Koronapäiväkirja tiistaina 17.3.2020

"Löytyykö kotoa tietokonetta tai tablettia, joista löytyy kamera ja mikrofoni?", "Onko lapsella älykännykkää?", "Seuratkaa ahkerasti wilmaa, jonka kautta tieto kulkee nopeimmin!". 

Ylläolevia viestejä on suorastaan tulvinut puhelimeen pitkin päivää ja jo eilisillan aikana. Tai sitten se vain tuntuu siltä, kun perheessä on neljä koululaista, sillä osa viesteistä tulee neljänä kappaleena. Ja tärkeitä viestejä ne ovatkin, sillä kouluissa on valmistauduttu hurjaa vauhtia tulevaa kotikoulukuukautta varten. Olen positiivisen yllättynyt siitä, miten nopeasti koululta on tullut ohjeita ja keinoja koulunkäynnin jatkamiseen. Oppilaita on pikakurssitettu tekemään ja lähettämään tehtäviä sähköisesti ja ottamaan osaa oppitunteihin yhteisten videopuheluiden kautta. 

Itse koen olevani hyvin osaamaton kaikkien uusien oppimismahdollisuuksien keskellä niin kotona kuin töissäkin. Onneksi omat koululaiseni tuntuvat hanskaavan homman huomattavasti paremmin kuin minä. He (ainakin osa) suorastaan odottavat huomista etäpäivää, jolloin homma tosissaan pyörähtää käyntiin. Pidimme illansuussa  yhteisen perhepalaverin, jossa sovimme uuden arjen yhteisistä pelisäännöistä. Arki pyritään pitämään mahdollisimman normaalina ja kouluhommat asetetaan koulupäivinä prioriteettilistan ykköseksi. Ulkoilulle ja liikunnalle pitää muistaa jättää oma, tärkeä osansa.

Iltapäivällä istuimme taas television ääressä kuuntelemassa hallituksen uusia linjauksia ja rajoituksia tavalliseen elämään. Ajatukset ja rukoukset ovat heidän luona, jotka ovat ulkomailla ja yrittävät epätoivoisesti päästä jollakin tavalla kotiin.

Itse käyn töissä normaalisti. Tulipa opittua sellainenkin sanahirviö kuin työssäkäyntivelvoite. Sitä sovelletaan nyt. Onneksi miehen etätyö mahdollistaa sen, ettei täällä kotona eletä aivan pellossa. Aika näyttää miten etätyön tekeminen sujuu, kun kotona on neljä koululaista ja yksi kohtuullisen vilkas kolmivuotias:D

Koronapäiväkirja maanantaina 16.3.2020

Tänään on erilaisen elämän ensimmäinen päivä. Uusi viikko alkoi. Lapset lähtivät kouluun, hoitoon ja itse lähdin töihin. Iskämies aloitti yhdistetyn sairasloma- ja etätyöviikkonsa kotona. Oli tiedossa, että jotakin uutta on tapahtumassa päivän aikana ja töissä seurasimme uutisia tiiviisti.

Vielä viime syksynä en ollut kuullutkaan sanaa korona-virus missään. Nyt ei juuri muuta kuulekaan. Aluksi se oli sana kaukaisesta Kiinasta, enkä sille juuri ajatustakaan uhrannut. Miksi olisinkaan? Kiina on kaukana ja minä olen oikein hyvä elämään oman napani ympärille kietoutunutta elämää. Mitäpä muista, kun itselläni kaikki on ok. Hävettävä asenne, tiedän. Vähitellen korona tuli kuitenkin lähemmäs. Hivuttautui ensin Eurooppaan, levisi sinne ja tänne ja valtasi alaa niin uutisissa kuin ihmisten mielissäkin. Päivä päivän jälkeen alkoi omaan itsekkääseen mieleen vähitellen valjeta, että nyt on kyseessä joku muu kuin pikku ongelma, joka hoituu itsestään. Olikin kyseessä meitä kaikkia isosti koskettava asia.

