Pyhäaamua

Pimeys pitää vielä pihalla valtaa toista tuntia. Perjantai-iltana sytytetyt kynttilätkin ovat yön aikana sammuneet. Keittiöön sytytyin itselleni iloksi aamukynttilän ja nautin rauhallisesta pyhäaamusta, kun kaikki muut vielä nukkuvat. Nämä ovat minun hetkiäni. Oikeastaan tähän tunnelmaan kuuluisivat vielä taustalla soivat joululaulut, mutta niiden suhteen maltan mieleni (vaikka aika monesti olen jo meinannut joululevyt esille nostaa). Niin kauniita kuin ne ovatkin ja niin jouluihminen kuin olenkin, tiedän kyllästyväni joululauluihin jo ennen joulua, jos alan kuuntelemaan niitä lokakuussa. Joululehtiä sen sijaan olen selaillut ja fiilistellyt jo hyvän aikaa;) Niihin en ainakaan aikaisempina jouluina ole kyllästynyt.

 Ensimmäinen tämän kauden joululehtikin tuli ostettua. Ihan mukavaa luettavaa, vaikkakaan mikään "joulupommi" tuo lehti ei ollut.

Koululaiset ovat aloittaneet syyslomansa. Minullakin piti olla syysloma ja tavallaan onkin, vaikka se vaihtui jo viime viikon aikana sairasloma nimikkeeseen. Mielessä oli jälleen kerran aikamoinen lista asioita, joita syysloman aikana olisin halunnut tehdä. Nyt taitaa jäädä tekemättä, mutta asiat toki tärkeysjärjestyseen. Ei täällä missään elämän ja kuoleman rajalla maata, mutta jos voimat ovat poissa niin ne ovat poissa ja silloin on pakko ottaa iisimmin, kun oikein muuhunkaan ei voimat riitä.

Yritin eilen päästä helpolla ruuanlaitossa ja laitoin kaalilaatikon leivinuunin lämpöön muhimaan. "Mikä hirveä täällä haisee?"  ja "Onko tuota pakko syyä?"-kysymykset saivat nostamaan kattilan hellalle ja keittämään makaronia lisäksi. En minäkään lapsena kaalilaatikosta tykännyt, enkä edes tosissani uskonut, että sitä kukaan suostuu maistamaan. Oppivat aikanaan, että se on tosi hyvää. Niin minäkin opin:)

Puron varren miesväki lähti eilen syyslomareissulle Norjaan, alikersanttitätiä moikkaamaan. Siinä tavaroita pakatessamme ja kotipihalla auton perälle vilkuttaessamme tuli mieleen, että onko tässä esimakua meidän tulevien vuosien loma-ajoista. Siis siitä, että enää ei lomia vietetä automaattisesti kaikki samassa paikassa. Monestakin eri syystä on tehtävä valintoja ja jaettava reissuvuoroja. Vauvan synnyttyä talvella meillä vaihdetaan taas reilun parin vuoden tauon jälkeen vaippoja ja samaan aikaan ovella kolkuttelee alkava murrosikä omine juttuineen. Elämänvaiheet ja mielenkiinnnon kohteet siis vaihtelevat, samoin pankkitilin saldo, joka kuitenkin on aika määrävässä roolissa silloin, kun reissuja suunnitellaan. Vahvasti uskon myös siihen, että edelleenkin meidän lomat tulevat olemaan varsin kotipainotteisia. Toistaiseksi kukaan ei ole niistäkään valittanut (mutta se tilanne tulee luultavimmin lähivuosina muuttumaan). Mutta nyt vain odotellaan kuvia Ruotsista ja Norjasta, jahka nyt ensin selviävät Vaasasta Uumajaan ilman pahempia syysmyrskyjä.

Hyvää syyslomaa jokaiselle, jolla sellainen on! Mukavaa pyhää kaikille! 

Omassa olohuoneessa voi ottaa myös rennosti.

 

 

Välkkykää

En pidä juuri koskaan sellasista blogipostauksista, joissa sormi ojossa opetetaan ja neuvotaan kanssaihmisiä elämän jalossa taidossa. Aika usein sellaisista postauksista välittyy tausta-ajatus, että blogin kirjoittaja uskoo edustavansa jotenkin fiksumpaa kantaa tai mielipidettä verattuna oletettuun kohderyhmään. Ja jos ei nyt aivan suoraan, niin kohtuullisen epäsuorasti kuitenkin annetaan ymmärtää, että jokaisen kunnollisen kansalaisen tulisi olla ja toimia samalla tavoin kuin blogin kirjoittaja.

