Rovaniemi ja Ranua

 Kuten edellisessä postauksessa sanoinkin, työntäyteisestä kesästä huolimatta olemme onnistuneet näkemään kesäistä Suomea muuallakin kuin Puronvarresa. Lasten täti asuu Rovaniemellä ja monen monta kertaa olemme aikoneet kyläilyreissulle lähteä ja aina ne aikomukset ovat jääneet suunnitteluasteelle. Mutta nyt onnistuimme saamaan tuumat toiminnan tasolle ja teimme parin yön reissun Rovaniemelle.

Yritimme suunnitella reissuohjelman niin, että jokaiselle olisi jotakin mieluista tekemistä. Ja koska suurempia valituksia ei ole kuulunut, uskon siinä onnistuneemme.

Perheen kuopus nautti varmaan eniten Rovaniemen keskustassa olevasta Angry Birds-leikkipuistosta, jossa oli jos jonkinlaista liukumäkeä ja kiipeilytelinettä. Puistoon on vapaa pääsy ja se on kauniilla paikalla Ounasjoen varrella. Napapiirillä kuopus halusi käydä sanomassa Joulupukille, että hän haluaa "tukkikällyn, missä on koula" joululahjaksi. Tämä toive on nyt Pukille esitetty jännittyneenä, mutta tosissaan. Revontuli-kauppakeskuksesta löytyi kivoja vaatteita isommille tulevaa koulusyksyä silmällä pitäen. Molempina iltoina satoi, mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme sadekuurojen aikaan jo saunaa lämmittämässä majapaikassamme Ounasvaaran rinteiden juurella.

Rovaniemeltä löytyvät myös Suomen suurimmat hiidenkirnut, Sukulanrakan hiidenkirnut. Aivan niiden juurelle pääsee autolla ja alueelle on rakennettu portaita, kaiteita yms. helpottamaan kulkemista. Hiidenkirnut ovat syntyneet noin 10 000 vuotta sitten mannerjään sulaessa. Voimakkaat sulamisvirrat ovat pyörittäneet kiviä ja lohkareita pehmeämmästä kiviaineksesta koostuvan kallion päällä ja näin hiidenkirnut ovat syntyneet. Ne ovat suuria, pyöreitä ja syviä "kuoppia". Suomen suurin hiidenkirnu löytyy myös tältä alueelta. (Lähde: retkipaikka.fi)

Oli todella mielenkiintoista tutkia hiidenkirnuja oikein läheltä. Maantiedon kursseilla koulussa puhutaan jääkaudesta paljonkin, mutta onhan se ihan toista päästä näkemään omin silmin hiidenkirnujen sileät seinämät ja pyöreä muotoilu. Luonnon taidetta parhaimmillaan ja samalla taas hyvä muistutus siitä, miten luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pienellä paikalla.

Alueelle oli tosiaan rakennettu portaita ja kaiteita helpottamaan kulkemista. Siitä huolimatta polku oli välillä aika vaikeakulkuista, enkä voi suositella hiidenkirnuilla vierailemista kovin huonojalkaiselle henkilölle. Kirnut ovat myös syviä ja jyrkkäreunaisia. Vaikka niiden ympärille oli rakennettu jonkinlaisia verkkoaitoja, putoamisvaara oli olemassa koko ajan. Ainakin nyt, kun mukana oli jaloistaan ehtiväinen 4,5 vuotias. Tarkkana sai olla koko ajan.

Rovaniemeltä ajelimme kotiin Ranuan kautta. Ranuan eläinpuisto oli tuttu kohde osalle perhettä, mutta kaksi nuorinta ei ollut käynyt siellä koskaan, joten sinne siis jääkarhuja ja muita eläimiä katsomaan. Onneksi olimme paikalla heti aamusta, puiston avauduttua. Väkeä oli liikkeellä paljon ja kotiinlähdön hetkellä parkkipaikka oli niin tupaten täynnä autoja, että sai olla todella tarkkana, jotta sai oman auton peruutettua ahtaasta parkkiruudusta pois ilman naarmuja omassa tai naapuriauton ovessa. Muutama vuosi sitten osa perheestä kävi eläinpuistossa ja silloin esim. jääkarhuista näkyi ainostaan valkoinen läntti aitauksen kauimmaisessa nurkkauksessa. Nyt jääkarhut olivat hyvinkin aktiivisia ja kulkivat aitauksessaan edestakaisin. Ovat aivan valtavia eläimiä. En välttämättä tahtoisi törmätä odottamatta.