Ensimmäinen konkreettinen koronavaikutus omaan elämääni oli pitkään ja hartaasi odotetun matkan peruuntuminen. Olimme hyvissä ajoin viime syksynä varanneet ystäväni kanssa vuosikymmeniä (oikeasti!!) haaveilemamme matkan Pariisiin vapun aikoihin. Viimeinkin kummankin elämäntilanne ja rahatilannne olivat yhtä aikaa sellaisia, että pystyimme tekemään haaveesta totta. Suunnittelimme, että vietämme pitkän ja ihanan päivän Louvressa, nousemme Eiffel-torniin niin ylös kuin pääsemme ja nautimme kaikesta siitä, mistä puhuimme jo silloin, kun olimme alakouluikäisiä. No, emme ole lähdössä. Tietenkään. Nyt toivomme, että saamme matkan siirrettyä, emmekä menettäisi ihan kaikkia rahoja kankkulan kaivoon.

Eilen maanantaina koronauutiset saavuttivat tähän astisen huippunsa. Istuin kotona television ääressä ja kuuntelin pääministerin rauhallista ja selkeää ääntä, joka luetteli tasaiseen tahtiin määräyksiä ja ohjeita seuraavan kuukauden ajalle. Suurimpana asiana omaan elämään vaikutti tietenkin se, että lapset aloittaisivat kuukauden mittaisen kotikoulujakson koulujen ovien sulkeuduttua. Olo oli hyvin hämmästynyt ja hämmentynyt. Vaikka kaikkia eilen kuultuja uutisia oli ehkä jollakin tasolla osattu odottaa. Itse ainakin olin myös useassa eri yhteydessä ilmaissut mielipiteeni, että minusta koulut pitäisi sulkea. Silti oli hämmästynyt ja ehkä kuitenkin myös yllättynyt. Yllättynyt ehkä eniten siitä, että koulut suljettiin kokonaiseksi kuukaudeksi. Pidän kyllä tätä aikaa ihan oikeana. Kaksi viikkoa olisi ollut liian lyhyt aika, koska se on vasta koronan itämisaika.

Iltaan kuului valtava määrä whatsapp-viestejä, puheluita ja käytännön elämän suunnittelua. Ensimmäiset wilma-viestit koulun suunnalta tulivat jo illan aikana. Kaikesta näki, että opettajilla suunnitelmat olivat olleet jo hyvällä mallilla, eikä hallituksen esitys tullut yllätyksenä. Isompia oppilaita pyydettiin tulemaan kouluun seuraavana päivänä, jotta he saisivat vielä neuvoja etäopiskelua varten. Päätimme ottaa nuorimmaisen kotihoitoon päivähoidosta.

Tunnelmat ovat odottavia, ehkä jännittyneitäkin. Olemme tilanteessa, jossa ei  voi kysyä neuvoa kokeneemmilta, koska sellaisia ei ole.

Kesä mielessä

Tein eilen jotakin sellaista, jota en ollut tehnyt aikoihin, itseasiassa vuosiin: vaihdoin kukkiin mullat. Mistään valtavasta urakasta ei todellakaan ollut kyse, sillä sormet riittävät aivan mainiosti laskemaan taloutemme elävät kasvit. Siinä uutta multaa ruukkuihin kauhoessa ajatukset karkasivat väkisinkin kevääseen ja kesään. Ulkona ikkunan takana maisema oli ja on edelleen talvinen, kun vuodenaikaan nähden aika ohut lumipeite peittää maan. Mutta aurinko lämmitti mukavasti kasvoja ja sai kukkien vihreät lehdet näyttämään tavallistakin vihreämmiltä. Silloin muistin, miten keväällä luonnosta löytyy lukematon määrä erilaisia vihreän värin eri sävyjä, jotka sitten kesän edetessä tasoittuvat muutamaksi syvän vihreän eri sävyksi. 

Mieleen hiipi kesäkaiho. Kuinka mukavaa olisikaan mennä ulos ilman ulkovaatteiden pukemisen vaivaa. Miten hyvältä pihalla tuoksuu sateen jälkeen. Kuinka saunan jälkeen on mukava istua terassilla ja kuunnella kesäisen maalaiskylän ääniä, joita ei paljon ole. Ja parhaimpana kaikesta valo, jota riittää aikaisesta aamusta yöhön saakka. Valo, joka on joskus tuntunut jopa hieman ahdistavalta, mutta joka nykyään antaa virtaa, jaksamista ja mielen virkistystä. Koska talvi on ollut niin olematon, niin minun puolestani kevät saisi tulla ja jäädä.