No, tässäpä tulee nyt juuri sellainen ärsyttävä, sormi ojossa tehty postaus, jonka tarkoitus on tuoda esille ihan avoimesti, että tämän blogin kirjoittaja pitää aika urpona jokaista, joka toimii toisin. Tapahtumat sijoittuvat viikon takaiseen perjantai-iltaan, jolloin pimeys peitti jo maan ja sumuakin esiintyi.

Lähdimme nimittäin viettämään viikonloppua Kolmen maakunnan mummulaan. Harvoin on meillä niin innokkaasti ja omatoimisesti perjantaina siivottu kuin mitä viime perjantaina koululaiset siivosivat. Hyvänä motivaattorina toimi juurikin tuo odotettu reissu mummun ja tutan luo. Pimeä ehti kuitenkin tulla ennen kuin matkaan päästiin ja tällä matkalla teimme havaintoja, joita oli itseasiassa aivan liikaa. Nimittäin: aikamoinen määrä kanssakulkijoita ei ollut havainnut, että on syksy ja iltaisin on pimeää. Tai sitten heidän ajatuksensa olivat vielä niin kesäajassa (jota toki on jäljelläkin vielä reilun viikon verran), ettei ajatus jonkinlaisesta HEIJASTIMESTA ollut käynyt mielessäkään. 

Valitettavan paljon ajoime sellaisten jalankulkijoiden ohi, joilla ei ollut yllään minkään valtakunnan heijastimia. Ei pieniä, ei isoja, ei edes mitään heijastavaa nauhaa tuulihousujen lahkeessa. Ja jos tästä jotakin hyvää pitää löytää, niin saimme monta kertaa näyttää lapsille ihan konkreettisesti miten huonosti autosta huomataan pimeässä liikkuva kävelijä, jos yllä ei ole muuta kuin tumma tuulipuku. Ne muutamat valistuneet yksilöt, jotka olivat löytäneet päällensä heijastinliivin tai irrallaan heiluvan heijastimen, erottuivat pimeässä todella edukseen. 

Ja huomasimme myös, että jo aivan pienikin heijastin on paljon parempi kuin ei heijastinta ollenkaan, heijastinliivi on tosi hyvä ja paras näyvyys oli eräällä naisella, jolla oli yllään heijastinliivi ja lisäksi vielä hihassa heiluva heijastin. Pyöräilijöillä tilanne oli siinä mielessä edes vähän parempi, että oman heijastimen unohtuessa kotiin, pyörässä on yleensä valmiina heijatimia, jotka näkyvät.

Onneksi mitään todellisia vaaratilanteita ei syntynyt, mutta me saimme hyvän oppitunnin siitä, että turhaan ei sanota heijastimen olevan halpa henkivakuutus. Sitä se todella on. Pienimpiä heijastimia (jotka nekin näkyivät pimeässä ihan ok) saa ilmaiseksi jokaisesta pankin tai vakuutusyhtiön konttuurista, joten tämä heijastinasia ei voi olla rahakysymys kenellekään, eivätkä paremmin näkyvät liivitkään montaa euroa kustanna.

Eli summa summarum: vaikka tämä kirjoitus on ärsyttävän opettavainen, hieman holhoava ja toisin toimivia leimaava, niin käytä heijastinta siitä huolimatta, kiitos!

 Autoilija kyllä väistää, mutta autoilijan on ensin nähtävä ketä ja missä väistää.

Ei-mene-kuin-Strömsössä-päivä

Selasin aamusella teekupin ääressä päivän lehteä, joka kertoi, että tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Kaikenlaisia teemapäiviä ja -viikkoja tuntuu nykyään putkahtavan esiin kuin sieniä syysmetsässä, mutta eihän niitä kaikkia tarvitse niin vakavasti ottaa. Toisaalta, tällaisten teemapäivien avulla on kätevää nostaa, vaikka ihan pikaisestikin, esiin erilaisia asioita ja ilmiöitä elämän eri alueilta. Ylipäätään tuo tiedotuksen virta tuntuu välillä olevan niin vauhdikas, että ihan oikeasti tärkeätkin asiat tulevat ja menevät sellaista vauhtia, että paljon jää asioita kokonaan huomaamatta.