Mukavasti sitä ehtii tehdä ja nähdä parinkin yön reissulla. Aamulla aikanaan ylös ja illalla aikanaan nukkumaan, niin jaksaa. Sillä ajatuksella mentiin.

Kesä 2021 tähän asti

 Toinen postaus ensimmäisen perään. Kirjoitan siis ainakin kaksi kertaa tänne:D

Kesä 2021 on kääntynyt jo elokuulle. Kesää toki (ja toivottavasti) on vielä jäljellä paljon ja pitkään, mutta joiltakin osin on mukava summata tähän asti mennyttä kesää ja jättää siitä muistoja tännekin. Millainen siis oli kesä 2021 ja mitä silloin teimme?

Päällimmäisenä kuluneestä kesästä jää mieleen kuumuus. Kukaan ei varmastikaan voi väittää, etteikö tänä kesänä olisi saatu aurinkoa aamusta iltaan ja paljon! Koska itse en ole mikään helteiden ystävä ja kotimme tuppaa kuumina kesinä muistuttamaan non-stop saunaa, en voi sanoa nauttineeni helteistä. Onhan se lämpö ihanaa -kyllä kyllä- mutta lämpöä se on +24 astettakin, joka ainakin itselleni on huomattavasti mielyttävämpi lämpötila kuin +30 astetta. 

Pahimpien helteiden paahtaessa olin jo valmis lupaamaan, etten tulevana talvena harmittele kertaakaan kovia pakkasia. Sitten muistin, että viime talvena lumipaljouden keskellä pyöriessäni lupasin, etten kesällä valita kuumuudesta, jos tämä lumi vain joskus sulaa. Ja kyllä olen valittanut, monta kertaa. Ehkä siis totean vain, että jos viime talvi oli ns. oikea talvi pakkasen ja lumen kanssa (kun se viimeinkin jouluna satoi), niin tämä kesä on vastaavasti ollut oikein kunnon perinteinen kesä. 

Kuumuuden lisäksi tätä kesää on sävyttänyt vahva töissä käyminen. Koska talviaikaan teen töitä koulumaailmassa, se tarkoittaa, että kesän olen lomautettuna. Samoin kuin viime kesänä, tänäkin vuonna minulle tarjottiin kesätöitä samojen nuorten parissa joiden kanssa talvellakin työskentelen. Oli lähes itsestäänselvää, että suostuin työtarjoukseen. Teimme keväällä mittavan remontin kodissamme, joten pelkästään se oli riittävä syy ottaa tarjottua kesätyö vastaan. Toinen aivan yhtä hyvä syy oli, että viihdyn hyvin myös tässä kesätyössä, jonka parissa teen myös talviaikaan satunnaisia ilta- ja viikonlopputuurauksia.

Kesätöiden vuoksi minulla ei ole ollut virallista kesälomaa ollenkaan. Koska työni on kaikkea muuta kuin virka-aikaan sijoittuvaa, se tarkoittaa, että pitkien työvuorojen vastapainoksi on usemapi päivä vapaata peräkkäin. Niinpä minullakin on ollut pariin otteeseen neljän päivän vapaapäiväputkia ja nehän tuntuvat täysin lomalta. Koska tiesin jo hyvissä ajoin kevättalvella, että tulen olemaan kesän töissä, osasin asennoitua kesään sillä ajatuksella, ettei nyt lomailla. Niinpä en ole kaivannut mitään pitkää kesälomaa. Välillä on kyllä tullut sellainen tunne, että tämä "kesälomattomuus" on ollut suurempi ongelma (no joo, aika liioilteltu sana) muille kuin itselleni. Yllättävän paljon sitä on nimittäin ihmetelty.

Ja toisaalta, en kiellä sitä, etteikö välillä kova työtahti olisi tuntunut ja varmaan myös näkynyt. Harteilla on tuntunut paino, joka siellä ei aina ole ollut ja se paino saa olemuksen kumaraan, välillä kuvainnollisesti ja välillä ihan konkreettisestikin. Lapset olivat yhtenä päivänä äänestäneet ja äänin 5-0 päättäneet, että ensi kesän äiti on kotona. 

