Suon villi laulu

 Kun lukee hyvän kirjan, on syytä laittaa siitä vinkki kiertoon. 

Tässä teille sellainen.

Suon villi laulu on kirja, johon tuskin olisin tarttunut pelkän takakannen tekstin perusteella. En ole mikään murhamysteerien ystävä ja kannen lupaukset upeista luontokuvauksista tuskin olisivat vakuuttaneet minua niin paljon, että olisin ottanut lainaan tätä kirjaa. Kirja tarttui matkaan kirjaston pikalainakärrystä puhtaasti siksi, että laulukaverini suositteli sitä taannoin iltakahvipöydässä. Tämän suosituksen jälkeen törmäsin hyvinkin ylistäviin kommentteihin tästä kirjasta milloin instagramissa, milloin aikakauslehden sivuilla. Niinpä päätin ottaa selvää mitä suositusten takana on ja lainasin kirjan.

Suon villi laulu on kirja luonnosta, tarkemmin ottaen rämesuosta. Samalla se on pienen tytön kasvutarina lapsesta aikuiseksi. Kirja on koskettava kertomus hylätyksi tulemisesta, selviytymisestä, kasvamisesta ja luonnosta. Murhamysteerikin siinä on, mutta ei liian näkyvänä, vaikkakin hyvin olennaisena osana. Ja ratkaisu tarjoillaan lukijalle vasta siinä vaiheessa, kun ajattelee, ettei ratkaisua edes ole.

Kirjassa on paljon sivuja, mutta teksti on eteenpäin menevää ja siten nopealukuista. Luontokuvaukset ovat kauniita, mutta niitäkään ei maalailla liikaa, eikä niihin pääse kyllästymään. Joskus jää sellainen olo, että kirja, jossa luonto on isossa osassa, maalailee luontokuvauksia niin paljon ja runsailla sanoilla, että kaikki muu asia ehtii unohtua. Tässä kirjassa niin ei pääse käymään.

Kirja ei naurata, mutta se koskettaa ja välillä vähän itkettääkin. Lämmin suositus!

Aamun onkiretki

 Onpas ollut hyvällä tavalla pitkä sunnuntai. Sillä tavalla pitkä, että sitä on vieläkin mukavasti jäljellä ja kuitenkin on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä.

Kun lapsista puolet on jo teini-ikäisiä tai ainakin kovasti sitä kohti menossa, on helpompaa hyväksyä se tosiasia, että sunnuntaiaamuna ei kannata suunnitella kovin suurisuuntaista tekemistä koko perheelle. Jokaisen kannalta pyhäpäivän rauha säilyy parhaiten, kun ottaa mukaan kaikki hereillä olijat ja jättää loput nukkumaan ansaittuja uniaan.

Viime talven aikana retkeilimme monena viikonloppuna. Hiihtoloman jälkeen aloitimme kotona mittavan remontin, jonka tiimoilta pääsimme muuttamaan takaisin kotiin huhtikuussa ja pientä hiomista remontin tiimoilta kesti kesään asti. Kesällä  mukaan astuivat omat epäsäännölliset työni, jotka tarkoittivat työssäoloa myös viikonloppuisin. Niinpä retkeily jäi kaiken muun elämisen jalkoihin. Tänään tuumailimme miehen kanssa, että olisiko nyt aika herätellä nukuksissa oleva lähiretkeilyinnostus taas henkiin ja käydä jossakin. Tuumasta toimeen. Kaakaot termariin, kaapista vähän evästä ja varastosta onget mukaan ja menoksi. 

Ilmassa oli jo helposti aistittavaa alkavaa syksyä, kun kosteassa aamuilmassa heitimme siimat veteen. Koski kohisi ja jossakin kaukana raakkui varis. Pienin ei jaksanut kauaa onkimisesta perustaa. Hän olisi tietenkin halunnut, että kala syö heti, kun siima putosi veteen. Välillä koukku tarttui rannan heinikkoon, välillä pohjaan. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää. Kaakao lämmitti ja maistui juuri niin hyvältä kuin se ulkoilmassa aina maistuu.