Epäonnistumisiakin on niin monenlaisia. On niitä, jotka jälkeenpäin jaksavat naurattaa  niin itseä kuin muitakin ja sitten on niitä reisille lorotuksia, joista ei jälkipolville paljon kerrottavaa jää ja vaikka jäisikin, niin kylllä ei kerrota!

Mutta, teemastaan huolimatta tämä päivä ei kuitenkaan ole ollut mikään tavaton fiasko. Mieluummin sitä miettisi niitä onnistumisia elämässään, mutta ollakseni aivan rehellinen, niin niistä "päin-hevosen-genitaaleja" mennestä tapahtumista oppii kuitenkin enemmän.

Tämmösiä ajatuksia nousi tästä päivästä, lokakuisesta torstaista.

 

Jokohan sitä uskaltaisi...

...viimeinkin kirjoittaa myös tänne sen, mikä on silmin ollut näkyvissä jo pitkään

ja sydämen alla sitä on kannettu vielä pitempään.

Kun tammi-helmikuun pakkaset paukkuvat, 

Puron varteen on toiveissa saada Taivaan Isältä pieni paketti.

Meijän iltatähti<3

 

Onko meillä iso perhe?

En yleensä suuremmin mieti perheemme kokoa. Joskus (hyvin harvoin) saatamme kuulla jonkinlaista kommenttia "suurperheestä", mutta tätä ei usein tapahdu. Itseäni nämä kommentit hämmentävät joka kerta. Ympärillämme on paljon perheitä, joiden koko on tuplaten meidän perheemme koko, joten kuusihenkinen perhe ei ole täällä mikään erikoisuus. 

En myöskään yleensä mieti sitä, minkä verran meillä kuluu ruokaa. Syödä pitää ja vielä monta kertaa päivässä.  Ruokaa kuluu ja on selvää, että kaupassa käydään monta kertaa viikossa ja aika harvoin sieltä yhdellä kassilla selvitään. Näin se vain menee.

Mutta sitten joskus sattuu niin, että käsillä oleva todellisuus ryöpsäyttää kasvoille sen tosiasian, että on meitä kuitekin jonkin verran. Ainakin sen verran, että se joskus saattaa kiinnittää (kiusallistakin) huomiota.

Viikko sitten lauantaina lähdin ruokaostoksille lähikaupunkiin. Kotona tilanne oli selkeä: jääkaappi oli aika tavalla tyhjä ja ajatuksena oli tehdä ruokaostokset niin, ettei viikolla tarvisi kaupasta hakea muuta kuin maitoa ja vähän tuoretavaaa (ja kaikki unohtuneet tavarat). Pakkasin mukaan monta isoa kassia ja hyppäsin autoon. Citymarketissa oli menossa Mammuttimarkkinat ja naivisti ajattelin, että aamulla aikaisin saisin tehdä ostokseni kohtuullisen rauhassa.

Kovinpa olin väärässä. Parkkipaikka oli kohtuu aikaisesta ajankohdasta huolimatta varsin täynnä, mutta aina sitä yksi asiakas vielä sekaan sopii. Ryhdyin tekemään ostoksia ja aivan aidosti nautin siitä, että sain kierrellä kaikessa rauhassa hyllyjä edestakaisin ja miettiä mitä tarvisin. Uskallan jopa väittää niinkin hurjia, etten sortunut mihinkään suurempaan heräteostokseen, vaan kaikki hankinnat olivat tarpeellisia. Kyllähän se kärry "aika" täyteen tuli ennen kuin kassalle asti kerkesin. 

Kassalle oli jonoa. Siinä seisoskellessa sai samalla tehdä huomioita kanssaostajien tavasta käyttäytyä jonossa. Olen ennenkin tullut siihen tulokseen, että eläkeläiset (anteeksi vain) ovat kaikkein huonoimpia jonottajia, enkä tästä mielipiteestäni luovu vieläkään. Oli myös huvittavaa havaita, miten paljon vaivaa jotkut jaksavat nähdä sen eteen, että saavat maksimoitua tarjouskahvipakettien määrän taloutta kohdin. Vinkkinä sanoisin, että jos pariskunta haluaa ostaa tarjouskahvia niin, että molemmmat ostavat samaan talouteen maksimimäärän paketteja, niin itse en välttämättä laittaisi päälle samanlaisia tuulipukuja ja seisoisi peräkkäin samassa kassajonossa.... Ja ehkä laittaisin sinnne ostoskoriin myös jotakin muuta kuin ne pelkät kahvipaketit. Mutta tyyli on kullakin vapaa.

