Pitkästä aikaa täällä

Täällä olen, vaikka blogini kertaalleen jo lopetin tai ainakin asetin sen vahvalle tauolle. Lopettaessani kirjoittamisen tänne, jätin tietoisesti takaportin raolleen, koska eihän sitä koskaan tiedä. Niin kuin en tiennytkään. 

Blogin viimeisin postaus on viime vuoden lokakuulta. Kului syksy, kului talvi ja kevät. Elämä on rullannut melko tavalla entisiä uomiaan. Tuli kesä ja kesä kypsyttää ihmisen lisäksi viljan, punertaa marjat ja kasvattaa ajatuksia ja satoa. Tämän kesän melko kiireisessä tiimellyksessä huomasin toistuvasti ajattelevani kirjoittamista. Ajattelin kirjoittamista nimenomaan tänne. Mieleeni tuli ajatuksia ja huomioita ja huomasin miettiväni, miten kirjoittaisin niistä postauksen. 

Aikaisemmin ajattelin, että kirjoittaisin aina myös perheen kuulumisia ja se oli yksi syy siihen miksi lopetin. Varsinkaan teini-ikäisten lasten kuulumisia ei kirjoitella äidin blogiin. Nyt ajattelen, että tämä on aivan oma juttuni, minun maailmani ja minun kuulumiseni. Lapset omine elämineen sopivasti taustalla.

Aluksi ajattelin näiden ajatusten vain tulevan ja menevän, mutta eivät ne mokomat ole jättäneet rauhaan. Töistä kotiin ajaessa on ollut aikaa miettiä. Miksi en tekisi sitä, mitä selkeästi nyt kaipaan ja tarvitsen? Eihän tähän tarvitse ikuisuuksiin sitoutua. Mutta nyt joku vetää minua tänne ja ajattelin tätä kutsua seurata. Tervetuloa mukaan, jos vielä Puronvarteen tiesi löydät:)

PeePee

p.s. Heh! Näköjään voi aika monta kertaa kertoa lyhyen postauksen sisällä ajatelleensa tai miettineensä:D Omien laskujeni mukaan kahdeksan kertaa. Mietippä sitä!

Aika aikaa kutakin

 "Kun on aikansa mietttinyt.

On tuuminut ja päässänsä asia värkännyt.

Niin silloin tietää,

että nyt on aika.

On aika laittaa piste paikoilleen.

Päättää se, minkä tietää päähän tulleen.

Sillä viisaammat sanovat,

että uutta ei voi syntyä

vanhoilla kaavoilla."

Pitkään olen jo mielessäni tai paremminkin sydämessäni tiennyt, että tämä blogi nykyisessä muodossaan on tullut tiensä päähän. Järki on harannut vastaan, koska lopettaminen tuntui sen mielestä jollakin tavalla luovuttamiselta. Luovuttamiselta mistä, kysyi sydän. En tiedä, järki vastasi ja antoi asian olla. 

Halu ja tarve kirjoittamiseen ei ole hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, se on entistä suurempaa. Kirjoittamisen muoto on vain muuttunut sen verran paljon, että on löydettävä sopivampi tapa tuoda julki kaikki se, mitä mielessä liikkuu. 

Yli kahdeksan vuotta sitten aloitin blogin kirjatakseni ylös palasia perheemme elämästä. Niin tekivät siihen aikaan lukuisat muutkin kirjoittamisesta pitävät. Blogi oli eräänlainen julkinen päiväkirja. Mutta ajan kuluessa käy niinkin "yllättävä" asia, että lapset kasvavat ja minä heidän mukanaan. Aikoinaan oli luonnollista kirjoittaa kaikenlaisista arkipäivän sattumuksista, joita isossa lapsiperheessä riitti. Blogin perustamisen jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä lapsella ja lapsiperhearkea tulee riittämään useiden vuosien ajan. Mutta siellä lapsikatraan toisessa päässä on isoja, murrosikäisiä nuoria (tai lapsiahan he minulle aina tulevat olemaan). Kaikkein eniten minulla olisi tällä hetkellä kirjoitettavaa murrosikäisten nuorten äitinä olemiseta, mutta sitä en voi tehdä, en ainakaan tässä muodossa, jossa tätä blogia olen kirjoittanut. 