Aika hyvä alku päivälle.

Paras kiitos kaikista tehdyistä retkistä tuli tänä aamuna, kun iskämies kaatoi keittiössä kuumaa kaakaota termospulloon. 

"Täällä tuoksuu retki", tuumasi yksi lapsista.

 Niin tuoksuu. 

Ja vaikka monta asiaa on takuulla tehty päin honkia lasten kanssa, 

niin tämän toteamuksen talletan mieleeni lujasti.

Kärsämäen Paanukirkko

 Sunnuntaina olin töiden merkeissä käymässä Kärsämäellä. Olimme eräänlaisella rengasmatkalla ja meillä oli ylimääräistä aikaa ennen seuraavaa etappia. Ilman sen kummempia suunnitelmia poikkesimme katsomaan Kärsämäen Paanukirkkoa ihan vain tienvarsikyltin innoittamana.

Kirkko ei tietenkään ollut avoinna meille satunnaisille matkalaisille, mutta kiertelimme sitä ulkoapäin ja tutkimme muutakin ympäristöä. Kirkko on rakennettu 1700-luvun työtapoja käyttäen. Nauloja ei ollut tosiaankaan ammuttu naulapyssyillä kiinni, vaan paksut naulat näyttivät ainakin meidän maallikoiden silmiin taotuilta, mitä ne satoja vuosia sitten ovat olleetkin. Paanut, joilla kirkon seinät oli vuorattu, tuoksuivat vahvasti tervalta. Kirkko oli rakennettu samalle paikalle, jossa Kärsämäen ensimmäinen kirkko oli aikanaan seisonut.

Ulkonäöllisesti Paanukirkko ei muistuttanut ns. perinteistä kirkkoa. Vaikka yritin etsiä, en huomannut ulkopuolella edes ristiä, mikä kieltämättä vähän oudoksutti minua.

Paanukirkon vieressä oli pieni polku, joka johti muutaman muistomerkin luo. Siellä oli kyltti, joka osoitti Suomen keskipistealueeseen. Ymmärsin sen niin, että varsinaisesti emme seisoneet Suomen keskipisteessä vaan jonkinlaiselle aluellaa, jossa on mm. Suomen painopiste-keskipiste, mitä se sitten ikinä oikeasti tarkoittaakaan.

Tätä keskipistealuetta paljon mielenkiintoisempi paikka oli kaksi vaatimatonta hautaa kirkon lähellä. Haudassa lepäsi ilmeisesti seurakunnan kappalainen ja hänen puolisonsa. Huomio kiinnittyi siihen, että kappalaisen puoliso oli miestään 25 vuotta vanhempi. Mietimme työkavereiden kanssa, mikä mahtoi olla heidän tarinansa. Olivatko he onnellisia yhdessä? Olivatko he naimisissa rakkaudesta vai käytännön pakosta? 

Olin aikoinaan innokas Hovimäki-sarjan katsoja ja siitä sarjasta jäi mieleen tapa, jolla seurakunta piti huolta pappien leskistä. Miehen kuoleman jälkeen leski sai jäädä asumaan pappilaan ns. armovuodeksi, mutta sen jälkeen hänen oli lähdettävä ellei hän suostuisi menemään naimisiin miehensä seuraajan kanssa (oletettaen, että seuraaja oli poikamies). Vastaavasti nuori pappismies saattoi saada kipeästi tarvitsemansa viran seurakunnasta, jos suostui naimaan edeltäjänsä lesken. Kuulostaa karulta, mutta tilanne oli kaiketi välttämätön, koska muutakaan sosiaalihuoltoa ei ollut. Olisikohan tässä Kärsämäen kappalaispariskunnan tarinassa ollut kyse samanlaisesta tilanteesta. Sen verran heidän tarinansa jäi kiehtomaan, että ehkä jossain sopivassa vaiheessa googlettelen hieman enemmän ja etsin ihan faktatietoa omien arvailujeni paikalle.

