Hyvää ensimmäistä adventtia!

Rauhallista ja levollista ensimmäistä adventtisunnuntaita jokaiselle tätä blogia lukevalle! Ensimmäinen adventti on virallinen alku siinä joulumatkassa, joka  nyt alkaa ja päättyy jonnekin loppiaisen tuntumaan, jolloin joulukuusi viedään pois ja koristeet saavat väistyä sydäntalven ja alkavan kevään odotuksen tieltä.

Itselläni ensimmäiseen adventtiin ja sen ympärille kuuluu monenlaisia pieniä juttuja, jotka yhdessä tekevät siitä yleensä varsin tunnelmallisen ja mukavan joulumatkan aloituksen. Tänä vuonna kaikki ei  mennyt samalla tavalla kuin muutamana edellisenä vuonna, mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitinkin, niin joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa. Varmaa on se, että joulu tulee. Joulumatkan eri vaiheet voivat vaihdella suurestikin.

Ensimmäinen etappi, joka yleensä omaan joulumatkaani kuuluu, jäi tänä vuonna tykkänään pois. Minulla on useana vuonna ollut tapana valvoa ensimmäistä adventtia vastaavana yönä siihen saakka, että Jouluradion ensimmäiset Hoosiannan sävelet kajahtavat ilmoille puolenyön aikaan. Se on ollut minun oma jouluhetkeni: teekuppi ja Jouluradion Hoosianna. No, eilen olin siihen aikaan untenmailla. Olin ollut jo pitkään. Ei puhettakaan, että minusta olisi ollut valvojaksi puoleen yöhön saakka. Hoosiannaa pääsin kuitenkin laulamaan tänään perhekirkossa. Ja muutenkin tänä viikonloppuna on laulettu joululauluja paljon. Eilen illalla kokoonnuimme sukulaisporukallla laulamaan joululauluja lasten isomumpin ja vaarin luokse. Tädeille kiitokset järjestelyistä! Oli mukavaa ja oikein jouluisaa:)

Monena adventtina olen keittänyt perheelle joulupuuron aamupalalle. Sekin on mukavaa hommaa rauhallisessa talossa, joululaulujen soidessa. Niin jäi tekemättä sekin tänä vuonna, mutta ihan tarkoituksella. Tiedossa oli, että perhekirkon jälkeen on seurakunnalle tarjolla joulupuuroa, joten mitäpä sitä sitten kotona keittämään. Hyvältä maistui ja onhan se aina kiva päästä valmiiseen pöytään.

Adventin aamuun kuului tänä vuonna partiolaisten adventtikalenterin avaaminen ja lapset saivat pienet adventtipussit. Porukalla katsoimme vanhoja Tonttu Toljanterin joulukalenterin jaksoja. Voe mavon silimä! Ei ole Tolijanterin voittanutta:)

Hyvää joulumatkaa jokaiselle! 

Talvihorros

Ennalta suunnittelemattomasta syystä näyttää siltä, että tämä blogi vaipui jonkinlaiseen talvi- tai ainakin marrashorrokseen. Mutta sellainen blogi kuin on kirjoittaja, eikä allekirjoittanutta ole viime aikoina voinut liiallisesta aktiivisuudesta syyttää. Taudin kuvaan sopii, että tännekään ei ole uutta tekstiä aikoihin syntynyt. Mutta niin kuin alikersantti-täti suorasanaiseen tapaansa totesi: eivät ne terveille sairaslomaa kirjoita. Täällä ollaan siis painittu aikamoisen väsymyksen kourissa. Kaikki mitä olen saanut tehtyä, on tuntunut tapahtuvan kuin hidastetussa filmissä ja välillä on olo ollut sama kuin sillä, joka seisoo asemalla ja juna toisensa jälkeen porhaltaa ohi, mutta itse ei vaan saa aikaiseksi ponkaista kyytiin.