On eri asia kirjoittaa kolmevuotiaan hauskoista jutuista, haasteista ja elämästä kuin viisitoistavuotiaan. Hauskoja juttuja, haasteita ja elämää isolla eellä löytyy totisesti myös nuorten maailmasta, mutta sen ruotiminen ei enää tänne kuulu. Heillä on omat somekanavansa, joissa jakavat haluamiaan asioita, enkä halua kirjoittaa blogia niin, että pullautan osan perheenjäsenistä pois.

Minä kirjoitan tällä hetkellä paljon kynällä paperille. Nykyiset kirjoitukset ovat tämän postauksen alun kaltaisia lyhyitä ajatelmia, tajunnan virtaa ja runon tapaisia. Niitä tuntuu  nyt syntyvän. Olen ajatellut, että joitakin näistä kirjoituksista julkaisen blogin instagram-sivulla. Instagram on muutenkin se kanava, jota tällä hetkellä mieluiten seuraan, sillä monet blogit, joita olen vuosien ajan lukenut, ovat siirtyneet aika tavalla kokonaan siihen maailmaan. 

Instassa tämän blogin sivut löytyvät @kotoelamaapuronvarresa. Ne ovat julkiset, eikä lukemiseen tarvitse mitään kaveripyyntöjä esittää. Omat henkilökohtaiset instasivuni ovat yksityiset ja niihin pitää löytäää muita teitä kuin tämän kautta:)

Niinpä laitan tälle blogille pisteen. Toistaiseksi.

Voihan olla, että palaan tänne vielä kirjoittamaan. Mistä tietää, vaikka se tapahtuisi nopeammin kuin arvaankaan. Tai sitten perustan aivan uuden blogin nykyisille teksteilleni.

Kiitos tähän astisesta! Kiitos sinulle, joka olet lukenut ja jättänyt jälkeesi kommentin. Kiitos sinulle, joka olet tavatessame kertonut, että joku tietty kirjoitus on koskettanut sinua. Kiitos sinulle, joka olet käynyt täällä ja jatkanut matkaasi jälkiä jättämättä.

Lempeitä tuulia.

PeePee

Oma viikonloppu

On ollut melko poikkeuksellinen viikonloppu. Olen ollut yli vuorokauden aivan yksin kotona ja sitä ei tapahdu usein. Lauantaiaamuna muu perhe pakkaantui autoon ja suuntasiyhden yön reissulle mummulaan. On jännä tunne, kun jää yksin taloon, joka yleensä on täynnä ääniä ja elämää. Kuulee kaikkenlaisia ääniä, joita ei yleensä edes huomaa. Minulle kävi kuulemisen lisäksi myös niin, että rupesin näkemään asioita, joita en normaalisti näe, en ainakaan kovin hyvin.

Siinä vaiheessa, kun auton perävalot katosivat näkyvistä, minä rupesin näkemään kaikenlaista vähemmän mukavaa. Olin nimittäin ajatellut ottaa koko viikonlopun kohtuullisen rennosti, eikä suunnitelmissa ollut mitään suuria projekteja suuntaan tai toiseen. Mutta voi hyvänen aika miltä meillä rupesi näyttämään heti, kun jäin yksin! Yhtäkkiä tuntui siltä, että olisi suuri vääryys vain olla. Huomasin, että ikkunat ovat kipeästi pesun tarpeessa, muistin suunnitelleeni yhden varaston siivoamista jo pitkään ja leipoakin voisi. Rupesi tuntumaan siltä, että nyt jos koskaan täytyisi käyttää kaikki aika hyödyksi, koska saisin tehdä kaikki hommat juuri siinä tahdissa kuin haluaisin, eikä kukaan tulisi keskeyttämään minua. 