Jos siis liikut Kärsämäen lähistöllä, poikkea Paanukirkossa.

Rovaniemi ja Ranua

 Kuten edellisessä postauksessa sanoinkin, työntäyteisestä kesästä huolimatta olemme onnistuneet näkemään kesäistä Suomea muuallakin kuin Puronvarresa. Lasten täti asuu Rovaniemellä ja monen monta kertaa olemme aikoneet kyläilyreissulle lähteä ja aina ne aikomukset ovat jääneet suunnitteluasteelle. Mutta nyt onnistuimme saamaan tuumat toiminnan tasolle ja teimme parin yön reissun Rovaniemelle.

Yritimme suunnitella reissuohjelman niin, että jokaiselle olisi jotakin mieluista tekemistä. Ja koska suurempia valituksia ei ole kuulunut, uskon siinä onnistuneemme.

Perheen kuopus nautti varmaan eniten Rovaniemen keskustassa olevasta Angry Birds-leikkipuistosta, jossa oli jos jonkinlaista liukumäkeä ja kiipeilytelinettä. Puistoon on vapaa pääsy ja se on kauniilla paikalla Ounasjoen varrella. Napapiirillä kuopus halusi käydä sanomassa Joulupukille, että hän haluaa "tukkikällyn, missä on koula" joululahjaksi. Tämä toive on nyt Pukille esitetty jännittyneenä, mutta tosissaan. Revontuli-kauppakeskuksesta löytyi kivoja vaatteita isommille tulevaa koulusyksyä silmällä pitäen. Molempina iltoina satoi, mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme sadekuurojen aikaan jo saunaa lämmittämässä majapaikassamme Ounasvaaran rinteiden juurella.

Rovaniemeltä löytyvät myös Suomen suurimmat hiidenkirnut, Sukulanrakan hiidenkirnut. Aivan niiden juurelle pääsee autolla ja alueelle on rakennettu portaita, kaiteita yms. helpottamaan kulkemista. Hiidenkirnut ovat syntyneet noin 10 000 vuotta sitten mannerjään sulaessa. Voimakkaat sulamisvirrat ovat pyörittäneet kiviä ja lohkareita pehmeämmästä kiviaineksesta koostuvan kallion päällä ja näin hiidenkirnut ovat syntyneet. Ne ovat suuria, pyöreitä ja syviä "kuoppia". Suomen suurin hiidenkirnu löytyy myös tältä alueelta. (Lähde: retkipaikka.fi)

Oli todella mielenkiintoista tutkia hiidenkirnuja oikein läheltä. Maantiedon kursseilla koulussa puhutaan jääkaudesta paljonkin, mutta onhan se ihan toista päästä näkemään omin silmin hiidenkirnujen sileät seinämät ja pyöreä muotoilu. Luonnon taidetta parhaimmillaan ja samalla taas hyvä muistutus siitä, miten luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pienellä paikalla.

Alueelle oli tosiaan rakennettu portaita ja kaiteita helpottamaan kulkemista. Siitä huolimatta polku oli välillä aika vaikeakulkuista, enkä voi suositella hiidenkirnuilla vierailemista kovin huonojalkaiselle henkilölle. Kirnut ovat myös syviä ja jyrkkäreunaisia. Vaikka niiden ympärille oli rakennettu jonkinlaisia verkkoaitoja, putoamisvaara oli olemassa koko ajan. Ainakin nyt, kun mukana oli jaloistaan ehtiväinen 4,5 vuotias. Tarkkana sai olla koko ajan.