Mutta eiköhän tämä olotila jossakin vaiheessa reippaammaksi rupea. Rautatablettien ja vitamiinien avulla päivä kerrallaan. Ja samalla tässä on saanut hyvän opetuksen siitä, että asiat hoituvat myös silloin, vaikkei kaikkea mielessä olevaa hommaa teekkään. Jos yhtenä päivänä ei jaksa muuta kuin tehdä ruuan perheelle, niin mahdollisesti seuraavana on virtaa jo imurointiin (tai ehkä sitä seuraavana) ja sehän kuulostaa jo oikein hyvältä. Muu perhe ansaitsee ison kiitoksen, sillä minun ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa kaikkea yksin, vaan jokainen tekee osaamisensa ja jaksamisensa mukaan yhteisiä hommia.

 Ja ihanaa on, että tuo pieni potkija tuolla mahan puolella kasvaa ja voi hyvin. On muuten aikamoinen myllääjä. Liekö aika kullannut muistot, mutta minusta tuntuu, etteivät muut lapset ole odotusaikana tuollaista elämää pitäneet:) Ei silti, että se minua haittaisi. Tiedän, että noita potkuja tulee vielä ikävä, joten nyt on aika nauttia niistäkin.

 Pikkuvaatteita olen vähän kerrassaan laitellut laatikoihin valmiiksi. Muu varustelu vauvaa varten on vielä aika alkutekijöissään. Joulun jälkeen sitten, ei tässä vielä kiirettä.

Ja niin, se joulu. Ajatella, että tänään on jo ensimmmäisen adventin aatonaatto. Jouluvalot on ripustettu ja mieli on valmis loppuvuoden tunnelmalliseen juhla-aikaan. Joululauluja on tullut kuunneltua jo aika paljon ja ensimmäiset glögit on juotu. 

Mitään stressiä en aio hankkia. Joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa.

 Se tehdään niillä voimilla kuin kulloinkin sattuu olemaan ja ilman mitään tekemistäkin se tulee, onneksi.

Levollista adventtiviikonvaihdetta!

 

 

Talven ensimmäiset

Arjen vilistäessä aamusta iltaan ja päivästä toiseen, 

moni asia on tapahtunut ensimmäistä kertaa tälle talvea.

Ensilumi toi tullessaan kaikki lasten talveen kuuluvat riemut:

ensimmäinen mäenlasku

ensimmäinen lumienkeli

 

ensimmmäinen luistelukerta

ensimmäinen tontulle tarkoitettu kirje,

 lyhtyyn piilotettuna

 

Kunnon talvi marraskuussa on ollut viime vuosina harvinaista herkkua. 

Ensi viikon lämpöasteet todennäköisesti siirtävät talven lopullista tuloa,

 mutta tällainen pieni alkupala talvesta on ollut virkistävää.

 

 

Uuden alun tuntu

Samalla, kun kalenterista kääntyi uusi kuukausi, maahan satoi ensilumi. Meille tämä oli jo toinen kerta ensilunta, kun sitä lajia saimme maistaa (osa ihan konkreettisestikin) jo syyslomalla Savon suunnalla. Mutta nyt sai Puron varsikin ensimmäisen valkoisen verhonsa tälle syksyä. Aika näyttää kuinka monta kertaa lumi sataa ja sulaa ennen kuin jää lopullisesti paikoilleen. Tulevan viikon säätieto näyttää pakkaspäiviä ainakin toistaiseksi, mutta itse en usko, että talvi tästä vielä täysillä alkaa. Niin monta joulukuuta on viime vuosina vietetty lämpöasteiden keskellä, että veikkaan tämän vuoden jatkavan samaa perinnettä.

 

Jokohan puutarhakalusteet voisi viedä varastoon...?

Mutta vaikkei lumi nyt maahan pysyvästi jääkään, niin olihan sitä ensilumen kuorruttamaa maisemaa mukava katsella. Aamulla valkeuden vain aisti ikkunan läpi pimeää tuijottaessaan ja vähitellen päivän valjetessa maisema kaunistui kaunistumistaan. Jollakin tapaa lumen ohuesti peittämä maisema toi mieleen uuden alun. Sen, miten uudella ja puhtaalla voidaan peittää vanha ja likainen. Ja tätä uuden alun tuntua tietysti lisäsi vielä se, että tänään aloitettiin uusi kuukausikin.

