Illan pimetessä taivaalta vihmoo räntää.

Kuvien kautta voin palata viime sunnuntaihin,

jolloin aurinko paistoi ja taivas oli huumaavan sininen.

En muista, että olisin koskaan marraskuussa 

nähnyt noin mahtavan sinistä taivasta 

ja kaunista auringonpaistetta. 

Ulkona ollessa olo oli aivan epätodellinen:

vaikka tiesi, että on marraskuu, 

silmät kertoivat maiseman näyttävän helmikuiselta.

Tänään annoin "jouluminälleni" luvan nousta ihan kokonaan esiin

ja laitoin tyttöjen suosiollisella avustuksella jouluvalot ikkunoihin.

Kyllä se taas vuoden jälkeen näyttääkin kauniilta ja tunnelmalliselta.

Kotokylällä kulkiessa huomaa, 

että aika moni muukin on jo kaivanut valosarjoja esille 

ja pikkuhiljaa valopilkut pimeydessä lisääntyvät ja lisääntyvät. 

Oli hauska huomata, että lapset muistavat monia asioita menneistä jouluista.

Jouluvalot piti asettaa samoihin ikkunoihin kuin viime joulunakin, 

koska "sillälailla ne on aina ollu, ne kuuluu nuin".

Muitakin joulukoristeita muisteltiin ja lupasin loppuviikosta kaivaa koristelaatikot esille.

Pitäisi kuulemma päästä rakentamaan tonttukylää 

(= kaikki tontut järjestetään takkahuoneen takanreunalle ja siellä niillä leikitään. 

Ei puhettakaan, että niitä voisi asetella nätisti jonnekin muualle, 

vaikka sitäkin aina yritän. )

Samoina toistuvat asiat tuovat turvallisuutta ja järjestystä maailman kaaokseen.

Kyllä minustakin tuntuisia oudolta,

jos lapsuudenkotini joulutähi 

(joka ei kylläkään ole enää sama kuin lapsuudessani 

ja sekin oli jo kyllin kamalaa, 

kun se vanha hajosi ja oli pakko ostaa uusi) 

ripustettaisiin johonkin muualle kuin tuvan suurimpaan ikkunaan 

(se on ollut siinä AI-NA).

Ai niin, en ole kyllä asunut lapsuudenkodissani enää aikoihin,

mutta siitä huolimatta valaistu joulutähti kuuluu tuvan isoon ikkunaan. Piste.

 Viikko vierii, vierikäämme sen mukana!