No, pääsinpä sinne kassalle sitten viimein minäkin. Tavaraa oli tosiaan kärryihin kertynyt jonkin verran. Lastasin ruokaa kassahihnalle ja myyjä alkoi vilautella viivakoodeja lukijaan. Takanani oli jonoa noin kymmenen ihmisen verran. Yritin pitää kiirettä ja kiirehdin pakkaamaan tavaroita laukkuihin, koska tila kassahihnalla hupeni uhkaavasti. Kesken kaiken hihna jumittui täysin ja myyjä selitteli hieman anteeksipyydellen, että ostokseni painavat niin paljon, ettei hihna kulje ennen kuin osa ostoksista on pakattu pois. Minä selitin samaan anteeksipyytäään sävyyn, että olisi varmaan pitänyt ottaa mukaan joku pakkausapulainen, mutta en nyt tähän hätään saanut ketään mukaani. Jono takanani kasvoi... Pakkasin, pakkasin ja pakkasin. Hihna nytkähti taas vähän eteenpäin ja jumittui taas. Pakkasin, jono kasvoi, pakkasin, jono kasvoi....

Tuli maksun aika. Summa oli...no, ei se määrä ruokaa ihan ilmaiseksi lähtenyt. Myyjä ojensi lopuksi minulle risteilylahjakortin ja hieman myöntätuntoiseen sävyyn kertoi, että heillä on menossa tällainen kampanja, että isoista ostoksista saa risteilylahjakortin kaupanpäälle. Rahtusen pyörällä päästäni kärräsin kassini autolle. Tuijotin risteilylahjakorttia kädessäni ja mietin, että on lähinnä pilkkaa tarjota risteilyä kaupanpäällisiksi henkiölle, jonka asuinpaikka sijaitsee yli puolentuhannnen kilometrin päässä lähtösatamasta. Olisihan se mahtavaa lähteä, mutta taitaa tällä kertaa arki astua sen verran jykevästi kuvioihin, ettei taida reissu ihan toteutusasteelle yltää. Mutta ehkä siitä kortista on iloa jollekin tuttavalle, joka asuu lähempänä ruuhka-Suomea.

Viime lauantaina kassahihnan jumittaessa olisin vastanut otsikon kysymykseen myöntävästi. Nyt olen taas sitä mieltä, että meitä on juuri sopivasti tänne Puron varteen. Ruuatkin on syöty;)

Raatteentiellä

Syysretki jatkui Kuusamosta kotia kohti pienen mutkan kautta. Tuo mutka oli yksi mielenkiintoisimmista koko viikonlopun aikana, sillä kävimme Suomussalmella Raatteentiellä. Raatteentie itsessään ei nykyisellään tavallisesta soratiestä poikkea, mutta ne tapahtumat, joita tuo tie on nähnyt, tekevät siitä tärkeän koko Suomen historiassa.

Yksi talvisodan merkittävimmistä taisteluista käytiin Raatteentiellä. Venäläisillä oli suunnitelmissa tulla rajan yli, jatkaa matkaa Ouluun ja näin katkaista Suomi keskeltä kahtia. Yksi monista talvisodan ihmeistä lienee siinä, etteivät venäläiset onnistuneet näissä aikeissaan. Voimasuhteet Suomen ja Venäjän välillä eivät olleet kaikkein reiluimmasta päästä. Lähinnä tulee mieleen asetelma Daavidin ja Goljatin välillä. Raatteenportilla on näyttely talvisodasta ja nimenomaan Raatteentien tapahtumista. Opas kertoi meille, kuinka venäläiset tulivat rajan yli useasta kohtaa ja paikoin tuhatta venäläistä sotilasta kohti oli vastassa alle 50 suomalaista. Tappiot olivat mittavat, mutta suomalaiset onnistuivat pysäyttämään puna-armeijan. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan.