Rovaniemeltä ajelimme kotiin Ranuan kautta. Ranuan eläinpuisto oli tuttu kohde osalle perhettä, mutta kaksi nuorinta ei ollut käynyt siellä koskaan, joten sinne siis jääkarhuja ja muita eläimiä katsomaan. Onneksi olimme paikalla heti aamusta, puiston avauduttua. Väkeä oli liikkeellä paljon ja kotiinlähdön hetkellä parkkipaikka oli niin tupaten täynnä autoja, että sai olla todella tarkkana, jotta sai oman auton peruutettua ahtaasta parkkiruudusta pois ilman naarmuja omassa tai naapuriauton ovessa. Muutama vuosi sitten osa perheestä kävi eläinpuistossa ja silloin esim. jääkarhuista näkyi ainostaan valkoinen läntti aitauksen kauimmaisessa nurkkauksessa. Nyt jääkarhut olivat hyvinkin aktiivisia ja kulkivat aitauksessaan edestakaisin. Ovat aivan valtavia eläimiä. En välttämättä tahtoisi törmätä odottamatta.

Mukavasti sitä ehtii tehdä ja nähdä parinkin yön reissulla. Aamulla aikanaan ylös ja illalla aikanaan nukkumaan, niin jaksaa. Sillä ajatuksella mentiin.

Kesä 2021 tähän asti

 Toinen postaus ensimmäisen perään. Kirjoitan siis ainakin kaksi kertaa tänne:D

Kesä 2021 on kääntynyt jo elokuulle. Kesää toki (ja toivottavasti) on vielä jäljellä paljon ja pitkään, mutta joiltakin osin on mukava summata tähän asti mennyttä kesää ja jättää siitä muistoja tännekin. Millainen siis oli kesä 2021 ja mitä silloin teimme?

Päällimmäisenä kuluneestä kesästä jää mieleen kuumuus. Kukaan ei varmastikaan voi väittää, etteikö tänä kesänä olisi saatu aurinkoa aamusta iltaan ja paljon! Koska itse en ole mikään helteiden ystävä ja kotimme tuppaa kuumina kesinä muistuttamaan non-stop saunaa, en voi sanoa nauttineeni helteistä. Onhan se lämpö ihanaa -kyllä kyllä- mutta lämpöä se on +24 astettakin, joka ainakin itselleni on huomattavasti mielyttävämpi lämpötila kuin +30 astetta. 

Pahimpien helteiden paahtaessa olin jo valmis lupaamaan, etten tulevana talvena harmittele kertaakaan kovia pakkasia. Sitten muistin, että viime talvena lumipaljouden keskellä pyöriessäni lupasin, etten kesällä valita kuumuudesta, jos tämä lumi vain joskus sulaa. Ja kyllä olen valittanut, monta kertaa. Ehkä siis totean vain, että jos viime talvi oli ns. oikea talvi pakkasen ja lumen kanssa (kun se viimeinkin jouluna satoi), niin tämä kesä on vastaavasti ollut oikein kunnon perinteinen kesä. 

Kuumuuden lisäksi tätä kesää on sävyttänyt vahva töissä käyminen. Koska talviaikaan teen töitä koulumaailmassa, se tarkoittaa, että kesän olen lomautettuna. Samoin kuin viime kesänä, tänäkin vuonna minulle tarjottiin kesätöitä samojen nuorten parissa joiden kanssa talvellakin työskentelen. Oli lähes itsestäänselvää, että suostuin työtarjoukseen. Teimme keväällä mittavan remontin kodissamme, joten pelkästään se oli riittävä syy ottaa tarjottua kesätyö vastaan. Toinen aivan yhtä hyvä syy oli, että viihdyn hyvin myös tässä kesätyössä, jonka parissa teen myös talviaikaan satunnaisia ilta- ja viikonlopputuurauksia.

Kesätöiden vuoksi minulla ei ole ollut virallista kesälomaa ollenkaan. Koska työni on kaikkea muuta kuin virka-aikaan sijoittuvaa, se tarkoittaa, että pitkien työvuorojen vastapainoksi on usemapi päivä vapaata peräkkäin. Niinpä minullakin on ollut pariin otteeseen neljän päivän vapaapäiväputkia ja nehän tuntuvat täysin lomalta. Koska tiesin jo hyvissä ajoin kevättalvella, että tulen olemaan kesän töissä, osasin asennoitua kesään sillä ajatuksella, ettei nyt lomailla. Niinpä en ole kaivannut mitään pitkää kesälomaa. Välillä on kyllä tullut sellainen tunne, että tämä "kesälomattomuus" on ollut suurempi ongelma (no joo, aika liioilteltu sana) muille kuin itselleni. Yllättävän paljon sitä on nimittäin ihmetelty.