Mullanvaihto toi kesäisiä ajatuksia ehkä siksikin, että samalla katselin ikkunasta pihan perälle viime syksynä valmistunutta kasvi-/kesähuonetta kohti. Siellä se odottaa, että saisi sisäänsä jotakin kasvamaan. En usko, että minusta mikään suuri viherpeukalo koskaan kuoriutuu, mutta jotakin pientä me sinne laitamme. Katsotaan, katsotaan. Ja nythän on aikaa suunnitella.

Terveiset hiihtolomalta

Kauniin auringonpaisteiset terveiset hiihtolomaviikolta! Tällä hetkellä Puron varresa yskii 3/7 ja kuumeilee 1/7. Perussettiä siis lomaviikolle. Perjantaita elellään ja tunnelma täällä kotosalla on juuri nyt rennon leppoisa. Koululaiset siivosivat koko talon, kun oma aikani meni pientä kuumepotilasta hoitaessa ja ruokaa laittaessa. Siivotussa kodissa onkin nyt hyvä ottaa rennosti, katsella tallenteita menneeltä viikolta ja tehdä juttuja, joista itse kukakin tykkää. Tällaiselle olemiselle ei vielä tällä lomaviikolla ole ollutkaan aikaa, sillä alkuosa hiihtolomasta kului partioleirillä. Oma osuuteni leiristä meni puolivaloilla ajamiseksi, koska kotona sairastettiin samaan aikaan, mutta oma nuoriso oli tyytyväinen viikon antiin ja toivottavasti muutkin kokivat samoin.

Lippukuntamme sai vieraita Romanian suunnalta, jossa meillä on ystävyyslippukunta. Leirin teemana oli kierrätys, jota lähestyttiin monesta eri suunnasta. Nuoret pääsivät näkemään mm. muovipullon koko kierron kaupan pull

onpalautuspisteestä siihen pisteeseen, jossa uutta juomaa pullotetaan kierrätysmuovista tehtyihin pulloihin. Leirin työpajoissa valmistuivat monenlaiset askartelut ja käyttöesineet kierrätysmateriaaleista. Ja erään illan muotinäytöksessä loistivat mallit päällään vaatteet ja asusteet, jotka olivat kaikki ostettu kirpparilta huikeaan alle 20 euron hintaan.

Vaikka Suomen talvi ei tänä vuonna ole parastaan antanut, saimme kuitenkin tälle viikolle lunta, pakkasta ja taivaalle tähtiä. Osa leirille suunnitelluista talvilajeista jouduttiin korvaamaan toisilla, mutta iltaisin lämpeni sauna ja avanto ja palju tarjosivat virkistystä ja rentoutusta sitä haluaville. Ja ilta illan jälkeen moni vieraistamme ja omista lippukuntamme nuorista suuntasi kulkunsa saunalle.

Nyt vieraamme ovat jo turvallisesti kotona. Leirin päättyminen ei suinkaan päättänyt yhteistyötä Romanian suuntaan, vaan nyt jatkamme partiossa yhteisten tehtävien parissa ja puolentoista vuoden kuluttua on toivon mukaan aika, jolloin täällä suunnalla pakataan laukkuja ja suunnataan vastavierailulle.

Tiedättekö sen tunteen, kun jollakin tavalla etsii suuntaa tai oikeita sanoja kuvaillakseen jotakin tilannetta tai tunnetta, mutta oikeita sanoja ei vain löydy. Ne pyörivät kielen päällä, mutta eivät suostu asettumaan sellaiseen järjestykseen, että ne ulos pääsisivät. Omalla kohdallani tällainen tilanne on olllut melkeinpä koko alkuvuoden. Päivät kulkevat, askelet soljuvat, mutta sanat pyörivät, eikä niitä osaa sanoiksi asettaa. 