Eilisen sanomalehdessä oli kirjoitus marraskuun hyvistä puolista. Hassua sinällään, että semmoisiakin artikkeleita kirjoitetaan, vaikkkakin pilke silmäkulmassa. Ei kai se ole marraskuu muita kuukausia kummempi, mitä nyt vähän räntäsateisempi, pimeäpi ja loskaisempi kuin muut. Eräänlainen perheen mustalammas kaikkien muiden kuukausien joukossa. Oikein hyviä hyviä puolia oli tähän kuukauteen kuitenkin löydetty. Ehkä paras niistä oli Kaj Kunnaksen oivallus: "Turvallisuus. Meillä sataa vettä, räntää ja lunta, mutta ei pommeja. Se on suomalaisen marraskuun kaikkein paras ja positiivisin puoli, jonka muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta."

 

Ja taitaa tämän muistaminen saada kiitollisuuden lisäksi katseen kohoamaan omaa kotiterassia pidemmälle myös. Käsi sydämellä, osaammeko olla kiitollisia siitä, että taivaalta sataa pelkkää räntää? Otammeko sittenkin pommittoman taivaan itsestäänselvyytenä? Etuoikeutena, joka jotenkin "kuuluu" meille? Itselläni ei ainakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa näiden kysymysten äärellä.

 

Sateista perjantai-itaa

Vetää sataa oikein lotisemalla ja ulkona on mustaakin mustempaa. Tämän vuoden lokakuussa ei sateen ääniä ole juurikaan kuulunut, on ollut mahtavan kuivaa ja hyvät säät muutenkin. Joten kyllä sitä mukaan pitää mahtua muutama sateinenkin ilta, syksyä kuitenkin eletään. 

Tuntuu hassulta, että samalla kun kuuntelen sateen lotinaa ulkona, ei ole kuin pari päivää siitä, kun rakensimme tyttöjen kanssa alkavan talven ensimmäisen lumiukon Sanni-serkun iloksi Savontätin pihamaalle. Nyt on kuulemma sekin lumiukko saanut päälleen vesisadetta jo sen verran, ettei jäljellä ole kuin luuta ja porkkananenä. Täällä kotosalla Puronvarresa ei lunta vielä ole satanut olllenkaan.

Samalla kyläreissulla  kokeilin, vieläkö  muistuu mieleen muutaman vuoden takaiset opit havukranssin teosta. Materiaalin hankinta oli helppoa, kun havuja löytyi pihapiiristä vaikka kuinka paljon. Ja kyllä ne opit vielä muistissa olivat. Tämmöinen kranssi syntyi Savontätin oveen:

Itselleni voisin tehdä myös samanlaisen kranssin ulko-ovea koristamaan. Tänään laitoin pienet "pimeän-karkotus-valot" terassille, johon olin kerännyt kuusenoksia ruukkuun jo aiemmin. Kranssi olisi niille hyvä pari.

 

Torstaina iltapäivällä saimme tyttöjen kanssa Norjan matkalaisetkin kotiin. Paljon oli kilometrejä kertynyt auton mittariin, mutta reissu tuli onnellisesti tehtyä. Maisemat olivat olleet odotetusti hienoja.

Ja kivoja tuliaisiakin saatiin. Erityisesti nämä joululehdet lämmittivät mieltä:) Niitä onkin ollut hyvä selata, kun kuitenkin vähän joka välissä pitää huilata hetken aikaa. Muutamia herkullisen näköisiä leivontaohjeitakin lehdistä löytyi. En vain tiedä löytyisikö minusta niin paljon viitseliäisyyttä, että ryhtyisin niitä oikein huolella norjasta ja ruotsista itselleni kääntämään. Mukava näiden parissa on kuitenkin fiilistellä.

Hyvää alkanutta lokakuun viimeistä viikonloppua jokaiselle!