Paljon olen miettinyt, ottiko tämä kesä enemmän kuin antoi, ainakin perheen näkökulmasta katsottuna. Vaikka näennäisesti näyttää, että lapset ovat pärjänneet paremmin kuin hyvin. Kun tätä miehelle ääneen surin, hän sanoi ehkä kaikkein lohduttavimmat sanat: "Älä ajattele mitä on menetetty, ajattele mitä tämä on antanut: lapset saavat nähdä äidin ja äidin kotona olemisen arvon  ja äiti on oppinut näkemään oman arvonsa." 

Ihan pelkästään kotona emme ole olleet. Pitkät vapaat ovat mahdollistaneet pienimuotoista reissaamistakin. Mutta niistä enemmän seuraavalla kerralla:)

Pitkästä aikaa täällä

Täällä olen, vaikka blogini kertaalleen jo lopetin tai ainakin asetin sen vahvalle tauolle. Lopettaessani kirjoittamisen tänne, jätin tietoisesti takaportin raolleen, koska eihän sitä koskaan tiedä. Niin kuin en tiennytkään. 

Blogin viimeisin postaus on viime vuoden lokakuulta. Kului syksy, kului talvi ja kevät. Elämä on rullannut melko tavalla entisiä uomiaan. Tuli kesä ja kesä kypsyttää ihmisen lisäksi viljan, punertaa marjat ja kasvattaa ajatuksia ja satoa. Tämän kesän melko kiireisessä tiimellyksessä huomasin toistuvasti ajattelevani kirjoittamista. Ajattelin kirjoittamista nimenomaan tänne. Mieleeni tuli ajatuksia ja huomioita ja huomasin miettiväni, miten kirjoittaisin niistä postauksen. 

Aikaisemmin ajattelin, että kirjoittaisin aina myös perheen kuulumisia ja se oli yksi syy siihen miksi lopetin. Varsinkaan teini-ikäisten lasten kuulumisia ei kirjoitella äidin blogiin. Nyt ajattelen, että tämä on aivan oma juttuni, minun maailmani ja minun kuulumiseni. Lapset omine elämineen sopivasti taustalla.

Aluksi ajattelin näiden ajatusten vain tulevan ja menevän, mutta eivät ne mokomat ole jättäneet rauhaan. Töistä kotiin ajaessa on ollut aikaa miettiä. Miksi en tekisi sitä, mitä selkeästi nyt kaipaan ja tarvitsen? Eihän tähän tarvitse ikuisuuksiin sitoutua. Mutta nyt joku vetää minua tänne ja ajattelin tätä kutsua seurata. Tervetuloa mukaan, jos vielä Puronvarteen tiesi löydät:)

PeePee

p.s. Heh! Näköjään voi aika monta kertaa kertoa lyhyen postauksen sisällä ajatelleensa tai miettineensä:D Omien laskujeni mukaan kahdeksan kertaa. Mietippä sitä!

Aika aikaa kutakin

 "Kun on aikansa mietttinyt.

On tuuminut ja päässänsä asia värkännyt.

Niin silloin tietää,

että nyt on aika.

On aika laittaa piste paikoilleen.

Päättää se, minkä tietää päähän tulleen.

Sillä viisaammat sanovat,

että uutta ei voi syntyä

vanhoilla kaavoilla."

Pitkään olen jo mielessäni tai paremminkin sydämessäni tiennyt, että tämä blogi nykyisessä muodossaan on tullut tiensä päähän. Järki on harannut vastaan, koska lopettaminen tuntui sen mielestä jollakin tavalla luovuttamiselta. Luovuttamiselta mistä, kysyi sydän. En tiedä, järki vastasi ja antoi asian olla. 

Halu ja tarve kirjoittamiseen ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, se on entistä suurempaa. Kirjoittamisen muoto on vain muuttunut sen verran paljon, että on löydettävä sopivampi tapa tuoda julki kaikki se, mitä mielessä liikkuu. 

Yli kahdeksan vuotta sitten aloitin blogin kirjatakseni ylös palasia perheemme elämästä. Niin tekivät siihen aikaan lukuisat muutkin kirjoittamisesta pitävät. Blogi oli eräänlainen julkinen päiväkirja. Mutta ajan kuluessa käy niinkin "yllättävä" asia, että lapset kasvavat ja minä heidän mukanaan. Aikoinaan oli luonnollista kirjoittaa kaikenlaisista arkipäivän sattumuksista, joita isossa lapsiperheessä riitti. Blogin perustamisen jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä lapsella ja lapsiperhearkea tulee riittämään useiden vuosien ajan. Mutta siellä lapsikatraan toisessa päässä on isoja, murrosikäisiä nuoria (tai lapsiahan he minulle aina tulevat olemaan). Kaikkein eniten minulla olisi tällä hetkellä kirjoitettavaa murrosikäisten nuorten äitinä olemiseta, mutta sitä en voi tehdä, en ainakaan tässä muodossa, jossa tätä blogia olen kirjoittanut. 

