Kesän mielenkiintoisin viikonloppu

Otsikko on siinä mielessä aika uskalias, koska rohkenen ihan tosissani väittää, että olen viettänyt kesän mielenkiintoisimman viikonlopun jo tässä vaiheessa. Mutta ihan aidosti olen tätä mieltä. Toivon, että kesän mittaan tulossa olisi lämpimiä, ihania, hauskoja, rentoja ja letkeitä viikonloppuja, mutta tuskin toista näin mielenkiintoista on luvassa.

Vietimme viikonloppua Ilomantsissa, pitkän ajomatkan päässä kotoa. Koululaisille pyysimmme perjantain vapaapäiväksi ja ajelimme Savon tädin kautta Itä-Suomeen. Emme olleet matkalla yksin, sillä perjantaina Ilomantsia kohden suuntasi auto jos toinenkin, kukin omalla aikataulullaan ja omilla reiteillään. Määränpää ja matkan tarkoitus oli kuitenkin kaikille sama: viettää yhteinen viikonloppu sukulaisten kesken, mukana ihmisiä neljästä sukupolvesta. Kirjaimellisesti meidän noin 30 hengen porukkamme koostui  ihmisistä vauvasta vaariin, ikäjakaumalla 0-93 vuotta.

Ilomantsissa käytiin jatkosodan isoja taisteluita ja näissä taisteluissa oli mukana myös meidän vaari. Pölyävien metsäteiden varsille on pystytetty muistomerkkejä sodan eri vaiheista ja sotaan osallistuneiden eri ryhmien muistolle. Vaari palveli Hämeen ratsuväkirykmentissä ja yllä oleva muistomerkki on tälle rykmentille pystytetty. Vaarin tokaluokkalaiset lastenlastenlapset laskivat kukat muistomerkin juurelle.

Kiersimme autoletkana nämä kaikki muistomerkit. Pysähdyimme jokaisen kohdalla ja vaari kertoi meille sota-ajoista. Hän oli 18 vuotta täyttänyt nuorukainen, kun joutui omalta osaltaan mukaan. Kuulimme yöllisistä vartiovuoroista, jolloin venäläisten kuulopartio oli niin lähellä, että pimeydessä kuuli jokaisen kengän alla katkenneen risun äänen. Muuta ei voinut tehdä kuin olla itse hiljaa omalla paikallaan. Ja aivan kuin eilistä päivää muistellen vaari saattoi todeta ohi kulkevasta tiestä, "ettei tämä tästä menny, vaan tuolta vähän kauempaa".

Jokainen meistä on koulussa lukenut historiaa, johon kuuluvat myös opinnot Suomen sodista. Siitä jää mieleen toisille enemmän toisille vähemmän, minulle ehkä vähän vähemmän. Siksi koin, että viime viikonlopun aikanan opin Suomen sotahistoriasta enemmän kuin kouluaikoina yhteensä. Uskon, että lapsillekin jäi mieleen paljon asioita. Kirjoista voimme lukea taisteluista, mutta konkreettiseksi asian tekee se, että Hattuvaaran Taistelijantalon sotamuseossa koululaiset katsovat erilaisia aseita, vaari osoittaa yhtä ja sanoo, "että tämmöstä minä kannoin sodassa".

Sää oli koko viikonlopun mitä parhain ja maisema näytti parastaan, niin kuin se aina alkukesästä tekee. Yllä oleva kuva on otettu Suomen itäisimmältä pisteeltä. Järven toisella puolen näkyy jo Venäjä. Siinä seisoin ja ihailin kaunista ja rauhallista maisemaa. Vieressäni seisoi esikoinen, nyt jo päälaen verran minua pitempi ensi syksyn yläkoululainen ja rattaissa kökötti kuopukseni, vielä tutti suussa ja vaipat housuissa. Montaa asiaa minä elämältä toivon ja yksi niistä on se, ettei minun koskaan tarvitsisi poikiani sotaan lähettää.