo aika paljon ja ensimmäiset glögit on juotu. 

Mitään stressiä en aio hankkia. Joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa.

 Se tehdään niillä voimilla kuin kulloinkin sattuu olemaan ja ilman mitään tekemistäkin se tulee, onneksi.

Levollista adventtiviikonvaihdetta!

 

 

Talven ensimmäiset

Arjen vilistäessä aamusta iltaan ja päivästä toiseen, 

moni asia on tapahtunut ensimmäistä kertaa tälle talvea.

Ensilumi toi tullessaan kaikki lasten talveen kuuluvat riemut:

ensimmäinen mäenlasku

ensimmäinen lumienkeli

 

ensimmmäinen luistelukerta

ensimmäinen tontulle tarkoitettu kirje,

 lyhtyyn piilotettuna

 

Kunnon talvi marraskuussa on ollut viime vuosina harvinaista herkkua. 

Ensi viikon lämpöasteet todennäköisesti siirtävät talven lopullista tuloa,

 mutta tällainen pieni alkupala talvesta on ollut virkistävää.

 

 

Uuden alun tuntu

Samalla, kun kalenterista kääntyi uusi kuukausi, maahan satoi ensilumi. Meille tämä oli jo toinen kerta ensilunta, kun sitä lajia saimme maistaa (osa ihan konkreettisestikin) jo syyslomalla Savon suunnalla. Mutta nyt sai Puron varsikin ensimmäisen valkoisen verhonsa tälle syksyä. Aika näyttää kuinka monta kertaa lumi sataa ja sulaa ennen kuin jää lopullisesti paikoilleen. Tulevan viikon säätieto näyttää pakkaspäiviä ainakin toistaiseksi, mutta itse en usko, että talvi tästä vielä täysillä alkaa. Niin monta joulukuuta on viime vuosina vietetty lämpöasteiden keskellä, että veikkaan tämän vuoden jatkavan samaa perinnettä.

 

Jokohan puutarhakalusteet voisi viedä varastoon...?

Mutta vaikkei lumi nyt maahan pysyvästi jääkään, niin olihan sitä ensilumen kuorruttamaa maisemaa mukava katsella. Aamulla valkeuden vain aisti ikkunan läpi pimeää tuijottaessaan ja vähitellen päivän valjetessa maisema kaunistui kaunistumistaan. Jollakin tapaa lumen ohuesti peittämä maisema toi mieleen uuden alun. Sen, miten uudella ja puhtaalla voidaan peittää vanha ja likainen. Ja tätä uuden alun tuntua tietysti lisäsi vielä se, että tänään aloitettiin uusi kuukausikin.

Eilisen sanomalehdessä oli kirjoitus marraskuun hyvistä puolista. Hassua sinällään, että semmoisiakin artikkeleita kirjoitetaan, vaikkkakin pilke silmäkulmassa. Ei kai se ole marraskuu muita kuukausia kummempi, mitä nyt vähän räntäsateisempi, pimeäpi ja loskaisempi kuin muut. Eräänlainen perheen mustalammas kaikkien muiden kuukausien joukossa. Oikein hyviä hyviä puolia oli tähän kuukauteen kuitenkin löydetty. Ehkä paras niistä oli Kaj Kunnaksen oivallus: "Turvallisuus. Meillä sataa vettä, räntää ja lunta, mutta ei pommeja. Se on suomalaisen marraskuun kaikkein paras ja positiivisin puoli, jonka muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta."

 

Ja taitaa tämän muistaminen saada kiitollisuuden lisäksi katseen kohoamaan omaa kotiterassia pidemmälle myös. Käsi sydämellä, osaammeko olla kiitollisia siitä, että taivaalta sataa pelkkää räntää? Otammeko sittenkin pommittoman taivaan itsestäänselvyytenä? Etuoikeutena, joka jotenkin "kuuluu" meille? Itselläni ei ainakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa näiden kysymysten äärellä.