Ja toisaalta, en kiellä sitä, etteikö välillä kova työtahti olisi tuntunut ja varmaan myös näkynyt. Harteilla on tuntunut paino, joka siellä ei aina ole ollut ja se paino saa olemuksen kumaraan, välillä kuvainnollisesti ja välillä ihan konkreettisestikin. Lapset olivat yhtenä päivänä äänestäneet ja äänin 5-0 päättäneet, että ensi kesän äiti on kotona. 

Paljon olen miettinyt, ottiko tämä kesä enemmän kuin antoi, ainakin perheen näkökulmasta katsottuna. Vaikka näennäisesti näyttää, että lapset ovat pärjänneet paremmin kuin hyvin. Kun tätä miehelle ääneen surin, hän sanoi ehkä kaikkein lohduttavimmat sanat: "Älä ajattele mitä on menetetty, ajattele mitä tämä on antanut: lapset saavat nähdä äidin ja äidin kotona olemisen arvon  ja äiti on oppinut näkemään oman arvonsa." 

Ihan pelkästään kotona emme ole olleet. Pitkät vapaat ovat mahdollistaneet pienimuotoista reissaamistakin. Mutta niistä enemmän seuraavalla kerralla:)

Pitkästä aikaa täällä

Täällä olen, vaikka blogini kertaalleen jo lopetin tai ainakin asetin sen vahvalle tauolle. Lopettaessani kirjoittamisen tänne, jätin tietoisesti takaportin raolleen, koska eihän sitä koskaan tiedä. Niin kuin en tiennytkään. 

Blogin viimeisin postaus on viime vuoden lokakuulta. Kului syksy, kului talvi ja kevät. Elämä on rullannut melko tavalla entisiä uomiaan. Tuli kesä ja kesä kypsyttää ihmisen lisäksi viljan, punertaa marjat ja kasvattaa ajatuksia ja satoa. Tämän kesän melko kiireisessä tiimellyksessä huomasin toistuvasti ajattelevani kirjoittamista. Ajattelin kirjoittamista nimenomaan tänne. Mieleeni tuli ajatuksia ja huomioita ja huomasin miettiväni, miten kirjoittaisin niistä postauksen. 

Aikaisemmin ajattelin, että kirjoittaisin aina myös perheen kuulumisia ja se oli yksi syy siihen miksi lopetin. Varsinkaan teini-ikäisten lasten kuulumisia ei kirjoitella äidin blogiin. Nyt ajattelen, että tämä on aivan oma juttuni, minun maailmani ja minun kuulumiseni. Lapset omine elämineen sopivasti taustalla.

Aluksi ajattelin näiden ajatusten vain tulevan ja menevän, mutta eivät ne mokomat ole jättäneet rauhaan. Töistä kotiin ajaessa on ollut aikaa miettiä. Miksi en tekisi sitä, mitä selkeästi nyt kaipaan ja tarvitsen? Eihän tähän tarvitse ikuisuuksiin sitoutua. Mutta nyt joku vetää minua tänne ja ajattelin tätä kutsua seurata. Tervetuloa mukaan, jos vielä Puronvarteen tiesi löydät:)

PeePee

p.s. Heh! Näköjään voi aika monta kertaa kertoa lyhyen postauksen sisällä ajatelleensa tai miettineensä:D Omien laskujeni mukaan kahdeksan kertaa. Mietippä sitä!

Aika aikaa kutakin

 "Kun on aikansa mietttinyt.

On tuuminut ja päässänsä asia värkännyt.

Niin silloin tietää,

että nyt on aika.

On aika laittaa piste paikoilleen.