Seuraavaksi minua rupesi suututtamaan ja tunsin, miten ällöttävä marttyyrin kruunu alkoi kasvaa pääni päälle. "Tässä minä nyt olen yksin kotona ja sen sijaan, että voisin nauttia omasta, vapaasti viikonlopusta, minun TÄYTYY siivota." 

Onneksi minulla oli yksi sovittu meno lauantaille ja se oli kampaajalla käynti puolita päivin. Onneksi sen vuoksi, että kampaajalla oli pakko pysähtyä ja vähän miettiä. Istuin kampaajantuolissa ja  odotin väriaineen vaikuttamista. Katselin ikkunasta ulos syksyistä pikkukaupunkimaisemaa ja annoin ajatusten vaeltaa omia polkujaan. Jossakin vaiheessa tajusin, että kukaan ei käske minun siivota tai järjestellä tai tehdä yhtään mitään muutakaan kotona. Se olen minä itse, joka asetan itselleni määräyksiä ja vaatimuksia, ei kukaan muu. Se olen minä, joka sanoo, että minun on ensin jotenkin ansaittava oma vapaa-aikani ja vasta sen jälkeen minulla on lupa siitä nauttia. Ja silloin päätin, että nyt en kuuntele, mitä ääni päässäni huutaa. Nyt aion vain nauttia ja olla sen reilun vuorokauden, jonka yksin kotona vietän.

Ja niinpä nautin siitä, että sain käydä pitkästä aikaa kampaajalla. Sen jälkeen kiertelin muutamassa kaupassa hoitamassa pari asiaa ja sitten menin kotiin. Olin miettinyt, että lähdenkö illalla konserttiin, mutta päätin kuitenkin jäädä kotiin. Ruokaa en meinannutkaan itselleni laittaa, vaan hain jättiannoksen ranskalaisia ja kaikkia mahdollisia lisukkeita lähimmältä grilliltä. Ja jälkiruokana oli irtokarkkea, jotka olin valinnut vain ja ainoastaan omia makumieltymyksiäni vastaaviksi. Oi joi, miten hyvältä kaikki se maistui!

Olemista, telkkarin katselua, herkuttelua ja unta. Pyykkiä pesin, mutta se onkin kotitöiden mieluisuuslistalla kärjessä. Mainio viikonloppu! Ja tiedättekö, aion opetella peittämään vastaisuudessakin sen pääni sisällä kailottavan äänen, joka yrittää väittää, että vapaahetki pitää ensin ansaita raatamalla erityisen kovaa.

Syyskuun arkea ja partiomenoja

Kun auringon syksyiset säteet osuvat keltaisiin ja punaisiin lehtiin, ne hehkuvat kauniisti, aivan kuin niihin olisi syttynyt pieniä lamppuja. Tuuli suhisee ja välillä suorastaan ulvoo. Ensimmmäinen kunnon syysmyrskykin on jo koettu. Syyskuun alussa iltapäivälehden otsikot julistivat, että syyskuusta on tulossa normaalia lämpimämpi ja kuivempi kuukausi. No, eipä tainnut sääennustus ihan tietää mistä puhuu. Melkoisen määrän vettä on tämä kuukausi jo tähän mennessä maahan kaatanut.

Syyskuu on aina ollut mieluinen kuukausi. Kuulaat ja kirkkaat päivät, joissa on jo aavistus tulevan talven viileyttä, ovat kesähelteiden jälkeen tervetulleita. Ruohoa leikatessa voi jo miettiä, tarviiko enää montaa kertaa leikkurin perässä kävellä. Oma arvaukseni on, että vielä kertaalleen pitää piha leikata ja sitten on hyvä. Muistaakseni viime vuonna ruoho leikattiin viimeisen kerran aivan lokakuun alussa.

Arkisen aherruksen keskelle ovat tuoneet vaihtelua pienet, kivat tapahtumat. Partion puolesta syyskuuhun on mahtunut useampi retki. Vanhin tytöistä vietti yön metsässä ja itse nukuin elämäni ensimmäistä kertaa kahden nuoremman tyttöni kanssa kyläkoulun liikuntasalin lattialla. Koulu toimi aivan mainiona yöretkipaikkana pikkupartiolaisille.