 

 

 

Pyhäaamua

Pimeys pitää vielä pihalla valtaa toista tuntia. Perjantai-iltana sytytetyt kynttilätkin ovat yön aikana sammuneet. Keittiöön sytytyin itselleni iloksi aamukynttilän ja nautin rauhallisesta pyhäaamusta, kun kaikki muut vielä nukkuvat. Nämä ovat minun hetkiäni. Oikeastaan tähän tunnelmaan kuuluisivat vielä taustalla soivat joululaulut, mutta niiden suhteen maltan mieleni (vaikka aika monesti olen jo meinannut joululevyt esille nostaa). Niin kauniita kuin ne ovatkin ja niin jouluihminen kuin olenkin, tiedän kyllästyväni joululauluihin jo ennen joulua, jos alan kuuntelemaan niitä lokakuussa. Joululehtiä sen sijaan olen selaillut ja fiilistellyt jo hyvän aikaa;) Niihin en ainakaan aikaisempina jouluina ole kyllästynyt.

 Ensimmäinen tämän kauden joululehtikin tuli ostettua. Ihan mukavaa luettavaa, vaikkakaan mikään "joulupommi" tuo lehti ei ollut.

Koululaiset ovat aloittaneet syyslomansa. Minullakin piti olla syysloma ja tavallaan onkin, vaikka se vaihtui jo viime viikon aikana sairasloma nimikkeeseen. Mielessä oli jälleen kerran aikamoinen lista asioita, joita syysloman aikana olisin halunnut tehdä. Nyt taitaa jäädä tekemättä, mutta asiat toki tärkeysjärjestyseen. Ei täällä missään elämän ja kuoleman rajalla maata, mutta jos voimat ovat poissa niin ne ovat poissa ja silloin on pakko ottaa iisimmin, kun oikein muuhunkaan ei voimat riitä.

Yritin eilen päästä helpolla ruuanlaitossa ja laitoin kaalilaatikon leivinuunin lämpöön muhimaan. "Mikä hirveä täällä haisee?"  ja "Onko tuota pakko syyä?"-kysymykset saivat nostamaan kattilan hellalle ja keittämään makaronia lisäksi. En minäkään lapsena kaalilaatikosta tykännyt, enkä edes tosissani uskonut, että sitä kukaan suostuu maistamaan. Oppivat aikanaan, että se on tosi hyvää. Niin minäkin opin:)

Puron varren miesväki lähti eilen syyslomareissulle Norjaan, alikersanttitätiä moikkaamaan. Siinä tavaroita pakatessamme ja kotipihalla auton perälle vilkuttaessamme tuli mieleen, että onko tässä esimakua meidän tulevien vuosien loma-ajoista. Siis siitä, että enää ei lomia vietetä automaattisesti kaikki samassa paikassa. Monestakin eri syystä on tehtävä valintoja ja jaettava reissuvuoroja. Vauvan synnyttyä talvella meillä vaihdetaan taas reilun parin vuoden tauon jälkeen vaippoja ja samaan aikaan ovella kolkuttelee alkava murrosikä omine juttuineen. Elämänvaiheet ja mielenkiinnnon kohteet siis vaihtelevat, samoin pankkitilin saldo, joka kuitenkin on aika määrävässä roolissa silloin, kun reissuja suunnitellaan. Vahvasti uskon myös siihen, että edelleenkin meidän lomat tulevat olemaan varsin kotipainotteisia. Toistaiseksi kukaan ei ole niistäkään valittanut (mutta se tilanne tulee luultavimmin lähivuosina muuttumaan). Mutta nyt vain odotellaan kuvia Ruotsista ja Norjasta, jahka nyt ensin selviävät Vaasasta Uumajaan ilman pahempia syysmyrskyjä.

Hyvää syyslomaa jokaiselle, jolla sellainen on! Mukavaa pyhää kaikille! 

Omassa olohuoneessa voi ottaa myös rennosti.