On eri asia kirjoittaa kolmevuotiaan hauskoista jutuista, haasteista ja elämästä kuin viisitoistavuotiaan. Hauskoja juttuja, haasteita ja elämää isolla eellä löytyy totisesti myös nuorten maailmasta, mutta sen ruotiminen ei enää tänne kuulu. Heillä on omat somekanavansa, joissa jakavat haluamiaan asioita, enkä halua kirjoittaa blogia niin, että pullautan osan perheenjäsenistä pois.

Minä kirjoitan tällä hetkellä paljon kynällä paperille. Nykyiset kirjoitukset ovat tämän postauksen alun kaltaisia lyhyitä ajatelmia, tajunnan virtaa ja runon tapaisia. Niitä tuntuu  nyt syntyvän. Olen ajatellut, että joitakin näistä kirjoituksista julkaisen blogin instagram-sivulla. Instagram on muutenkin se kanava, jota tällä hetkellä mieluiten seuraan, sillä monet blogit, joita olen vuosien ajan lukenut, ovat siirtyneet aika tavalla kokonaan siihen maailmaan. 

Instassa tämän blogin sivut löytyvät @kotoelamaapuronvarresa. Ne ovat julkiset, eikä lukemiseen tarvitse mitään kaveripyyntöjä esittää. Omat henkilökohtaiset instasivuni ovat yksityiset ja niihin pitää löytäää muita teitä kuin tämän kautta:)

Niinpä laitan tälle blogille pisteen. Toistaiseksi.

Voihan olla, että palaan tänne vielä kirjoittamaan. Mistä tietää, vaikka se tapahtuisi nopeammin kuin arvaankaan. Tai sitten perustan aivan uuden blogin nykyisille teksteilleni.

Kiitos tähän astisesta! Kiitos sinulle, joka olet lukenut ja jättänyt jälkeesi kommentin. Kiitos sinulle, joka olet tavatessame kertonut, että joku tietty kirjoitus on koskettanut sinua. Kiitos sinulle, joka olet käynyt täällä ja jatkanut matkaasi jälkiä jättämättä.

Lempeitä tuulia.

PeePee

Oma viikonloppu

On ollut melko poikkeuksellinen viikonloppu. Olen ollut yli vuorokauden aivan yksin kotona ja sitä ei tapahdu usein. Lauantaiaamuna muu perhe pakkaantui autoon ja suuntasiyhden yön reissulle mummulaan. On jännä tunne, kun jää yksin taloon, joka yleensä on täynnä ääniä ja elämää. Kuulee kaikkenlaisia ääniä, joita ei yleensä edes huomaa. Minulle kävi kuulemisen lisäksi myös niin, että rupesin näkemään asioita, joita en normaalisti näe, en ainakaan kovin hyvin.

Siinä vaiheessa, kun auton perävalot katosivat näkyvistä, minä rupesin näkemään kaikenlaista vähemmän mukavaa. Olin nimittäin ajatellut ottaa koko viikonlopun kohtuullisen rennosti, eikä suunnitelmissa ollut mitään suuria projekteja suuntaan tai toiseen. Mutta voi hyvänen aika miltä meillä rupesi näyttämään heti, kun jäin yksin! Yhtäkkiä tuntui siltä, että olisi suuri vääryys vain olla. Huomasin, että ikkunat ovat kipeästi pesun tarpeessa, muistin suunnitelleeni yhden varaston siivoamista jo pitkään ja leipoakin voisi. Rupesi tuntumaan siltä, että nyt jos koskaan täytyisi käyttää kaikki aika hyödyksi, koska saisin tehdä kaikki hommat juuri siinä tahdissa kuin haluaisin, eikä kukaan tulisi keskeyttämään minua. 

Seuraavaksi minua rupesi suututtamaan ja tunsin, miten ällöttävä marttyyrin kruunu alkoi kasvaa pääni päälle. "Tässä minä nyt olen yksin kotona ja sen sijaan, että voisin nauttia omasta, vapaasti viikonlopusta, minun TÄYTYY siivota." 