Toisella kertaa kävimme partiolaisten kanssa retkellä vanhalla uhrilähteellä, joka sijaitsee ihan tässä omalla kylällä. Vaikka etäisyys lähteelle ei täältä Puron varresta ole kymmentä kilometriä, en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Ulkonäöltään lähde oli pieni ja vaatimaton, mutta oli mielenkiintoista miettiä, minkälaisissa tilanteissa lähteen apuun on turvauduttu.

Nimensä mukaisesti lähteelle on "uhrattu" rahaa, kampoja, neuloja yms. ja sen jälkeen luonnollisesti toivottu jotakin. Nytkin sen pohjalla näkyi muutama kolikko.  Uskotaan myös, että lähteen vedellä on parantavaa voimaa. Jäin miettimään, että onko aikoinaan ollut maantapa toivoa lähteeltä jotakin ilman sen syvempää tunnetta tai uskoa. Eli lähteelle annetaan uhri ja sen jälkeen toivotaa parasta. Vai onko lähteen apuun turvauduttu vasta viimeisessä hädässä, kun kaikki muut keinot on jo käytetty? Onko lähteelle uhrattu talouden viimeiset kolikot, jotta syksyn viljasato säästyisi tai kuolemansairas parantuisi vai onko lähteeseen heitetty ylimalkaisesti jotakin ja sitten toivottu suurpiirteisesti asioiden järjestyvän parhainpäin? Varmuudella sitä ei kai voi koskaa tietää, mutta sitä on hyvin mielenkiintoista pohtia.

Hei, hei kesä 2020

Elokuun viimeinen viikonloppu sanoo hyvästit kesälle. Ensi viikonloppuna on jo syyskuu. Täällä länsirannikolla kesän päättäjäisiä juhlitaan venetsialaisten merkeissä. Jossakin muualla vietetään muinaistulien yötä tai sitten ihan muuten vain laitetaan kesä pakettiin ja siirrytään kohti syksyä.

Meillä ei ole mitään joka vuosi toistuvia perinteitä kesän päättäjäisten suhteen. Yleensä olemme kotona, niin nytkin. Aikaisemmin tällä viikolla mietin, että josko lähtisimmme venetsialaisajelulle lauantai-iltana, mutta perjantaina iskenyt flunssa ratkaisi sen, että pysyimme kotona, ainakin valtaosa perhettä. Tämä aika on nyt sitä, että kaikenmaailman flunssat harmittavat tavallista enemmän. C-vitamiinin ja inkiväärin kanssa olen yrittänyt itseäni lääkitä ja nyt näyttääkin jo huomattavasti paremmalta. Josko tästä huomenna töihin selviäisi. 

Muutaman lyhdyn sytyttelin illalla pihalle ja se taitaakin olla ainut venetsialaisperinteeni. Mukavalle ne näyttivät pimeässä illassa. Vielä täytyy kuitenkin odottaa jonkin aikaa, että illat hämärtyvät kunnolla ennen kuin isommasti laitan lyhtyjä pihalle. Ja oikeastaan toivon vielä, että valoisat illat jatkuisivat.

Mitä sitten tästä kesästä jäi mieleen? Kuuma kesäkuu ja kylmä heinäkuu. Pitkästä aikaa tein iltatöitä ja ylipäätään palkkatöitä kesällä. Selvisimme uudenlaisesta elämän aikataulusta, jonka omat työni väistämättä perheen arkeen toivat. Tapasimme sukulaisia melko paljon, teimme lyhyitä pikkureissuja lähistölle ja vietimme esikoisen ihanat rippijuhlat. 

Kesän paras hankinta oli ehdottomasti kaasugrilli, jonka uumenissa valmistui ateria jos toinenkin. Vinkkinä kaikille grillaajille: avomaankurkku grillattuna  maistuu hirveälle. Mutta takana oli lämmin ajatus kasvislisäkkeestä grillatun kanan kaveriksi. Eihän sille mitään voi, että se meni grillaajalla sekaisin kesäkurpitsan kanssa:D

Ja kasvihuone, oi että! Sieltä on tullut satoa ja vielä enemmän hyvää mieltä. Nyt tiedän, ettei ensi kesänä kannata istuttaa kesäkurpitsaa sisälle kasvihuoneeseen. Se vie suhteettoman suuren tilan satoon nähden. Ehkä kokeilen sitä ulkona. Kurkkua laitetaan ensi vuonnakin, suuremmilla väleillä ja tomaatit istutetaan hieman toisella tapaa. Paljon olen oppinut.

