Pullapäivä

Kun on elänyt lapsuutensa kodissa, jossa tuoksui tuore pulla usein, sitä kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei tarjoa omille lapsilleen sitä samaa. Sillä mikään ei ollut niin mukavaa kuin tulla koulusta kotiin ja jo pihalle haistaa, että äiti oli leiponut pullaa. Tykkään leipoa ja leivonkin aika usein, mutta yleensä kaikkea muuta kuin pullaa. Kynnys suklaapiirakan tekoon tai sämpylöiden pyöräytykseen on varsin matala, mutta ruetaampa puhumaan pullan leipomisesta, niin johan keksin suut ja silmät täyteen erilaisia syitä, miksi juuri tänään en sitä voi leipoa.

Yksi tekosyy lienee se, että pullan leipomiseen menee jonkin verran aikaa. On helpompaa leipasta piirakka tai joku muu sellainen leivonnainen, jota ei tarvitse kohottaa. Jos olen yksin kotona lasten kanssa, tuntuu hankalalta ryhtyä sellaiseen leivontaan, jossa parhaan lopputuloksen saa silloin, kun sen voi hoitaa yhtäjaksoisesti, ilman keskeytyksiä alusta loppuun. Tiedän tosin aika monta äiti-ihmistä, joilta onnistuu mainiosti sekä vauvan hoitaminen että pullan leipominen, joten tämä tekosyy ei välttämättä päde muihin kuin minuun. 

Tänään kuitenkin tuollaiseen keskeytyksettömään leivontaan oli mahdollisuus, kun iskämies oli kotosalla, eikä mikään remonttitarve hönkinyt niskaan. Olipas pitkästä aikaa varsin rentouttavaa leipoa, kun ei tarvinnut samalla huolehtia mistään muusta. Kesän remonttijaksolla kotihommat suunniteltiin niin, että iskämies pystyi tekemään hommia pesuhuoneessa rauhassa ja minä sompailin sitten muiden kotitöiden parissa. Silloin oli paras leipoa vain jotakin nopeaa ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kesän leipomiskerrat voi laskea yhden käden sormilla. Nyt kuitenkin upotin kädet taikinaan ja paras kiitos oli "saako ottaa vielä toisenkin?"-kommentit, tietenkin.

Lämmintä pullaa ja kylmää maitoa. Rohkenen suositella lääkkeeksi myös tilapäiseen ärsytykseen ja harteita painaviin kuormiin. Ei poista elämän ongelmia, mutta tekee ne jotenkin helpommiksi kohdata.