Onneksi minulla oli yksi sovittu meno lauantaille ja se oli kampaajalla käynti puolita päivin. Onneksi sen vuoksi, että kampaajalla oli pakko pysähtyä ja vähän miettiä. Istuin kampaajantuolissa ja  odotin väriaineen vaikuttamista. Katselin ikkunasta ulos syksyistä pikkukaupunkimaisemaa ja annoin ajatusten vaeltaa omia polkujaan. Jossakin vaiheessa tajusin, että kukaan ei käske minun siivota tai järjestellä tai tehdä yhtään mitään muutakaan kotona. Se olen minä itse, joka asetan itselleni määräyksiä ja vaatimuksia, ei kukaan muu. Se olen minä, joka sanoo, että minun on ensin jotenkin ansaittava oma vapaa-aikani ja vasta sen jälkeen minulla on lupa siitä nauttia. Ja silloin päätin, että nyt en kuuntele, mitä ääni päässäni huutaa. Nyt aion vain nauttia ja olla sen reilun vuorokauden, jonka yksin kotona vietän.

Ja niinpä nautin siitä, että sain käydä pitkästä aikaa kampaajalla. Sen jälkeen kiertelin muutamassa kaupassa hoitamassa pari asiaa ja sitten menin kotiin. Olin miettinyt, että lähdenkö illalla konserttiin, mutta päätin kuitenkin jäädä kotiin. Ruokaa en meinannutkaan itselleni laittaa, vaan hain jättiannoksen ranskalaisia ja kaikkia mahdollisia lisukkeita lähimmältä grilliltä. Ja jälkiruokana oli irtokarkkea, jotka olin valinnut vain ja ainoastaan omia makumieltymyksiäni vastaaviksi. Oi joi, miten hyvältä kaikki se maistui!

Olemista, telkkarin katselua, herkuttelua ja unta. Pyykkiä pesin, mutta se onkin kotitöiden mieluisuuslistalla kärjessä. Mainio viikonloppu! Ja tiedättekö, aion opetella peittämään vastaisuudessakin sen pääni sisällä kailottavan äänen, joka yrittää väittää, että vapaahetki pitää ensin ansaita raatamalla erityisen kovaa.

Syyskuun arkea ja partiomenoja

Kun auringon syksyiset säteet osuvat keltaisiin ja punaisiin lehtiin, ne hehkuvat kauniisti, aivan kuin niihin olisi syttynyt pieniä lamppuja. Tuuli suhisee ja välillä suorastaan ulvoo. Ensimmmäinen kunnon syysmyrskykin on jo koettu. Syyskuun alussa iltapäivälehden otsikot julistivat, että syyskuusta on tulossa normaalia lämpimämpi ja kuivempi kuukausi. No, eipä tainnut sääennustus ihan tietää mistä puhuu. Melkoisen määrän vettä on tämä kuukausi jo tähän mennessä maahan kaatanut.

Syyskuu on aina ollut mieluinen kuukausi. Kuulaat ja kirkkaat päivät, joissa on jo aavistus tulevan talven viileyttä, ovat kesähelteiden jälkeen tervetulleita. Ruohoa leikatessa voi jo miettiä, tarviiko enää montaa kertaa leikkurin perässä kävellä. Oma arvaukseni on, että vielä kertaalleen pitää piha leikata ja sitten on hyvä. Muistaakseni viime vuonna ruoho leikattiin viimeisen kerran aivan lokakuun alussa.

Arkisen aherruksen keskelle ovat tuoneet vaihtelua pienet, kivat tapahtumat. Partion puolesta syyskuuhun on mahtunut useampi retki. Vanhin tytöistä vietti yön metsässä ja itse nukuin elämäni ensimmäistä kertaa kahden nuoremman tyttöni kanssa kyläkoulun liikuntasalin lattialla. Koulu toimi aivan mainiona yöretkipaikkana pikkupartiolaisille.

Toisella kertaa kävimme partiolaisten kanssa retkellä vanhalla uhrilähteellä, joka sijaitsee ihan tässä omalla kylällä. Vaikka etäisyys lähteelle ei täältä Puron varresta ole kymmentä kilometriä, en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Ulkonäöltään lähde oli pieni ja vaatimaton, mutta oli mielenkiintoista miettiä, minkälaisissa tilanteissa lähteen apuun on turvauduttu.