Että tämmöinen kesä 2020. Koronakesä, jolloin kuitenkin saimme myös hengittää vähän kevyemmin koronakevään ja väljentyneiden rajoitusten suhteen.

Kesäarjesta arkiarkeen

Arki on alkanut. Siis se sellainen arki, jolloin iltaisin katsotaan seuraavan päivän kouluvaatteet valmiiksi, varmistetaan että repuissa ovat ne kirjat ja tavarat, jotka sinne kuuluvatkin ja kukin tietää noin suunnilleen seuraavan päivän aikataulut eli minne menee, mistä tulee ja mihin aikaan.

Tällaiseen arkiarkeen kuuluvat molempien vanhempien työt, kahden yläkoululaisen ja kahden alakoululaisen koulujutut sekä yhden päivähoitolaisen menot. Ja vaikka kesäarjen jälkeen kestää aina tovin totutella kouluarkeen, on siinä samalla jotakin tuttua, turvallista ja ennalta tiedettyä. Suurin muutos elämään on varmasti ollut meidän tuoreella seiskaluokkalaisella, joka aloitti uudessa koulussa, linja-automatkan päässä. Jotakin hän toki tiesi entuudestaan isoveljensä ja ystävän kokemusten kautta yläkoulun elämästä, mutta kyllä se hyppäys alakoululaisesta yläkoululaiseksi on jokaiselle meistä suuri. Onneksi kaikki on mennyt mukavasti ja koulu tuntuu sujuvan. Alakoululaisilla vaihtui molemmilla opettaja, joten uusia tuulia on ollut silläkin suunnalla.

Korona pisti näppinsä meidänkin koulun aloitukseen ja tuore tokaluokkalainen joutui suureksi harmikseen aloittamaan kouluvuotensa kaksi päivää muita myöhemmin (ja kun vielä viikonloppu sattui siihen päälle, niin odottavan aika oli to-del-la pitkä). Meidän kunnassa noudatetaan ohjeistusta, jonka mukaan pienistäkin flunssaoireista täytyy jäädä kotiin ja kouluun tai päivähoitoon voi mennä vain terveenä. Tämän vuoksi nenäänsä niiskuttava ja selkeästi flunssaoireinen neiti jäi kotiin, vaikka entisessä elämässä en olisi miettinyt hetkeäkään voiko hän mennä kouluun vai ei, ilman muuta olisi mennyt.

Ymmärrän tuon ohjeistuksen, että flunssaoireisena pysytään kotona. Ihannetapauksessa tämä johtaa siihen, että isossa mittakaavassa väki pysyy paljon terveempänä kuin yleensä. Mutta jokatapauksessa niitä flunssia tulee ja menee. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka saa flunssan ja sen parannuttua yskii 3-4 viikkoa vähintään. Jokainen koululainen sairastaa kouluvuoden aikana muutaman flunssan, päivähoitoikäisistä puhumattakaan. En voi kieltää, etteikö ajatus jatkuvista poissaoloista hieman hirvittäisi. Omassa työssäni poissaolo tarkoittaa vääjäämättä sitä, että työkaverit tekevät minunkin hommani eli aiheutan heille lisätyötä olemalla poissa. Mitä useampi lapsi, sitä suurempi on vanhempien työstä poissaolojen määrä tulevan talven aikana. Ei tunnu hyvältä ajatukselta, että joka ilta arvotaan kuka jää kotiin ja kuka jää kotiin jäävää hoitamaan. Mutta sellaista se taitaa tuleva kouluvuosi olla. Ja toki tilanne on kaikille sama eli siinä mielessä toivon ja uskon, että esimerkiksi työnantajilta löytyy joustoa ja ymmärrystä poissaolojen lisääntymiseen. Mutta kai se raja jossakin tulee vastaan? 