Ja sitten yhtäkkiä törmäät jonkun toisen kirjoittamaan tekstiin, joka sanoittaa osuvasti kaiken sen, mille et itse ole sanoja löytänyt. Olen ennenkin hehkuttanut runoilija Elina Salmisen tekstejä. Jälleen kerran tämä sanankäytön rautainen ammattilainen osasi tiivistää muutamaan riviin, miksi tietynasteinen tyhjyys ja suunnattomuus ovat välillä tarpeen.

ILMAN NIITÄ PÄIVIÄ

JOTKA OVAT VAIN

TILAA ASKELTEN VÄLISSÄ

MAATA JOHON JALKA

EI LASKEUDU

EMME KOSKAAN

TAITTAISI MATKAA

SEURAAVALLE

NÄKÖALAPAIKALLE

- Elina Salminen-

Huikea ajatus lauantai-iltaan, että tämän kaiken suhmuroinnin keskellä olemme sittenkin matkalla näköalapaikalle!

Yskä pistää pieneksi

Kun yskä iskee, kurkkua kutisee ja nenä vuotaa, on elämä pätkän verran normaalia tympeämpää. Tavallinen talviflunssa ei ole mikään korona-virus tai musta surma, mutta kovasti se elämää kaventaa. Tavallisen arkiset kotityöt, joita yleensä ei edes erityisesti ajattele tekevänsä, tuntuvat yhtäkkiä lähes ylivoimaisilta voimainkoetuksilta. Ei tarvitse miettiä kuoriiko työläästi perunoita vai keittääkö suosiolla ruuaksi makaronia. Petaanko aamulla sängyn vai annanko olla? No tietenkin annan, illalla siihen taas kuitenkin nukahdetaan. Sitä laahustaa eteenpäin lökökalsareissa nenäliinapaketti toisessa ja kurkkupastillirasia toisessa kädessä ja yskii, yskii, yskii. Köh! Niisk!

Yskä pistää kaiken jotenkin sellaiseen minimaailmaan, johon ei  mahdu muuta kuin kahden köhimisen välinen aika. Pää ei suostu käsittelemään mitään vähänkään suurempaa asiaa ja jo pelkkä wilma-viestien tulva saa olon kumman ärtyneeksi. Mitä minua tämmösillä viesteillä vaivataan, kun yskin. Miten muu maailma kehtaa mennä eteenpäin, kun minä en juuri nyt pysy mukana. Minäminänimä. Sairastaessa minusta tulee pahantuulinen ja itsekäs. Oikein ärsyttävä ihminen

JVG:n pojat laulavat ikuisesta vapusta. Ulos katsoessa näyttää ennemminkin siltä, että ikuinen marraskuu on jämähtänyt paikalleen kuin täi tervaan. Sekään ei mieltä suuremmin piristä. Tosin mieheni tuossa äsken kommentoi ystävällisesti ulkonäköäni, että useamman päivän potemisen jälkeen näytän siltä kuin olisin viettänyt ikuista vappua jo pitemmän aikaa.

Mutta jotain hyvääkin tässä on. Kun ei jaksa, pysty eikä kykene, on kai sitten sama maata sohvalla. On tullut katsottua useampikin sellainen tallenne, joka on odottanut vuoroaan piktään. Yleensä vain tallennan ohjelmia ja unohdan sitten ne katsoa. Tytöille annoin eilen vapaat kädet ruuan suhteen ja söimme ulkona trangialla keitettyjä nuudeleita. Isoveli on kyydittänyt pikkuveljeä mönkijällä pitkin pihaa ja kumpikin on viihtynyt mainiosti. Ja tuleepa nukuttua kunnon yöunet, kun ei iltaisin huvita kupeksia ilmanaikojaan hereillä, tapa josta haluan pitää kiinni jatkossakin. Joten ei tässä oikeasti ole mitään hätää, kunhan tylsyyttäni rutisen.

Osaanpa taas arvostaa terveitä hetkiä.

Vuosi

On kulunut vuosi ja vähän päälle siitä, kun aloitin työt kodin ulkopuolella. Tässä ajassa uudenlainen arki on luonnollisesti löytänyt omat uomansa, mutta ajattelin kuitenkin kirjoitella muistiin joitakin niistä asioista, jotka ovat työn myötä eri tavalla kuin ennen.