 

 

Välkkykää

En pidä juuri koskaan sellasista blogipostauksista, joissa sormi ojossa opetetaan ja neuvotaan kanssaihmisiä elämän jalossa taidossa. Aika usein sellaisista postauksista välittyy tausta-ajatus, että blogin kirjoittaja uskoo edustavansa jotenkin fiksumpaa kantaa tai mielipidettä verattuna oletettuun kohderyhmään. Ja jos ei nyt aivan suoraan, niin kohtuullisen epäsuorasti kuitenkin annetaan ymmärtää, että jokaisen kunnollisen kansalaisen tulisi olla ja toimia samalla tavoin kuin blogin kirjoittaja.

No, tässäpä tulee nyt juuri sellainen ärsyttävä, sormi ojossa tehty postaus, jonka tarkoitus on tuoda esille ihan avoimesti, että tämän blogin kirjoittaja pitää aika urpona jokaista, joka toimii toisin. Tapahtumat sijoittuvat viikon takaiseen perjantai-iltaan, jolloin pimeys peitti jo maan ja sumuakin esiintyi.

Lähdimme nimittäin viettämään viikonloppua Kolmen maakunnan mummulaan. Harvoin on meillä niin innokkaasti ja omatoimisesti perjantaina siivottu kuin mitä viime perjantaina koululaiset siivosivat. Hyvänä motivaattorina toimi juurikin tuo odotettu reissu mummun ja tutan luo. Pimeä ehti kuitenkin tulla ennen kuin matkaan päästiin ja tällä matkalla teimme havaintoja, joita oli itseasiassa aivan liikaa. Nimittäin: aikamoinen määrä kanssakulkijoita ei ollut havainnut, että on syksy ja iltaisin on pimeää. Tai sitten heidän ajatuksensa olivat vielä niin kesäajassa (jota toki on jäljelläkin vielä reilun viikon verran), ettei ajatus jonkinlaisesta HEIJASTIMESTA ollut käynyt mielessäkään. 

Valitettavan paljon ajoime sellaisten jalankulkijoiden ohi, joilla ei ollut yllään minkään valtakunnan heijastimia. Ei pieniä, ei isoja, ei edes mitään heijastavaa nauhaa tuulihousujen lahkeessa. Ja jos tästä jotakin hyvää pitää löytää, niin saimme monta kertaa näyttää lapsille ihan konkreettisesti miten huonosti autosta huomataan pimeässä liikkuva kävelijä, jos yllä ei ole muuta kuin tumma tuulipuku. Ne muutamat valistuneet yksilöt, jotka olivat löytäneet päällensä heijastinliivin tai irrallaan heiluvan heijastimen, erottuivat pimeässä todella edukseen. 

Ja huomasimme myös, että jo aivan pienikin heijastin on paljon parempi kuin ei heijastinta ollenkaan, heijastinliivi on tosi hyvä ja paras näyvyys oli eräällä naisella, jolla oli yllään heijastinliivi ja lisäksi vielä hihassa heiluva heijastin. Pyöräilijöillä tilanne oli siinä mielessä edes vähän parempi, että oman heijastimen unohtuessa kotiin, pyörässä on yleensä valmiina heijatimia, jotka näkyvät.

Onneksi mitään todellisia vaaratilanteita ei syntynyt, mutta me saimme hyvän oppitunnin siitä, että turhaan ei sanota heijastimen olevan halpa henkivakuutus. Sitä se todella on. Pienimpiä heijastimia (jotka nekin näkyivät pimeässä ihan ok) saa ilmaiseksi jokaisesta pankin tai vakuutusyhtiön konttuurista, joten tämä heijastinasia ei voi olla rahakysymys kenellekään, eivätkä paremmin näkyvät liivitkään montaa euroa kustanna.

Eli summa summarum: vaikka tämä kirjoitus on ärsyttävän opettavainen, hieman holhoava ja toisin toimivia leimaava, niin käytä heijastinta siitä huolimatta, kiitos!

 Autoilija kyllä väistää, mutta autoilijan on ensin nähtävä ketä ja missä väistää.