Yritän tehdä omalla kohdalla parhaani eli pysyä mahdollisimman terveenä. Pesen käsiä, syön vitamiineja ja koitan olla palelluttamatta itseäni. Jos/kun flunssa iskee, pysyn kotona ja lepään, niin jospa sen kestokin sillä lyhentyisi.

Jos säätietoja on uskominen, niin tähän viikonloppuun taisivat jäädä tämän kesän helteet. Helteitä en jää ikävöimään, mutta syksyn hiipiminen niin ulos kuin sisällekin saa aikaan monenlaisia mietteitä. Toisaalta oikein mukavaa, että syksy tulee. Vuodenajoista syksy on oikeinkin lähellä sydäntäni. Mutta toki on myös haikea olo siitä, että vähitellen on päästettävä kesästä irti. Vielä se viipyy, mutta astuu taka-alalle pikkuhiljaa.

Tällä viikolla sytytytin ensimmäisen kerran kynttilät sitten viime talven. Lauluyhtyeemme treenit koostuvat joululauluista, joten tunnelmaan sopivat myös kynttilät iltakahveilla. Tänään keskimmäinen tytöistä poimi pihlajista kimpun pöytään ja kaveriksi laitoin kulhon täydeltä omenia, jotka ystävällinen tuttava lahjoitti. Kunhan täällä sisällä vähän viilenee helteiden jälkeen, niin ripottelen kynttilöitä enemmänkin esille.

Hyvää viikonlopun jatkoa!

Lorkkimassa

Edellisen postauksen puutarhakierroksen jälkeen kävimme pienellä reissulla lasten toisessa mummulassa. Siellä kävimme "lorkkimassa" lasten tädin kanssa, joka oli hankkinut itselleen ison ja voimakkaan magneetin. 

Lorkkimisen idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan etsiä vedestä metalliesineitä. Tietysti jokainen meistä halusi uskoa löytävänsä jotakin suurta, mahtavaa ja etenkin arvokasta, vaikka tuskin Keski-Pohjanmaan matalat joet kovin suuria aarteita pohjassaan hautovatkaan.

Aurinko paistoi sunnuntaiaamuna lähes pilvettömältä taivaalta, kun kävelimme kaunista puistotietä pitkin joen rantaan. Magneettiin oli kiinnitetty pitkä köysi, jonka jokainen heitti vuorollaan jokeen. Loiskahdusta seurasi jännittynyt hiljaisuus, jonka aikana magneetti painui pohjaan. Sitten ei muuta kuin köysi kiskotaan ylös ja toivotaan, että  magneettiin olisi tarttunut jotakin. Ja ei muuta kuin uusiksi vähän eri kohtaan, kun/jos ensimmäinen heitto ei tulosta tuonut.

Edellisenä iltana esikoispoika kävi lorkkimisreissulla tätinsä ja setänsä kanssa. He löysivät muutamia pattereita. Meillä oli köyhempi reissu, sillä matkaan ei lopulta tarttunut yhtään mitään. Kerran magneetti jämähti oikein kunnolla kiinni ja hetken luulimme jo, että nyt satimeen jäi vähintäänkin pyöränrunko, heteka tai jokin muu iso rautaesine, mutta magneetti olikin jäänyt kiinni sillan alla, veden alla piilossa olevaan rautaputkeen. Se ottikin hetken aikaa, että saimme magneetin siitä putkesta irti.

Lopulta jouduimme lähtemään takaisin mummulaan tyhjin käsin. Mutta olihan meillä hauska lorkkimisretki. Ehkei se saalis ollut kuitenkaan tärkeintä. Tai no... en kyllä olisi pistänyt pahakseni, vaikka olisimme löytäneetkin jonkun ikiaikaisen korun tai vanhan vaakunan tai jonkun taikaesineen tai vanhoja rahoja tai.... Pitää mennä seuraavalla kerralla uudestaan.