Raatteentien alussa on pysäyttävä taideteos, jossa suurelle aukiolle on tuotu 17 000 kiveä. Kivimeren keskellä on viuhkamainen pylväs, jonka huipulla on 105 eri kokoista kelloa, jotka tuulessa soittavat hiljaista helinää koko ajan. Kivet ja niiden suuri määrä kuvaavat Raatteentien taisteluissa kuolleiden -niin suomalaisten kuin venäläistenkin- suurta määrää ja 105 kelloa muistuttavat talvisodan päivien lukumäärästä. Kellojen sanotaan soittavan sodan mielettömyyttä. 

En yleensä ole mikään kovin suuri tilataideteosten ystävä. Tai oikeastaan minulla ei ole niihin mitään kovin syvällistä mielipidettä, mutta monesti ajattelen, että mahtavatko ne olla hintansa väärtejä. Raatteentien monumentin kohdalla ajattelen, että tällä taideteoksella on tärkeä paikkansa juuri siellä missä se oli. Sodan mielettömyyttää pitää soittaa aina, eikä tuo kivikenttä saa liikaa ruohottua, koska me emme saa unohtaa.

Oli muuten jännä huomata, ettei tuolla kivikentällä tehnyt mieli puhua suureen ääneen. Jokin siinä veti hiljaiseksi. Samoin näyttelyä kiertäessä puheensorina ympärillä oli koko ajan varsin hillittyä. Nuorisoa ei tarvinnut kertaakaan komentaa olemaan hiljaa.

Ja kun kerran niinkin idässä oltiin, pitihän se Raatteentie käydä ajamassa päähän asti. Raja tuli kirjaimellisesti vastaan. Suosittelen tätä kohdetta kaikille. Ei mikään ratkiriemukas matkailukohde, mutta joskus pitää sukeltaa pintaa syvemälle.

 

Kuusamossa

Viime viikonloppuna meitä kutsui Kuusamo, jonne partiolippukuntamme on useana vuonna syysretken tehnyt. Auto pakattiin niin täyteen kuin saatiin. Aktiivinen viikonloppu, joka tulisi sisältämään monia erilaisia toimintoja, tietää paljon tavaraa. Meidän perheen kohdalla tavaran paljous on kyllä vakio, huolimatta siitä mihin olemme menossa tai mitä tekemässä. 

 Mutta niin vain tavaroinemme perille päästiin. Poroja oli joka puolella. Viime vuonna innostuimme tällä samaisella syysretkellä laskemaan kaikki näkemämme porot. Yritimme samaa nytkin, mutta tällä kertaa sarvipäät viihtyivät tienvierustoilla sen verran isoina laumoina, ettei laskemisesta tullut mitään. Jonnekin 150-200 poron näköhavaintoon pääsimme suunnilleen.

Terassilla

 

Ruka aamuauringossa

Perjantain ajomatkan, majoittumisen ja rennon letkeän iltapalastelun jälkeen koitti lauantaiaamu. Valinnan mukaan iso osa porukasta suuntasi mönkijäsafarille. Itse lähdin omien ja naapurin tyttyöjen kanssa hevostallille. Me emme ole mitään hevoshulluja, eikä kukaan meidän tytöistä ollut ratsastanut koskaan aikaisemmin. Astuimme siis aivan uuteen maailmaan ja uusia kokemuksia ropisikin oikein kunnolla. Jokainen pääsi vuorollaan talutusratsastukseen ja kärryajelulle. Kärryajelu tuotti ylimääräisiä luontoelämyksiä, kun ihailimme samalla kotkan uljasta liitelyä taivaalla ja sen komeaa profiilia korkean koivun latvassa. Nelly uskaltautui harjaamaan lopuksi hevosta.

Iltapäivällä kiipesimme Konttaiselle. Koska mukana oli myös Nelly pienimpänä, evästaukoja pidettiin varsin tiuhaan tahtiin. Suklaan voimalla jaksaa! Polku oli jyrkkä ja jyrkimpiin kohtiin olikin onneksi rakennnettu portaita matkantekoa helpottamaan. Mutta niinhän se aina menee, että lopulta upeat maisemat palkitsevat maitohappoiset jalkamiehet. 

Ei voi muuta sanoa kuin, että meillä on kaunis maa.

Sunnuntaina autot suuntasivat kotia kohti. Ennen kotiin paluuta luvassa oli vielä yksi kohde, mutta siitä seuraa jatkoa myöhemmin...