Päättää se, minkä tietää päähän tulleen.

Sillä viisaammat sanovat,

että uutta ei voi syntyä

vanhoilla kaavoilla."

Pitkään olen jo mielessäni tai paremminkin sydämessäni tiennyt, että tämä blogi nykyisessä muodossaan on tullut tiensä päähän. Järki on harannut vastaan, koska lopettaminen tuntui sen mielestä jollakin tavalla luovuttamiselta. Luovuttamiselta mistä, kysyi sydän. En tiedä, järki vastasi ja antoi asian olla. 

Halu ja tarve kirjoittamiseen ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, se on entistä suurempaa. Kirjoittamisen muoto on vain muuttunut sen verran paljon, että on löydettävä sopivampi tapa tuoda julki kaikki se, mitä mielessä liikkuu. 

Yli kahdeksan vuotta sitten aloitin blogin kirjatakseni ylös palasia perheemme elämästä. Niin tekivät siihen aikaan lukuisat muutkin kirjoittamisesta pitävät. Blogi oli eräänlainen julkinen päiväkirja. Mutta ajan kuluessa käy niinkin "yllättävä" asia, että lapset kasvavat ja minä heidän mukanaan. Aikoinaan oli luonnollista kirjoittaa kaikenlaisista arkipäivän sattumuksista, joita isossa lapsiperheessä riitti. Blogin perustamisen jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä lapsella ja lapsiperhearkea tulee riittämään useiden vuosien ajan. Mutta siellä lapsikatraan toisessa päässä on isoja, murrosikäisiä nuoria (tai lapsiahan he minulle aina tulevat olemaan). Kaikkein eniten minulla olisi tällä hetkellä kirjoitettavaa murrosikäisten nuorten äitinä olemiseta, mutta sitä en voi tehdä, en ainakaan tässä muodossa, jossa tätä blogia olen kirjoittanut. 

On eri asia kirjoittaa kolmevuotiaan hauskoista jutuista, haasteista ja elämästä kuin viisitoistavuotiaan. Hauskoja juttuja, haasteita ja elämää isolla eellä löytyy totisesti myös nuorten maailmasta, mutta sen ruotiminen ei enää tänne kuulu. Heillä on omat somekanavansa, joissa jakavat haluamiaan asioita, enkä halua kirjoittaa blogia niin, että pullautan osan perheenjäsenistä pois.

Minä kirjoitan tällä hetkellä paljon kynällä paperille. Nykyiset kirjoitukset ovat tämän postauksen alun kaltaisia lyhyitä ajatelmia, tajunnan virtaa ja runon tapaisia. Niitä tuntuu  nyt syntyvän. Olen ajatellut, että joitakin näistä kirjoituksista julkaisen blogin instagram-sivulla. Instagram on muutenkin se kanava, jota tällä hetkellä mieluiten seuraan, sillä monet blogit, joita olen vuosien ajan lukenut, ovat siirtyneet aika tavalla kokonaan siihen maailmaan. 

Instassa tämän blogin sivut löytyvät @kotoelamaapuronvarresa. Ne ovat julkiset, eikä lukemiseen tarvitse mitään kaveripyyntöjä esittää. Omat henkilökohtaiset instasivuni ovat yksityiset ja niihin pitää löytäää muita teitä kuin tämän kautta:)

Niinpä laitan tälle blogille pisteen. Toistaiseksi.

Voihan olla, että palaan tänne vielä kirjoittamaan. Mistä tietää, vaikka se tapahtuisi nopeammin kuin arvaankaan. Tai sitten perustan aivan uuden blogin nykyisille teksteilleni.

Kiitos tähän astisesta! Kiitos sinulle, joka olet lukenut ja jättänyt jälkeesi kommentin. Kiitos sinulle, joka olet tavatessame kertonut, että joku tietty kirjoitus on koskettanut sinua. Kiitos sinulle, joka olet käynyt täällä ja jatkanut matkaasi jälkiä jättämättä.

Lempeitä tuulia.

PeePee