Ryppyiset lakanat
Ennen silitin aina kaikki lakanat pesun jälkeen. Nykyään silitän ne, jos ehdin tehdä sen heti sen jälkeen, kun otan lakanat kuivumasta. En jemmaa niitä mihinkään odottamaan, vaan taittelen ne suoraan kaappiin, jos en ehdi silittää. Silittämisen sijaan saarnaan perheelle, että lakanat pitää kuivumaan laittaessa suoristaa mahdollisimman hyvin.

Oma aika
Työmatkaan minulla kuluu päivässä yhteensä reilusta tunnista puoleentoista tuntiin. Tämän ajan, jonka vietä autossa, voin periaatteessa käyttää miten haluan. Olenkin kuunnellut radiota oikein olan takaa, iltapäivisin voin soittaa jollekin tai sitten vain olen hiljaa omien ajatusteni kanssa. Iltapäivällä kotiin ajaessa on hyvä siirtyä työmoodista kotimoodiin, sillä kotiarki on edessä samantien, kun oven avaan. Nautin suuresti näistä rauhallisista ajomatkoista.

Etukäteen tehdyt ruuat
Tulen kotiin siten, että kaikilla on kova nälkä. Mikäli haluaa elää vaarallisesti ja saada kaikki pahalle tuulelle, niin tässä vaiheessa kannattaa jättää edellisenä päivänä ruoka tekemättä. Yleensä vältän tätä niin pitkään kuin voin ja siksi meillä syödään iltapäivisin lähes poikkeuksetta edellisenä päivänä tehtyä ruokaa. Välillä soitan matkalta kotiin ja pyydän lapsia laittamaan perunat kiehumaan tms., mutta kaikkein parhaiten alkavat ne illat, jolloin ruoka on lämmittämistä vaille valmiina jääkaapissa. Viikonloppuisin yritän paikkailla ja teen ruokaa, joka syödään samantien. 

Pyykkivuoret
Pyykkihuolto on suosikkikotityöni. Totuus on kuitenkin se, että illan aikana ei ehdi rajattomasti pestä pyykkiä ja välillä on iltoja, jolloin pyykkikonetta ei ehdi laittaa pyörimään ollenkaan. Arvelen, että pyykkikasat paljastavat ulkopuoliselle parhaiten, että meillä ei ole päivisin ketään kotona. Viikonloppuisin yritän tätä sumaa selvittää urakalla, mutta viikon aikana pestävää tuppaa kertymään.

Huono omatunto
Niin, ei siitä pääse mihinkään, että jonkin asteinen huono omatunto seuraa minua koko ajan. Huono omatunto lähinnä siitä, etten ole enää lasten arjessa niin paljon läsnä ja mukana kuin ennen. En ehdi tekemään heidän kanssaan asioita niin paljon kuin haluaisin, en ehdi pitää yhteyttä ystäviini niin usein kuin haluaisin (automatkoista huolimatta), en ehdi käydä omien vanhempieni luona niin usein kuin haluaisin ja moni, moni muu asia. Tiedän, että näin on monen muunkin työssäkäyvän kohdalla, mutta ei se mukavalta tunnu.

Omatoimisuus
On ehkä vähän puolueellista sanoa, mutta sanon kuitenkin, että tällä hetkellä meidän lapset (koululaiset varsinkin) ovat hyvinkin omatoimista porukkaa. Uuden arjen myötä heidän on ollut pakkokin ottaa entistä enemmän vastuuta omasta koulunkäynnistään ja muista menoistaan. Ja ilokseni olemme huomanneet, että tämä vastuunotto on onnistunut. Toki on aamuja, jolloin luistimet ovat jääneet kotiin, mutta vastaavasti sitten on niitä päiviä, jolloin luistimet ovat lähteneet kouluun mukaan, vaikkei kukaan niistä ole missään vaiheessa muistuttanut. Yläkoululainenkin on ehtinyt aamulinjuriin lähes joka aamu. Ja mikä parasta, tulen lähes joka päivä kotiin, jonka keittiö on siivottu!

Palkka
Olisi tekopyhää väittää, etten olisi iloinen kuukausipalkasta. Tietysti olen:D