Korsi, joka kamelin selän taittaa

Me ihmiset olemme hassuja olentoja. Tekopyhyyksissämme ajattelemme usein, että se mitä me olemme ja teemme on normaalia ja jos joku toinen tekee asioita eri tavalla, meillä on joku ihmeen oikeus ajatella, että se eri tapa on jollakin tavalla väärä tai ainakin ihan kummallinen. Kiusalliseksi homman tekee se, että joskus joudumme peilin eteen ja silloin on pakon edessä myönnettävä, että taitaa niitä kummallisuuksia ja suoranaisia outouksia löytyä meidän omastakin elämästämme.

Yksi tällainen outous, mikä uskoakseni löytyy jokaisesta meistä, on tiettyjen tehtävien siirtäminen ja siirtäminen aina vain eteenpäin. Ja nämä siirrettävät hommat saattavat olla jotakin aivan pieniä juttuja, mutta jostakin syystä niiden aloittaminen tai loppuun saattaminen tuntuvat lähes ylitsepääsemättömiltä esteiltä. Pienestä asiasta kasvaa suhteettoman suuri, joka meinaa lähestulkoon näännyttää meidät. Ei liene tuulesta temmattu se sanonta korresta, joka taittoi kamelin selän.

Takavuosina minulla oli työkaveri, joka maksoi laskunsa aina myöhässä. Syy ei ollut siinä, etteikö hänen tilillään olisi ollut rahaa. Hän ei vain jostakin syystä saanut aikaiseksi kaivaa pankin avainlukulistaa esille ja ryhtyä naputtelemaan laskuja maksuun. Hän itse tiedosti tilanteen, muttei oikein osannut tehdä asialle mitään. Mieheni sukulainen, joka on tehnyt elämäntyönsä rakennusalalla, on avoimesti myöntänyt, että marjapensaiden tukikepit ovat hänen kompastuskivensä. Suoraan lainaten: "Kyllä minä talon rakennan, ei siinä mitään, mutta ne hiivatin marjapensaiden tukikepit, niitä minä en taho saada tehtyä vaikka mikä olisi." Oma luku sinänsä taitavat olla talot, joihin huonelistat saadaan paikoilleen lapsen rippijuhliin, kun talon rakennusvaiheessa rippilapsi oli vielä vaipoissa. Ja entäpä käsityöt, jotka on aloitettu suurella innolla, mutta joiden loppuunsaattaminen on vielä rahtusen vaiheessa? Itse ainakin tiedän, että eräässä laatikossa on ristipistotyyny, jonka tekemisen aloitin esikoisemme ollessa aivan vastasyntynyt. Esikoisemme täyttää kesällä 13 vuotta, haluaisikohan hän vielä Mikki Hiiren kuvalla varustellun koristetyynyn lahjaksi?

Näin pääsiäisen aikaan minulla on eräs homma, jonka suorittamista lykkään joka vuosi. Siihen ei ole mitään järjellistä selitystä, se vain sattuu olemaan se minun pääsiäisajan korteni. Tämä homma on pajunoksien hakeminen. Lähes poikkeuksetta pääsiäisviikolla koulusta tulee wilma-viesti, jossa pyydetään oppilaita tuomaan pajunoksia kouluun koristelua varten. Ja lähes poikkeuksetta tämä viesti saa minut huokailemaan ärtyneenä ja tuntemaan itseni maailman väsyneimmäksi, joka ei millään jaksaisi lähteä rämppimään yhtään minnekään pajunoksien perässä, kun olisi niin paljon kaikkea tähdellisempääkin tekemistä. Lykkään ja lykkään tätä hommaa, kunnes tulee se ilta, jolloin se on pakko tehdä. Varustan itseni ja lapset matkaan. Ja kuinkas sitten taas kävikään? Olihan se niin hirvittävän kamalaa kävellä kauniissa ilta-auringossa, jutella lasten kanssa kaikkea mahdollista ja napata muutama pajunoksa mukaansa. Aikaa tähän kaikkeen meni hurjat puoli tuntia. Ja nyt taas on vuosi aikaa seuraavaan huokailuun. Mikä on sinun kortesi?

Valoisaa pääsiäisen aikaa jokaiselle blogini lukijalle! Kuvan oikeassa laidassa muuten vilahtaa yksi niistä pajunoksista, jotka koululainen toi kotiin kauniisti koristeltuna.