Nimensä mukaisesti lähteelle on "uhrattu" rahaa, kampoja, neuloja yms. ja sen jälkeen luonnollisesti toivottu jotakin. Nytkin sen pohjalla näkyi muutama kolikko.  Uskotaan myös, että lähteen vedellä on parantavaa voimaa. Jäin miettimään, että onko aikoinaan ollut maantapa toivoa lähteeltä jotakin ilman sen syvempää tunnetta tai uskoa. Eli lähteelle annetaan uhri ja sen jälkeen toivotaa parasta. Vai onko lähteen apuun turvauduttu vasta viimeisessä hädässä, kun kaikki muut keinot on jo käytetty? Onko lähteelle uhrattu talouden viimeiset kolikot, jotta syksyn viljasato säästyisi tai kuolemansairas parantuisi vai onko lähteeseen heitetty ylimalkaisesti jotakin ja sitten toivottu suurpiirteisesti asioiden järjestyvän parhainpäin? Varmuudella sitä ei kai voi koskaa tietää, mutta sitä on hyvin mielenkiintoista pohtia.

Hei, hei kesä 2020

Elokuun viimeinen viikonloppu sanoo hyvästit kesälle. Ensi viikonloppuna on jo syyskuu. Täällä länsirannikolla kesän päättäjäisiä juhlitaan venetsialaisten merkeissä. Jossakin muualla vietetään muinaistulien yötä tai sitten ihan muuten vain laitetaan kesä pakettiin ja siirrytään kohti syksyä.

Meillä ei ole mitään joka vuosi toistuvia perinteitä kesän päättäjäisten suhteen. Yleensä olemme kotona, niin nytkin. Aikaisemmin tällä viikolla mietin, että josko lähtisimmme venetsialaisajelulle lauantai-iltana, mutta perjantaina iskenyt flunssa ratkaisi sen, että pysyimme kotona, ainakin valtaosa perhettä. Tämä aika on nyt sitä, että kaikenmaailman flunssat harmittavat tavallista enemmän. C-vitamiinin ja inkiväärin kanssa olen yrittänyt itseäni lääkitä ja nyt näyttääkin jo huomattavasti paremmalta. Josko tästä huomenna töihin selviäisi. 

Muutaman lyhdyn sytyttelin illalla pihalle ja se taitaakin olla ainut venetsialaisperinteeni. Mukavalle ne näyttivät pimeässä illassa. Vielä täytyy kuitenkin odottaa jonkin aikaa, että illat hämärtyvät kunnolla ennen kuin isommasti laitan lyhtyjä pihalle. Ja oikeastaan toivon vielä, että valoisat illat jatkuisivat.

Mitä sitten tästä kesästä jäi mieleen? Kuuma kesäkuu ja kylmä heinäkuu. Pitkästä aikaa tein iltatöitä ja ylipäätään palkkatöitä kesällä. Selvisimme uudenlaisesta elämän aikataulusta, jonka omat työni väistämättä perheen arkeen toivat. Tapasimme sukulaisia melko paljon, teimme lyhyitä pikkureissuja lähistölle ja vietimme esikoisen ihanat rippijuhlat. 

Kesän paras hankinta oli ehdottomasti kaasugrilli, jonka uumenissa valmistui ateria jos toinenkin. Vinkkinä kaikille grillaajille: avomaankurkku grillattuna  maistuu hirveälle. Mutta takana oli lämmin ajatus kasvislisäkkeestä grillatun kanan kaveriksi. Eihän sille mitään voi, että se meni grillaajalla sekaisin kesäkurpitsan kanssa:D

Ja kasvihuone, oi että! Sieltä on tullut satoa ja vielä enemmän hyvää mieltä. Nyt tiedän, ettei ensi kesänä kannata istuttaa kesäkurpitsaa sisälle kasvihuoneeseen. Se vie suhteettoman suuren tilan satoon nähden. Ehkä kokeilen sitä ulkona. Kurkkua laitetaan ensi vuonnakin, suuremmilla väleillä ja tomaatit istutetaan hieman toisella tapaa. Paljon olen oppinut.

Että tämmöinen kesä 2020. Koronakesä, jolloin kuitenkin saimme myös hengittää vähän kevyemmin koronakevään ja väljentyneiden rajoitusten suhteen.